Tuossa aloitus-tekstissä mainitsinkin, että tämä maailma jotenkin uuvuttaa. Ja lisäksi ajattelen jatkuvasti sitä, että me ihmiset ravataan vain paikasta toiseen, vaikka melkein kaikki sitten tiedostaa sen ettei elämän kovuutta pääse karkuun. Vaikka olisi koko ajan liikkeessä. Matkustelisi koko ajan. Itsekin vain ajelen autolla välillä ilman päämäärää. Pakenen. Etten joutuisi kohtaamaan kylmää maailmaa. Mutta parempi paeta kuin katsoa elämää silmästä silmään. Toisin sanoen kuolemaa silmästä silmään. Pakeneminen on välillä paras vaihtoehto. Itselläni pakomatka on kestänyt jo yli 30 vuotta. Hyvin se on toistaiseksi toiminut. Miksi pysähtyä? Eikö pysähtyminen tarkoita kuolemaa? Ja mitäpä muutakaan ihminen maailmassa tekisi kuin pakenisi kuolemaa? Niin kauan kuin se vain on mahdollista. Ihmisen päätehtävä on paeta kuolemaa. Kaikki muu tulee vasta sen jälkeen. Evoluution myötä ihmiseläimen päätavoite on hengissä selviäminen...

Ei pidä jämähtää paikalleen luulen... Vaikka ihmis-elämä tuntuukin usein täysin toivottomalta. Usein tuntuu ettei tällä olemassaololla ole mitään tarkoitusta. Että ihan summanmutikassa eliöitä, ihmisiä, eläimiä kuolee ja syntyy tässä maailmassa, eikä maailmankaikkeus loppujen lopuksi piittaa kenestäkään. Jotenkin vaan maailmankaikkeus on meidät luonut ja sitten jättänyt täysin oman onnen nojaan. Epätoivoiseen tilaan... Toisaalta tuo kuoleman kysymys on filosofinen ongelma... Se pohjautuu siihen, että mikä on ihmiselle parasta? Toisaalta kuolema ei voi oikeastaan koskaan olla paras vaihtoehto, sillä kuolema hävittää ihmisen. Ihmistä ei ole kuoleman jälkeen enää olemassa. Joten miten kuolema voisi olla missään mielessä hyvä vaihtoehto? Toki itsekin puolustin tuota eutanasiaa. Ehkä jossain tapauksissa tuo ns. "armokuolema" on huonoista vaihtoehdoista paras... Mutta se kuolemassa eniten askarruttaa, että joo toki ihminen ei koe enää tuskaa kun hän on kuollut, mutta hän ei tunne silloin enää iloakaan tai mitään muuta miellyttävää tunnetta... Mutta aika filosofisia ja monimutkaisia ongelmia nämä. Itse toki olen elämän kannalla. Koska kerran kun ollaan tällaisia biologisia organismeja, niin kai tämä biologinen organismi kannattaa pitää hengissä... Kun se näyttää olevan kaikista tärkein asia loppujen lopuksi... Mutta toki sitten kun ajatellaan että ihminen on vain ja ainoastaan biologinen organismi, niin se ajaa ihmisen nihilistiseen tilaan. Se nihilismi on juurikin nykyajan ongelma. Että tiede koko ajan kertoo meille että me ollaan eläimiä siinä missä esim. kissat, me olemme vain ns. "kehittyneempiä" eläimiä ja eikö tämä tieto juurikin aja ihmisen nihilismiin? Koko evoluutio-oppi yms. Että tavallaan ei enää oleteta että olisi jokin Jumala tuolla jossain... No ehkä sitten se nihilistinen tila pitää vain kestää, koska muutakaan ei tunnu olevan tarjolla... Mutta kovin autio tulee maailmasta ja maailmankaikkeudesta, jos tuolla todellisuuden verhon takana ei ole ketään tai mitään... Mutta se on avoin kysymys... Mutta jos ihminen ottaa sen näkökannan ettei mitään Jumalaa ole, niin mihin se ihmisen lopulta ajaa? Tai sitten jos ihminen olettaa että hyvä ja kaikkivoipainen Jumala todella on olemassa, niin miten ihminen pääsisi sitten hänen huomaan? Se on toinen kysymys. Mutta toki ne on niitä, Kantin mukaan, transsendentaalisia juttua, joista ihmisellä yksinkertaisesti ei ole mitään tietoa. Ne ylittää ihmisen käsityskyvyn, joten ehkä sitten kannattaa vain keskittyä arkisiin asioihin...

Kosmologia tai evoluutio eivät johda loogisesti nihilismiin - non sequitur. Ne ovat yhteen sopivia niin erilaisten ontologioiden (idealismi, substanssi-dualismi, materialismi) kanssa kuin erilaisten jumaluskon ja uskomattomuuksien kanssa. Uskonnonfilosofia esittää standardimallit luonnontieteen ja uskonnon suhteesta (ristiriita, itsenäisyys, synteesi). Vainio & Visalan perusteos Johdatus uskonnonfilosofiaan käsittelee monia pohtimiasi kysymyksiä, ja voin sitä suositella.

Naturalismikaan ei loogisesti johda nihilismiin. Vaikka merkityksiltä putoaisi objektiivinen pohja, relativistiset merkitykset jäävät ja ovat tosia ihmisten elämässä. Tältä pohjalta ranskalaiset eksistentialistit saattoivat traagisuudestaan huolimatta puhua vapaudesta ja merkityksen luomisesta vapauden avulla. Kognitiivinen terapia on näiltä osin eksistentialismin sovellus. Siinä valitaan, etsitään, tunnistetaan ja tarvittaessa luodaan arvoja motivoimaan elämää ja lisäämään hyvinvointia.

Tiede perustuu metodologiseen naturalismiin, eikä implikoi laajempaa metafyysistä naturalismia. Laaja tulkinta ei ole enää tiedettä, vaan filosofiaa tieteestä. Naturalistisella maailmankatsomuksella on myös ongelmia, kuten tietoisuuden ongelma (tästä lisää esim. Thomas Nagel: Mieli ja kosmos) tai luottamus aisteihin, vaikka pohjateorian mukaan niiden tarkoitus on selviäminen ja suvunjatko, ei luotettava todellisuuden havainnointi. Teistit ovat, pirullisia kun ovat, myös esittäneet, että ohjattu evoluutio on selitysvoimaisempi kuin sokea kelloseppä. Voidaan myös esittää Alvin Plantingaa mukaillen, että vaikkapa moraalisen intuition kiistäminen vaatii erittäin hyvät perustelut, sillä se on todellisuuden kokemukselle keskeinen perususkomus.

Tämä nyt oli tällainen lyhyt esitys nihilismin rationaalisesta haastamisesta. Muistan, kun kerran filosofian luennolla yritin argumentoida elämän merkityksellisyyden puolesta - koko luokka hiljeni, ja lopulta aihetta vaihdettiin, koska keskustelua ei syntynyt. Nykyihminen kasvaa jonkinlaiseen merkityksettömyyteen, mikä tulee ilmi kriisiaikoina. Me motivoidumme paljolti mielihyväjärjestelmän pohjalta, ja kun se häiriintyy masennuksessa, tarvittaisiin jotain syvempää. Toivottavasti löydät omat syysi elää, ja ehkä joskus vielä nautitkin elämästä. Toivottavasti itsekin selviän. Kaikkea hyvää!

Itse en ole noin syvällisesti tutustunut aiheeseen. Olen lähinnä youtubesta katsonut Petersonin ja Vervaeken luentoja. Avoimen puolella suorittanut joitain filosofian kursseja. Enemmänkin sitten lukenut eksistentialismiin pohjautuvia kirjoja. Mieleeni vain jäi se kun Peterson puhui tuosta nihilismistä. Että kuinka "Jumalan kuoleman" jälkeen nihilistiset ajatukset alkoivat vallata ihmisten mieliä. Toki tuo käsite "Jumalan kuolema" on aika kyseenalainen. Ja että mitä Nietzsche tarkoitti edes sillä? Ehkä hän vain tarkoitti että kristinuskon aikakausi jossain mielessä päättyi 1800-luvun lopulla. Toki ei se tarkoita, vaikka uskonnot eivät enää ns. "hallitse" länsimaita, että kaikki olisivat nihilismin pauloissa.

Tuo mielihyväjärjestelmä on siinä mielessä pirullinen, että kun esim. se mode että nyt haluan suklaata, jää päälle, niin tuntuu että koko elämää ohjaa ajatus että mistä saan sitä suklaata.  Kun jotenkin tuntuu siltä että aivot janoaa sitä sellaista jatkuvaa mielihyvän tunnetta. Toisaalta on mahdotonta elää elämää tavoitellen koko ajan sitä tunnetta...

Ehkä sitten juurikin tarvitsisi jotain syvempää. Esim. jotain uskonnollista... Mutta siinä taas tuleekin sitten se että tuntuu kuin kaikki uskonnollinen olisi hylätty tässä meidän nykymaailmassa... Itse juurikin kamppailen päivittäin sen asian kanssa, että uskoako vai ei... Usko Jumalaan voi olla terapeuttista, mutta sitten se että onko Jumala ihan oikeasti tuolla jossain... Sitä en tiedä... Kaikkea hyvää myös sinulle!

En ole Nietzscheen tehnyt syväsukelluksia, joten nyt mennään filosofisten yleisesitysten pohjalta, mutta käsittääkseni asia on noin, kuin kirjoitat. Nietzsche lähinnä toteaa Jumalan kuoleman, jolla hän tarkoittaa nimenomaan länsimaista kulttuuripiiriä ja kristinuskon vaikutusta siihen. Hän ei argumentoi, miksi Jumala on kuollut. Vaikuttaa, että varhaisessa vaiheessa hän turvasi tieteeseen, mutta pettyi siihen. Hän tunsi vastenmielisyyttä juuri kristillistä moraalia kohtaan, joka tukahdutti ihmiselle luontaisen vallanhalun. Vallanhalu nousi hänelle keskeiseksi teemaksi, ja hänkin, vaikka oli suurena nihilistinä tunnettu, päätyi etsimään merkitystä juuri vallanhalusta, joka tuottaisi uutta yli-ihmisyyttä johtamaan massoja.

Nietzschellä on natsien jäljiltä huono maine, osittain perusteettomastikin. Itse en pidä häntä kovinkaan erinomaisena ajattelijana, vaan lahjakkaana sanankäyttäjänä. Hänhän oli filologi, joka ammensi enimmäkseen antiikin teksteistä. Ironia on siinä, että hän niin paljon kuin itsensä yli-ihmiseksi mielsikin, sairastui vanhoilla päivillään psyykkisesti, ja päätyi muiden hoidettavaksi. Orjamoraali, jota hän oli halveksinut ja vastustanut, otti turhaksi käyneestä Antikristuksesta kopin, ja hoivasi häntä hautaansa asti.

Kerron vähän lisää avoimuuden hengessä. Olen filosofiassa lähinnä itseoppinut. Suoritin siitä suppean sivuaineen fokuksen ollessa luonnontieteissä. Sain raavittua kasaan alemman korkeakoulututkinnon, mutta terveyteni on sittemmin laskenut valtavasti, vaikka se alun perinkään ei ollut huippu.

Filosofian opintoihin liittyi toinenkin ongelma kuin jaksaminen - siellä luettiin mielestäni huonoja kirjoja. Postmodernismi oli ylikorostuneessa asemassa, ja se tuntui vastenmieliseltä sekä kristittynä että luonnontieteiden opiskelijana.

Yhä enemmän on tutkijoita, jotka yhdistävät kristillisen metafysiikan ja empiirisen luonnontieteen synnyn, enkä koe tätä yhdistelmää itsekään ongelmaksi, vaikka kaikkiin kysymyksiin minulla ei ole eikä varmaan voikaan olla vastauksia. Liika varmuus on ongelma niin tieteessä kuin uskossakin, olen kokenut.

Tuo kristillinen tausta luonnon tieteille on, että luonto ei ole jumalallista (idässä ollut esteenä), luonto on järjellinen ja luonnonlait mahdollisia, jopa odotettavia (on ihmeellistä, miten matematiikka korreloi luonnonilmiöiden kanssa, Descartes piti matematiikkaa jokseenkin jumalallisena), ihminen on erehtyväinen (rationalismi ei riitä, tutkijan pitää liata kädet, empirismi), minkä lisäksi tiedon hankintaan liitettiin hengellisiä motiiveja. Se oli luonnon kirjan tutkimista, joka oli Jumalan kirja niin kuin Raamattukin, joka oli papiston mielenkiinnon kohteena. Yliopistolaitos syntyi nykymuodossaan kristillisessä Euroopassa, samoin empiirinen luonnontiede. Konfliktiteoria alkaa olla laajasti hylätty, ja se nähdään ns. valistuksen myyttinä (samoin kuin "pimeä keskiaika").

Niin ikään sekulaari humanismi on käsittämätöntä ilman kristillistä historiaa. Sitä onkin kuvattu "maallistuneeksi kristilliseksi etiikaksi". Tällaista heikkojen, sairaiden ja naisten arvostamista tavataan vain harvoissa kulttuureissa. Vahvemman oikeus on paljon vallitsevampi eettinen ohjelma. Tämä näkyy siinä, miten vaikeaa länsimaista etiikkaa on tuoda läntisen kulttuuripiirin ulkopuolelle. Nietzsche näki tämän kristillisen erikoisuuden kirkkaasti, ja vihasi sitä. Ihmisoikeudet ovat alkujaan Jumalan käskyjen kääntöpuoli: oikeus elää on yhtä kuin kollektiivinen sitoutuminen "älä tapa" -käskyyn jne. Ihmisoikeudet paljolti muotoiltiin valistuksessa, mutta kristinusko on se tausta, josta ne saavat oikeutuksen ja mielekkyyden. Niin yleismaailmallinen kuin YK sanookin julistuksen olevan, siihen on sitouduttu korostuneesti juuri lännessä.

Kaikkea ei tosiaan voi tietää, ja vaikka uskolle voidaan esittää perusteita, kuten vaikkapa argumentoida Jeesuksen tyhjän haudan puolesta historiallisena tosiasiana, siitä ei tule tietoa. Nykyinen vallitseva tietoteoria lähestyy jopa ns. tieteellisiä totuuksia lähinnä eri asteisten todennäköisyyksien kautta (merkittävä tieteenfilosofinen teoria tämän taustalla on Thomas Kuhnin "Tieteellisten vallankumousten rakenne" -teoksessa).

On siis eri asteisesti rationaalisia uskomuksia minkään uskomuksen saavuttamatta absoluuttista varmuutta. Varmuutta lisäävät suorat havainnot, empiirinen toistettavuus, toimivat ennusteet, vähäiset taustaoletukset ja lyhyet päättelyketjut. Filosofiassa todistaminen ymmärretään vähän eri tavoin, ja eri tavalla eri perinteissä. Itselleni läheisiä filosofisia suuntauksia ovat uusplatonismi ja eksistentialismi. Analyyttinen filosofia on kaikesta kuivakkuudestaan huolimatta sitten välttämätön paha - varsin hyvä työrukkanen.

Jossain vaiheessa on uskallettava sitoutua. Muuten teemme, kuten Kierkegaard ilkkuu: rakennamme hienoja katedraaleja, joissa emme kuitenkaan asu. Objektiivisuus on paitsi aina suhteellista, myös ulos jättävää. Joudumme sitoutumaan subjektiivisesti parhaiksi katsomiimme luonnontieteellisiin, filosofisiin ja uskonnollisiin totuuksiin. Ne eivät merkitse mitään, jos emme elä niiden mukaan. Alun perin filosofien odotettiin elävän, kuten he opettavat. Sama odotus liitetään uskonnollisiin julistajiin. On todisteita vaativia evidentialisteja (myös uskonnollisissa ihmisissä, esim. Richard Swinburne ja William Lane Craig), ja sitten uskon loikkaan kehottavia fideistejä (Kierkegaard). Mielestäni voi vähän katsoa mistä ja minne loikkaa, mutta lopulta on kuitenkin loikattava.

Päädyin taas turisemaan ylipitkästi, se on paha tapa. Suhtaudun elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin intohimoisesti, mikä on niitä harvoja asioita, joita masennus ei ole tappanut. Olen saattanut olla ajoittain jotenkin julistava, mistä olen pahoillani - toinen paha tapa. On vaikea pysyä täysin neutraalina ihmistä suurempien asioiden äärellä. Olen kuitenkin parhaani mukaan kuunnellut sinua, ja ottanut todesta kaikki ajatuksesi. En minä mikään uskonjättiläinen ole saatikka suuri ajattelija, mutta vilpitön minä olen, ja teen mielelläni matkaa muiden kanssa. Kiitokset ajatuksia herättävästä keskustelusta.

Kirjoitan tätä keskiviikkoiltana, ja liittyen erään kristillisen kansanopiston kurssiin, päädyin tekemään eräänlaisen eksistentialistisen luennan Kolossalaiskirjeen Kristus -hymnistä (Kol. 1: 15 - 20) Kirje kolossalaisille 1 - Raamattu 1992 (KR92) - Raamattu.fi - Raamattu siellä missä sinäkin - Suomen Pipliaseura. Tässä kun on puhuttu merkityksestä kristinuskon kontekstissa, niin avaan aiheen seuraavassa. Kukin olkoon vapaa suhtautumaan omalla tavallaan. Jos uskonto ei ole sinun juttusi, lukeminen kannattaa lopettaa viimeistään nyt.

Elämän merkityksestä liikkuu kristillisissäkin piireissä monenlaisia versioita. Yksi sanoo, että tarkoitus on lähimmäisenrakkaus, rakkauden kaksoiskäsky tai kultainen sääntö. Ne kaikki liittyvät tarkoitukseen, mutta ovat vain osa sitä. Joissain vähän hurjemmissa piireissä merkitykseksi voidaan sanoa julistamista. No, kyllähän Kristus antoi lähetyskäskyn, muttei käskenyt kohdella ihmisiä objekteina. Julistamisen täytyy olla sopusoinnussa aiemmin mainittujen rakkauden periaatteiden kanssa. Kolossalaiskirjeen Kristus -hymnissä elämän tarkoitus sanoitetaan laajemmin, mutta tiiviimmin. Meidät luotiin "hänen [Kristuksen] välityksellään" ja "häntä varten". Kaitselmuksena tunnettu periaate esitetään toteamalla, että "hän pitää kaiken koossa".

Kristillinen luomisusko nimeää Isän Luojaksi, mutta sanoo hänen luoneen kaiken Kristuksen kautta. Kristillisessä kosmologiassa Kristus on Sana (Joh. 1: 1) eli Logos. Logos on antiikin aikaiselta filosofilta Herakleitokselta lainattu käsite. Herakleitoksen Logos oli immanentti järki, jonka perusteella todellisuus rakentui ja toimi. Johanneksen Logos ei ole enää persoonaton voima, vaan Kristus, jumalallinen Järki, joka on asettanut logiikan ja luonnonlait, synnyttänyt ja järjestänyt materian sekä olemuksensa pohjalta asettanut moraalitotuudet. Logos on nyt transsendentti, "näkymättömän Jumalan kuva" ja "ennen koko luomakuntaa syntynyt". Mistä me siis tulemme? Kristuksen mielestä.

Olemassaolon syvin syy on yhteys Kristukseen ja hänen palvelemisensa. Tämä voi tuntua rajoittavalta, vapaudesta luopumiselta. Vapaus on kuitenkin juuri se seikka, joka maksaa merkityksen. Kun ihminen alkaa elää Kristusta varten, hän myös huomaa, ettei suinkaan ollut vapaa aiemmin - uskonnollisella kielellä hän oli "synnin orja", käytännönläheisemmin häntä heittelivät vietit ja katoavat nautinnot. Merkityksessä avautuukin aiempaa suurempi vapaus. Vaikka vapaus maksoi merkityksen, Merkitys ei maksa vapautta.

No, entä se rakkaus? 1. Joh. 4: 16 esittää tunnetun ajatuksen, että Jumala on rakkaus. Aiemmin listatut rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö heijastavat tätä Jumalan olemusta käytännönläheisellä tavalla. Elämä Kristuksessa on kasvamista rakkaudessa, ja rakkaus on kasvamista kristuksenkaltaisuudessa, "jumalallistumista", sanoisi ortodoksi.

Ihminen siis tekee jotain luonnotonta - hän luopuu omasta edustaan ja mielihyvästään rakastaakseen Jumalaa ja lähimmäisiään. Hän on jopa valmis uhraamaan itsensäkin rakkauden nimissä, sillä palvelija ei ole Mestariaan suurempi. Kristillinen rakkaus ei ole lämpimissä tunteissa kylpemistä tai jeesustelua, vaan alastomien vaatettamista, vankien ja sairaiden luona vierailua sekä nälkäisten ruokkimista.

Nyt on puhuttu suuria sanoja järjestä ja rakkaudesta, ja kristittyjä tuntevat tietävät, että molemmista on pulaa. Tämä on hyvä tunnustaa, ja siitä pääsemme kolmanteen teemaan: Kristuksesta osallinen on osallinen myös sovituksesta. Kun me emme rakasta ja rikomme viisautta vastaan, armo ottaa meidät suojiinsa, ja kasvattaa meissä juuri niitä hyveitä, joiden puute meidät alun perin ajoikin armon suojiin. Armosta opimme anteeksiantamaan itsekin.

Palatakseni aloitukseen, elämämme syntyi Kristuksesta Kristusta varten, sitä pidetään yllä Kristuksessa ja sen päämääränä on pääseminen Kristuksen luokse. Täällä ajassa meitä kehotetaan elämään "Kristuksessa" ja "Kristusta varten". Tämä on elämistä anteeksiantamuksessa, koska meille annettiin anteeksi; rakkaudessa, koska hän rakasti ensin meitä; palvelemisessa, sillä se joka palvelee, on suurin.

Mikä kaikki menettää merkityksensä tiettyyn pragmaattiseen rajaan asti? Varallisuus, asema, valta, tittelit. Mikä saa merkityksen? Rakkaus, uhrautuminen, anteeksianto, palveleminen.

Tämä kaikki on hyvin kaukana kirkkoruhtinaista, Amerikan kristillisestä oikeistosta tai miekkalähetyksestä. Kristinusko soveltuu huonosti omaan mukavuuteensa tuudittautuneen keskiluokan armoautomaatiksi. Rikkaista puhutaan siihen sävyyn, että alkaa olla kiitollinen köyhyydestään. Kuten lempilapseni Kierkegaard parkaisi vanhoilla päivillään: "Kirkko leikkii kristinuskoa."

Kristinusko on siis hyvin nurinkurista. Olemme tottuneet siihen, emmekä osaa ajatella asiaa, mutta kyse on juuri siitä, mitä Nietzsche Kristuksessa vihasi. Pieni on suurta. Lesken ropo on rikkaan rikkauksia enemmän. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Suurin on se, joka palvelee. Ihminen ei pelastu hyvillä teoilla, vaan tunnustamalla kelvottomuutensa ja pakenemalla Kristukseen.

Päätän Lutherin ajatukseen. Ihmistä ei hyödytä tuntea Jumalaa hänen majesteettisuudessaan. Luomakunta todistaa Luojasta, tieto vähintäänkin välähtää alitajunnassa tähtitaivasta katsoessa, mutta ei, se ei ihmistä auta. Ajatus Jumalasta on vähintäänkin kiusallinen, jopa ahdistava. Vaikka ihminen ottaisi tähtitaivaasta vaarin, hän vain päätyisi muotoilemaan epäjumalan ja briljeeraamaan omalla erinomaisuudellaan.

Se, mikä hyödyttää, on Jumalan tunteminen ristille naulittuna, häväistynä ja hengiltä rääkättynä. Kärsimykseen ja hulluuteen kätkettynä. Tämä herättää ihmisen omasta hybriksestään, kääntää kaiken päälaelleen, ja antaa kaikelle merkityksen. Tuossa ristillä on kosmoksen perustava Järki, ja me syljemme hänen päällensä! Siinä on ihmiskunnan syliinsä sulkeva rakkaus, johon me vastaamme väkivaltaisella vihalla!

Teologi David Bentley Hart päätyi johtopäätökseen, että jälkikristillisen ajan lapsella on kaksi vaihtoehtoa: nihilismi tai Kristus. Kaikki tai ei mitään. Vähempi ei riitä täyteyden jälkeen. Argumentoin Hartista eroten, että muitakin merkityksiä on tärkeä etsiä ja vaikka luoda tarvittaessa. Olen edelleen samaa mieltä, sillä meidän on elettävä absurdissa ja jotenkin selvittävä. En kuitenkaan pidä kaikkia merkityksiä yhtä hyvinä tai toimivina. Tämä yksi merkitys on niin hyvä, että hetkittäin hulluuskin tuntuu armolta. Hulluudellakin oli tarkoitus. Ja kyllä - tätä kirjoittaessani olen edelleen itsemurhavaarassa - mutta toisaalta olen jokseenkin hurmioitunut ja kiitollinen. Aavistan toisen maailman. Se välähtää toisinaan jo tässä ajassa. Siellä on hullulle koti, päämäärä ja vastaukset.

Nyt lähden ottamaan iltalääkkeet. Tämä rauhoittanee heitä, jotka ehtivät huolestua.

Uskonhyppy tuntuu olevan se vaikein asia. Mistä puhuit ja mistä Kierkegaard puhui. En ainakaan itse (vielä) sitä pysty tekemään. Ehkä sitten olen lukenut liikaa Nietzscheä.

Toki tuntuu silti siltä, että johonkin on uskottava. Kristinusko on potentiaalinen vaihtoehto. Mutta minulla on aina se kriittinen ajatus myös mielessä, että: "entä jos?". En pysty tavallaan "hyppäämään" kristinuskoon mutten pysty myöskään olemaan ateisti. Tai olisin ateisti jos jotenkin pystyttäisiin perustelemaan Jumalan "olemattomuus". Mutta onhan ihmisillä mystisiä kokemuksia. Kuolemanrajakokemuksia. Yms. No ehkä olen sitten agnostikko.

En osaa nyt oikein kommentoida tuota tekstiäsi. En ole tarpeeksi perehtynyt kristinuskoon...

Ehkä uskontoni tällä hetkellä on olemassaolo...

Areiopagi on paitsi perinteinen kreikkalainen filosofian foorumi, myös nettilehti tietämisen ja uskomisen rajapinnoilta. Kirjoittajat ovat pääsääntöisesti eri alojen maistereita ja tohtoreita. Jätän tähän linkin dosentti Aku Visalan artikkeliin masennuksen filosofisista ja teologisista ulottuvuuksista. Hän tasapainottelee kirjallisuusesimerkkien avulla masennuksen kaikki nielevän tuhoavuuden ja uutta luovan transformatiivisuuden välillä. Oman kokemukseni mukaan masennus on näitä molempia: osan se tappaa, osan rampauttaa ja osan uudistaa. Usein uudistunut ihminen on myös rampautunut. Hän selvisi hengissä, mutta mikään ei näytä enää samalta. Ihminen voi selvitä myös masennuksesta, mutta katkeroitua kokemastaan. Lopputulemat ovat moninaisia. Depressio filosofian ja teologian tutkimuskohteena - Areiopagi

Visala kirjoittaa masennuksesta sieni-infektiona, joka valtaa puun. Kun sieni lopulta kuolee, tippuu sen mukana tuhoutunutta puuainesta. Jos puu selviää infektiosta hengissä, se alkaa kasvattaa uutta ainesta koloihin ja railoihin. Puu ei koskaan tule olemaan entisensä, mutta se löytää keinon jatkaa elämäänsä.

Puu -metafora kertoo selviämisestä, ja jo selviäminen on valtava asia. Ihminen voi päästä kuitenkin pitemmälle - hänessä voi kehittyä uusia arvoja, asenteita ja näkökulmia. Hän voi nähdä todellisuuden ja ihmisyyden paljon syvemmin kuin koskaan ennen. Hän on voinut olla ennenkin oppinut, mutta tämä uusi tieto on jotain enemmän. Se on "tekijän tietoa", kuten Vico filosofoi, varminta ja syvintä tietoa, koska kokija on ollut paikalla ja käynyt kaiken läpi sisimmässään. Visalaa kannattaa kuulla senkin takia, että hän on paitsi dosentti, myös meikäläisiä.

Usein nämä muutokset johtavat eettiseen aktivoitumiseen. Maailma on täynnä "haavoittuneita auttajia", jotka jättävät pelkällä kirjaviisaudella kasvaneet häpeään. Syvempi ymmärrys ilmenee ajattelussa, ja masennus yhdistääkin merkittäviä filosofeja. Masennus voi olla myös hengellinen kokemus. Se voi viedä ihmisen paikkoihin, joissa pyhät ovat kulkeneet. He ovat olleet vainottuja, syrjäytettyjä ja kärsiviä. Yhtäkkiä ihminen ymmärtää, mitä nämä edellä kulkeneet kohtalotoverit ovat kirjoittaneet. Heidän kanssaan voisi keskustella elävästi, jos he olisivat vielä täällä. Mihinkään tähän ihminen ei aiemmin kyennyt, mitään tällaista hän ei ymmärtänyt.

Aiempi elämä näyttää kuin unessa vaelletulta. Miten en nähnyt näitä asioita aiemmin? Mihin minä oikein aikani käytin, mitä arvostin? Haavoitettu auttaja kokee hätää muiden puolesta, mutta huomaa puhuvansa eri kieltä. Sanat eivät tavoita, koska ne eivät yhdisty ymmärryksen avaaviin kokemuksiin. Muutamat kuitenkin ymmärtävät - valitettavasti vai onneksi?

Oma ristiriitani on tämä: olen löytänyt asioita, mutta minulla ei ole terveyttä elää niiden mukaan. Rampautumiseni on sitonut minut lähinnä ajattelemaan. Haluaisin nähdä diakonista toimintaa, joka vastaa maailman hätään; uskoa, toivoa ja rakkautta, joka kantaa pimeissä laaksoissa; hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, joiden varaan esi-isämme menestyksekkäästi rakensivat yhteiskuntaa. Sen sijaan näen postmodernin sekamelskan, käsistä karanneen toivottomuuden epidemian ja nuorison, joka ei enää tiedä, keitä he ovat tai miksi he ovat. En kykene auttamaan heitä, eivätkä lääkkeeni varmaan resonoisikaan heidän sieluissaan. Tietyssä mielessä ymmärrän olevani menneen maailman jäänne. Kaiken lisäksi puhun utopiasta, jota ei ole koskaan ollut eikä tulle olemaankaan. Nuo arvot ovat silti voimaannuttavia, ja niiden tähden olen tänäänkin noussut sängystä, lukenut minäitse89:n lyhyen vastauksen, ja yrittänyt dialogin kautta avata toivoa parhaassa tapauksessa meille molemmille.

Prosessini on toki kovasti kesken, eikä ihminen kaiketi eläessään valmiiksi tule. Lisäksi asiat eivät ole helppoja. Auttajia käytetään hyväksi. Filosofeja ei ymmärretä. Ihminen voi hengellisessä etsinnässään päätyä uskonnon uhriksi. Vaikka hengellisessä etsinnässä kävisi hyvinkin, ihminen huomaa pian, millaista on olla uskonnollinen ihminen sekulaarissa maailmassa. Pahuus on kaikkialla. Se on hyväntekeväisyysjärjestöissä, yliopistolla ja seurakunnissa. Hyvän on osattava navigoida, ettei sitä tuhota.

Voiko näitä asioita olla ilman masennusta? Voi, muttei samanlaisina. Onko terveiden panoksella väliä? On, paljonkin, mutta "tekijän tieto" tuo hommaan ihan uuden tason. Muistatte varmaan lempilapseni? "Olisin tuhoutunut, jos en olisi tuhoutunut." Puhuiko hyvä ystäväni Sören jostain samansuuntaisesta?

Oli niin tai näin, nämä ovat omia pohdintojani ja kokemuksiani. En usko helppoihin ratkaisuihin itseni tai muidenkaan kohdalla. Ylväät puheet kääntyvät traagisiksi, jos tässä käy huonosti. Masennus on kaikesta filosofoinnista huolimatta tappava tuhovoima. Jotta voisin toteuttaa arvojani, minun on selvittävä hengissä, mikä sekin on sitä arvojen toteuttamista. Ihmiset eivät aina yllä ihanteisiinsa. On ennenaikaista, ehkä vähän suuruudenhulluakin, kirjoitella suuria sanoja, kun elämä on lyönyt polvilleen.

Alkuviesteissä käsittelin arkista elämäntapaa maaseudun rauhassa. Se on nyt suunnitelmani. Kirjoittelen netissä, mutta en tiedä, onko se järkevää. Elämänpiirissä on lähinnä sukulaisia. Avohoitoa ollaan tiivistämässä jatkuvan oireenkuvan pahenemisen vuoksi. Ehkä lääkitystä lisätään. Siitä en pidä, koska se tylsistyttää ajattelua ja leikkaa luovuutta. Neuroleptit nimittäin. Toisaalta voi olla, että muu ei auta. Sähköä ei ole tarjottu, varmaan siksi, että muutakin sairastavuutta on niin paljon. Sitäkin pelkään. Olen läheltä nähnyt, miten joillakin muisti vaurioituu pitkäaikaisesti sekä eteen- että taaksepäin. Jotkut ovat taas kuin ei mitään, ja kehuvat hoitoa vuolaasti. Osastolle ei pääse, vaikka ambulanssillakin kerran yritettiin.

Nyt kun kuuntelen itseäni, niin en kyllä ottaisi neuvoja itseltäni vastaan. Toisaalta, kun huomioidaan, että olen sairastanut yli kolmekymmentä vuotta, joista viime vuodet vaikeaa suisidia masennusta, voi olla, että olen jotain oppinutkin. Lukija päättäköön. Elämämkoululle monesti naureskellaan, mutta elämämkoulun opintopisteet ovat lujassa ja eksistentiaalisesti merkittäviä. Yliopisto oli siihen verrattuna pinnallinen ja lapsellinen paikka. Tai sitten kompensoin vain akateemista alamittaisuuttani. Lukija päättäköön senkin.

Ymmärrän pointtisi. Ja ikävää että joudut niin paljon kärsimään. Masennus on katala sairaus, koska se tekee päivästäkin yön.

Noista uskon asioista: mieleeni tulee se kun filosofi Jussi Jylkkä puhui että puun heiluminen tuulessa on pyhää. Näen jotenkin asian ihan samalla tavalla. Kun nyt esim. katson tuota pihapuuta ja tuuli heiluttaa sitä, niin olen täysin sitä miltä että pyhää se on. Mitä nyt ikinä sitten sanalla pyhä tarkoitetaankaan. En osaa sanoa onko esim. Raamattu pyhä kirja, mutta luonnossa on jotain pyhää. No tämä nyt vähän meni sivupoluille.

Masennus on kouluista kovin, mutta voi opettaa eniten.

Otsikkoon palaan vielä, että väsymys varmaan aika yleistä. Tai se että kun katsoo todella tätä elämää ja maailmaa, niin kyllä alkaa väsymään. Mutta toki ei ole pakko "katsoa". Voi aivan hyvin mennä silmät ummessa. Kukaan ei pakota katsomaan esim. uutisia, lukemaan lehtiä tai muuta vastaavaa. Eihän elämässä tarvitse lopulta muuta tehdä kuin huolehtia että syö ja nukkuu tarpeeksi. Käy vessassa ja suihkussa. Yms. Mutta kun ainakaan minulle se ei riitä, vaan haluan katsoa uutisia, lukea kirjoja yms. Mutta niin usein uutiset ja kirjat ajavat nihilistiseen tilaan... Silloin ajattelee että minkälainen asia tämä elämä lopulta on? Mutta kun juuri sitä ei kannattaisi välttämättä ajatella, mutta silti sitä ajattelen. Mutta sitten taas mietin että mitä hyötyä on mistään filosofisesta pohdinnasta? Onko siitä oikeasti mitään hyötyä? Onhan se hauskaa. Mutta kun katsoo tätä elämää ja maailmaa, niin filosofia tuntuu olevan aika turhaa. Mutta silti luen filosofisia kirjoja. Katson filosofian luentoja youtubesta yms. Se silti kiinnostaa minua. Vaikka olisi varmaan parempi jos kiinnostuksen kohteena olisi esim. imurointi, tiskaaminen tai joku muu arkinen puuha. Mutta kun ei ole. Tavallaan ihminen on sellainen kuin on. Minua vain sitten kiinnostaa filosofia. Oli se sitten tyhjän päiväistä jaarittelua tai ei. Luulen että filosofia on tärkein asia elämässäni. Toki on muitakin tärkeitä juttuja. Mutta jotenkin vaan aina etsin jotain totuutta filosofian kautta, vaikka tuntuu lopulta siltä että sen kautta ei löydä totuutta. Olen lukenut myös kaunokirjallisuutta paljon, etsin kai sitäkin lukemalla jotain totuutta. Tai sitten vain yritän unohtaa maailman silloin kun romaania luen. Ajattelen että täydellinen elämä olisi sellainen ettei ihmisen tarvitsisi syödä eikä nukkua tai mitään muutakaan vastaavaa, vaan hän voisi lukea jatkuvasti... Se olisi taivas... Mutta joka päivä tässä maailmassa tulee elämän realiteetit vastaan. Meillä on tämä keho kuitenkin ja siitä on huolehdittava päivittäin. On ulkoiltava, urheiltava, syötävä terveellisesti. Keho kyllä kertoo silloin kun on nälkä yms. Mutta juuri se minua ärsyttää että on huolehdittava kehosta. Se on silti välttämätöntä tässä elämässä...

Vielä filosofiasta sen verran että olen kiinnostunut eksistentialismista sen takia, koska ihminen on päivittäin eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Ei siitä pääse mihinkään. Ihminen on päivittäin olemassaoloaan koskevien kysymysten äärellä. Mutta ei näille kysymyksille varsinaisesti ole mitään vastausta. Toki turhaa on koko ajan pohtia ihmisen eksistenssiä. Välillä pitää käydä kaupassa ja maksaa laskuja. Mutta aina, ainakin omalla kohdallani, palaan siihen kysymykseen että mitä tässä elämässä tulisi lopulta tehdä? Tai sitä pohdin, että onko tällä kaikella oikeasti jokin tarkoitus? Tällä olemisella. Esim. jokin uskonnollinen. Mutta aina elämä on näyttänyt, että se ei piittaa siitä vaikka kysyn näitä kysymyksiä. Joka päivä on silti tehtävä samoja asioita. Aina vaan. Onko nämä kysymykset sitten turhia? Ja minkä takia niin monet kysyvät niitä? Minkä takia on olemassa sellainen asia kuin filosofia? Mihin sillä pyritään? Vai pyritäänkö sillä lopulta mihinkään? Sehän lopulta on sama kysymys että mihin lopulta elämä tähtää? Mitä me ihmiset oikein tavoittelemme? Ehkä me vain yritämme elää. Yritämme että elämä jatkuisi päivästä toiseen. Mutta riittääkö se oikeasti? Kai sen on sitten pakko riittää...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Jotenkin vain tuo otsikossa mainitsemani väsymys jatkuu päivästä toiseen. Vuodesta toiseen. Olen käynyt aika monta kertaa lääkärissä, mutta lääkäri ei osaa sanoa mistä tämä johtuu. Oikeastaan nukun ihan tarpeeksi yleensä, mutta silti olen väsynyt. En vain tiedä, mitä tehdä tässä tilanteessa... Urheilen, syön aika terveellisesti, mutta ei auta. Varmaan olen sitten koko loppu elämäni väsynyt... Onneksi sentään pystyn kuitenkin käymään harrastuksissa yms. Ei kai tältä elämältä kannata sitten liikaa vaatia...

Olen varmaan tulossa vanhaksi sitten... Ja kun itsekseni muistelen menneitä niin hirveästi, niin kai sekin on sitten vanhuuden merkki. Tai tarkoitan orastavan keski-iän. Muistelen menneitä melkein joka päivä. Mitä tapahtui 10 tai 15 vuotta sitten...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Taas sain todistaa, että paikkakuntani on täynnä ihmis-hirviöitä. Ei yhtään kunnioiteta toista ihmistä, se tuntuu olevan muotia tässä kunnassa. Parempi olisi olla yksin koko ajan, mutta kun on käytävä ostoksilla yms. En vain ymmärrä tämän paikkakunnan meininkiä. Hirviöitä kohtaa kadulla jatkuvasti. En sano että kaikki ovat. Mutta ehkä 80% tämän kunnan ihmisistä on. Pitäisi vain löytää ne loput 20% jotka eivät ole hirviömäisiä... Että tällaista tänään...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Jotenkin minua ottaa välillä päähän se, että ihmiset eivät anna minun olla yksin. Tarkoitan tuttujani. Kun kerran olen aika uupunut, niin en halua olla koko ajan menossa. Toki minä itse sitten päätän että mihin menen ja koska. Se toki on päivän selvää... Mutta se jotenkin ottaa välillä päähän, kun tarvitsen yksinoloa, mutta viesteillä minua silti Whatsappissa pommitetaan että pitäisi mennä sinne sun tänne... Se pommittaminen jotenkin väsyttää... Kun tykkään kuitenkin olla yksin välillä... En tiedä mistä se johtuu että tykkään siitä... Mutta kun tämä yhteiskunta on rakentunut sellaiseksi että aina pitäisi olla tuolla ihmisten parissa eikä sitä katsota välttämättä hyvällä jos ihminen on pitkiä aikoja yksin... Ainakin tällainen kuva minulle on jäänyt jos ajattelen vaikka omaa tuttava-piiriäni... Se väsymys on ehkä yksi tekijä siinä että tykkään olla yksin... Se vain että olishan se toki kiva olla tuolla menossa koko ajan ja tavata ihmisiä, mutta kun jaksamisella on rajansa... Se on eri asia sitten jos on vaikka jotkut juhlat jossain ja minulle on ilmoitettu asiasta jo viikkoja tai kuukausi ennen. Pystyn tavallaan valmistautumaan niihin hyvissä ajoin, mutta se minua ottaa päähän jos tulee yllätys menoja, joihin en ole voinut valmistautua... Ne on kaikista ärsyttävimpiä... No, eipä minun ole pakko mennä minnekään jos en halua, se on fakta kuitenkin...

Sitten lisäksi minua ahdistaa todella usein. Kaikki menot ahdistaa, mutta myös jos olen kotona yksin eikä ole menoja päivässä niin silloinkin voi ahdistaa. Olen aina saanut painia tämän ahdistuksen kanssa. Koko ikäni. Mietin että on tämäkin sitten elämää kun ahdistuu pienistäkin asioista. Koko elämä on vain ahdistumista. Eikä tämä pimeyskään kyllä oloa helpota... Maailma myös tuntuu hirveän epäoikeudenmukaiselta. Että jotkut menestyvät, heillä ei ole mitään sairauksia yms. Ja sitten toiset joutuvat taistelemaan sairauden tai sairauksien kanssa koko elämänsä ajan. Toiset pääsee niin helpolla. Helppohan se silloin on menestyä kun ei mitään ongelmia ole. Mt tai muita. Mutta on kovin erikoista, että tavallaan yhteiskunta sanoo huolehtivansa esim. mt-kuntoutujista, mutta tuet on silti olemattoman pieniä ja varmaan kohta niitäkin leikataan... Ja vielä painottaisin sitä, että joskus tuntuu että tavallaan jos ihminen sairastuu niin häntä jotenkin syytetään siitä että on sairastunut... En kuitenkaan usko että kukaan haluaa esim. masennukseen sairastua. Yms. Mutta jotenkin se on aika irrationaalista, että ihmistä torutaan sen takia että hän on sairastunut... Aivan kuten syntyminen, niin ei myöskään sairastuminen ole ihmisen oma vika...