Minä nyt avaan vähän omaa ajatteluani minäitse89:n kommenttien pohjalta. Jättäkää lukematta, jos Jumala -jutut ei kiinnosta.
Kärsimyksen ongelma on aukkojen Jumalan ohella aika lailla ainoa vakava ateistinen argumentti, ehkä jopa ainut.
Ensin aukkojen Jumalasta: tämä perustuu siihen ajatukseen, että poikkeamat luonnonlaeista ja selittämättömät ilmiöt todistavat Jumalasta. Argumentti etenee toteamaan, että tietämättömyys ei todista minkään entiteetin olemassaoloa. Kuitenkin, jos luemme filosofeja antiikista nykypäivään, isompi ihmetyksen aihe on se, että luonnonlait pätevät ja ilmiöt ovat selitettävissä. Jopa Kant, joka muutoin katsoi kumonneensa teistiset argumentit, katsoi, että Jumala on välttämätön premissi logiikalle, luonnonlaeille ja moraalisille absoluuteille. Tähän päälle sitten näkökulmat ajan alusta, liikkumattomasta liikuttajasta, universumin hienosäädöstä, tietoisuuden tarpeettomuudesta ja monesta muusta, niin katson, että melko kiihkottomasti voidaan todeta, että ajatus riippumattomasta olevasta, josta kaikki muu on riippuvaista, filosofisesti Absoluutista, on ihan varteenotettava.
Tätä taustaa vasten kärsimyksen ongelma ei itselleni liity siihen, onko Jumala olemassa, vaan siihen, miksi hän sallii kärsimyksen. Voidaan myös kysyä, millainen kärsimyksen salliva Jumala on.
Kärsimys jaetaan vakiintuneesti moraaliseen pahaan ja luonnolliseen pahaan. Moraalinen paha on näistä ehkä helpompi: ihminen on tarkoituksellisesti valintoihin kykenevä olento, ja valinnanvapauden hinta on hirveä. Ilman sitä hintaa ei kuitenkaan voisi olla (suhteellisen) vapaita olentoja.
Luonnollinen paha (maanjäristykset yms.) on vaikeampi kysymys. Uskonnonfilosofiassa on esitetty esim. luonnonlakiteodikea, jonka mukaan luonnollinen paha on väistämätöntä nykyisillä luonnonlaeilla. Voisivatko luonnonlait sitten olla erilaisia? Kenties?
Tämä nyt oli uskonnonfilosofinen katsaus. Näkökulma muuttuu hieman, jos kysymystä tarkastellaan kristinuskon sisältä. Silloin astumme hieman kohti toisenlaisia tulkinnan ja ymmärtämisen ongelmia: virheetön paratiisi? syntiinlankeemus? sovitus? viimeinen tuomio?
Totean lyhyesti, että kristillisessä näkökulmassa kärsimyksen ongelma kutistuu aikataulukysymykseksi. Se on asia, jonka Jumala huomioi ja hyvittää, muttei vielä. Kärsimys alkaa metafyysisestä katastrofista, joka rikkoo virheettömän alkutilan. Syyksi ilmoitetaan ihmisen halu nousta Jumalan vertaiseksi. Tähän tarjotaan kahta ratkaisua: sovitusta ja viimeistä tuomiota.
Viimeinen tuomio tarkoittaa kosmoksen olevan olemuksellisesti moraalinen, jossa hyvä ansaitsee hyvää ja paha pahaa. Koska kosmos on rikki, tämä ei toteudu. Sovituksen tarpeellisuutta voi pohtia vaikka Kierkegaardin eksistenssitasojen kautta: esteettisellä tasolla ilmeistä syyllisyyttä paetaan ja peitellään, moraalisella tasolla sitä surraan ja hyvitellään, mutta uskonnollisella tasolla myönnetään sovituksen tarpeellisuus, kun ihminen jää kaikista ponnisteluistaan huolimatta epäpyhäksi, jopa pahaksi. Vaihtoehtoisesti ihminen voi tulla arvioiduksi vain omassa itsessään, jolloin toteutuu oikeudenmukaisuus. Lopputuloksena jokainen saa vähintään sen, mitä ansaitsee, mutta armon tähden osa saa enemmän kuin ansaitsee. Jätän nyt käsittelemättä aiemmasta nousevia ongelmakohtia ja lisäkysymyksiä, kun tästä vastauksestani on muutenkin tulossa turhan pitkä.
Tällaisten kysymysten parissa olen askaroinut. Tämä nyt valitettavasti on suppeudessaan varsin vaatimaton esitys. Miten tämä kaikki liittyy masennukseen? No, ei se sitä ainakaan ole parantanut. On lohdullista ajatella, että vaikuttaa todennäköiseltä, että oikeudenmukaisuus toteutuu. Toisaalta se juuri on pelottavaa - oikeudenmukaisuus toteutuu minullekin. Olisiko parempi olla hiljaa ja pohtimatta tällaisia? Itsestäni tuntuu, että kieltäisin osan ihmisyydestäni, jos tekisin niin.
Se, mikä on minulle oikeasti lohdullista on vähän syvällisempää ja tunnustuksellisempaa kamaa. Sitä sanotaan ristin teologiaksi, ja se on paljolti Lutherin systematisoima teologinen ohjelma. Siinä Jumala alistaa pahan palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän puhuu kärsimyksen, hulluuden ja heikkouden kautta, koska me emme kestäisi suoraa kohtaamista hänen kanssaan. Hän ilmestyy heikkona, taistelee kärsimällä ja voittaa kuolemalla. Meidät hän kutsuu kärsimään hänen kanssaan ja hänessä.
No, joo. Avauduinpa nyt näistä ja jääköön tähän, jos siltä tuntuu. Tämä on ollut minun tapani hyväksyä absurdi ja elää koirana. Minulla ei ole tässä maailmassa asemaa tai arvostusta, joten on ollut luontevaa etsiä paikkaansa toisesta maailmasta. Olen muukalainen vaeltamassa kotiin. Ristin teologia ei tosin ole loppuun asti kurjuutta - se päättyy ylösnousemukseen, ja siihen, ettei kirkkauden enää tarvitse kätkeytyä pimeyteen. Jos näin käy niin hyvä. Jos ei käy, ainakaan en poistunut oman käden kautta ja jättänyt jälkeeni raunioita. Näillä mennään.