Mitä miettisit jos 5-10-vuoden kuluttua otettaisiin psykedeelit korvaamaan SSRI lääkkeitä.

Pääsisit uuteet lääkehoitoon ja 2-4kk lääkekokeilun jälkeen tulisit siihen tulokseen et aivot on jauhaneet samoja juttuja 10-15-vuotta ilman vastauksia, mutta nyt uusi lääkehoito avaisi aivojen synapsi lukot ja suhtautuisit ongelmiin noin asiat kuuluukin olla...

https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000009853639.html

itse olen miettinyt että "voi p." miksi tätä lääkitystä ei äkätty aiemmin - meni 1/4-vuosisataa synkistellessä.

Psykedeeleissä on se mullistavaa että ne aktivoi paljon suurempaa määrää synapseja, kuin yksikään SSRI lääke.

Lääke ei poista factoja, mutta voi antaa ratkaisun suhtautua niihin toisella tapaa.

Olen psykedeeleistä jonkin verran lukenut ja kuunnellut podcasteja. Jotkut väittää, että niiden avulla näkee toisia ulottuvuuksia. Tai todellisuuden perimmäisen luonteen. Pitää lukea tuo juttu... Semmonen mystinen kokemus  olisi ihan tervetullut....

https://soundcloud.com/ihmisiis/71-jussi-jylkka

Kannattaa HerKaramazov kuunnella tuo podcast. Tajunnasta ja psykedeeleistä.

Mietin että joku sellainen kunnon trippi voisi parantaa elämänlaatua.  Esim. psilosybiinin avulla. Jos se sallitaan EU:n alueella jossain vaiheessa. Tietenkin se pitäisi tapahtua jossain valvotussa tilassa. Aivan niin kuin joissain maissa tehdään. Lääkärin valvovan silmän alla...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Osa pois
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Pakko nyt sitten kirjoittaa tähän, kun mieleni kiertää koko ajan itsemurhan ympärillä. Tiedän että itsemurha on vakava asia. Eikä sitä kannata tehdä, mutta jostain syystä ajattelen sitä päivittäin. Tiedän että useinkaan ihmiset eivät halua puhua tällaisista vakavista asioista, mutta minusta tuntui siltä että on pakko nyt kirjoittaa tästä. Tiedän että ajatukset ovat vain ajatuksia, mutta olen jotenkin magneetin lailla kiinnittynyt itsemurhaan ajatuksen tasolla. En halua syödä mitään lääkkeitä. Kun voi tulla ties mitä haittavaikutuksia... En vain pääse eroon itsemurha-ajatuksesta. Se on kiertänyt mielessäni ehkä 20 vuotta. En haluaisia ajatella sitä joka päivä. Mutta minkäs teet? Jostain syystä se on kohtaloni. Minun on näimmä pakko sitä ajatella. Terapia ei tunnu auttavan: ryhmä eikä yksilö - terapia. Mietin välillä että mitä hyötyä periaattessa on edes tänne tästä kirjoittaa? Kun ne ajatukset kuitenkin toistuvat mielessä päivittäin. Kirjoitti niistä tai ei. Tiedän että itsemurha on säälittävä teko. Mutta silti sitä mietin... No ei kai muuta sitten... Kai sitä on vaan sitten pakko ajatella... Olisi kiva jos välillä mielessä pyörisi myös positiiviset asiat...

Näyttää siltä, että on täysin turhaa kirjoittaa tänne. Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Ymmärrän kyllä sen, että ihmiset eivät halua vastata. Kaikilla on omat murheensa. Onhan se toki niin, että ei kannata hirveesti valittaa. Elämä voi olla aika paskaa, mutta ei se valittamalla muutu.  Ei tämä kirjoittaminen mitään asiaa kuitenkaan ratkaise. Olennaisinta kuitenkin on se, että täytyy vain kestää. Täytyy kestää paskaa elämää. Jos nyt joskus edes jotenkin saisi vaikka naisystävän tinderin kautta, niin ehkä elämä ei silloin olisi niin paskaa. Mutta luulenpa että se on vain haave-ajattelua. Pääasia nyt vaan on se että täytyy jotenkin elää tätä elämää. Mulla oli nuorempana ns. "naisystävä". Tai tavallaan, mutta menin mokaamaan sen jutun...

Yksi luonteenpiirteeni on, että märehdin liikaa menneitä asioita. Kai tässä on sitten tulossa vanhaksi, kun "elää" menneisyydessä niin paljon.  Märehtii usein sitä, että mitä olisi voinut tehdä toisin. Mutta mitäpä niille asioille enää voi? Elämää ei voi alottaa enää alusta. Virheitä ei voi enää korjata. Ja olen tehnyt paljon virheitä...

No joo, kai sitä pitää vaan jatkaa sitten eteenpäin...

Olen aika lailla käynyt eri diagnoosit, lääkkeet, osastot ja terapiat läpi. Mikään ei ole merkittävästi auttanut. Tilani on laskenut reilun vuosikymmenen, nyt olen jokusen vuoden miettinyt pakonomaisesti itsemurhaa useita tunteja päivässä. En kuitenkaan ole sitä aikeissa tehdä, ellei sopivasti satu psykoosit tulille. Minulla on perhe, jonka puolesta valitsen kärsiä. Isossa kirjassa sanotaan jossain kohden, että elävä koira on parempi kuin kuollut leijona.

Jos aion elää koirana, joudun tekemään kipeitä asioita. Hyväksyn tuskatasot, jotka riittävät laukaisemaan reaktiivisia psykoottisia oireita. Hyväksyn masennuksen, joka BDI:llä mitattuna vetää ammattilaisetkin hiljaiseksi. Hyväksyn syvän anhedonian, joka tekee useimmista hyvistä asioista tarkoituksettomia.

Olen päättänyt irtautua yhteiskunnasta ja maailmasta sikäli kuin se kohtuullisesti on mahdollista. Haluan rakentaa suojaisan kuplan sivummalle. Keskittyä arkisiin askareisiin. Luopua syvistä ajatuksista, koska niihin uppoaa. Tyhmentää itseni, sillä oikeasti äly tuhoaa ihmisen.

Minulle lohdullisimmista ajatuksista ihmiset eivät yleensä halua kuulla, enkä minä halua heille niillä epämukavaa oloa. Uskonto on kielletty kategoria, mutta siihen minä olen turvautunut. Lukenut valtavasti - tuhansia sivuja, kymmeniä kirjoja. Halunnut varmistaa, että toivolla on jokin pohja. Ainoa, mihin anhedonia ei pysty, on merkitys.

Moi Pyhiinvaeltaja. Minulla välillä ollut samantyyppisiä ajatuksia. Minulla diagnosoitiin mt-sairaus 2008 vuonna. Siitä asti elämä ollut aika hankalaa. Minulla myös on jaksoja, kun ajattelen itsemurhaa päivästä toiseen. En minä kuitenkaan sitä tee. Ja hyvä niin.

Olen miettinyt noita uskon asioita. Tavallaan järki sanoo että tämä on ainut elämä. Mutta jos se on totta, niin ei ole mitään toivoa. Joten en osaa sanoa. Voi olla että Jumala oikeasti on olemassa ja että kuolemanjälkeen on jotain. Tai sitten ei.

Minäkin yritän nykyään enemmän keskittyä arkisiin asioihin. Koska kaupassa pitää käydä. On siivottava. Yms. Ei sitä ihminen voi koko ajan vain pohtia suuri kysymksiä. Ei siitä ole mitään hyötyä...

Itse olen ajattelut niin, että kun kerran olen nyt elossa, niin yritän pitää itseni vain hengissä. Se on päätavoite.

Uskonnot voivat tuoda lohtua yms. Mutta mikä sitten on totuus?  Kuka tietää...

Kyllähän se päällimmäinen kysymys on aamulla, että miten selviää iltaan, ja illalla, että miten selviää aamuun. Olin aiemmin tänä vuonna itsemurhaisuuden takia päivystyksessä, kun oli suunnitelma ja yllyke enkä ihan täysillä käynyt. Osastopaikkaa ei ollut, eikä avohoidolla resursseja auttaa. Minut sitten lääkittiin bentsoilla lauhkeaksi. Ne auttavat tuskatiloihin, eivät niinkään masennukseen, mutta niin silloin selvittiin.

Omakin strategiani on keskittyä pieniin asioihin: ruoanlaittoon, vanhoihin videopeleihin, puutarhaan yms. Jaksan vain pieniä pätkiä pari kolme kertaa viikossa. Nämä puuhaamiset auttavat lievän itsetuhoisuuden kanssa, mutta voimakkaat tilat täyttävät mielen ja kehon niin kokonaisvaltaisesti, ettei silloin pysty toimimaan tai edes ajattelemaan. Se on kauhua ja hiljaista huutoa. Niissä tilanteissa taitaa traumatausta välähdellä.

Merkityksellisyys on osa moniakin psykoterapioita, eikä sen ole pakko olla edes uskonnollista. Salovuoren Merkityksellisyyden voima käsitteli aihetta yleisluontoisesti ja sama idea kai on siinä klassisessa Viktor Franklin logoterapiassakin. Moderni sovellus on kognitiivisen psykoterapian tapa puhua omien arvojen löytämisestä ja todeksi elämisestä merkityksellisyyttä tuovana elämäntapana. Kaikissa näissä itselläni on se vaikeus, etten oikein kykene toimimaan minkään asian hyväksi. Huomioni on sitten ollut vähän abstrakteissa teemoissa, kuten ihmisarvon metafysiikassa, jumalatodistuksissa ja ristin teologiassa.

Minulla oli joskus bentsot käytössä, mutta lopetin käytön kun totesin että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Lääkäri oli määrännyt niitä ahdistukseen.

Minullekin noita kauhun hetkiä välillä tulee, mutta olen oppinut vuosien varrella käsittelemään niitä yhä paremmin ja paremmin. Olen ajatellut että ahdistus kuuluu toisaalta elämään vaikkei se kivaa ole. Toki sitten jos se menee ihan överiksi, niin lääkkeet voi auttaa.

Olen jonkin verran lukenut Franklin kirjoja. Ainakin mieleen tulee se, kun hän puhui siitä kuinka keskitysleirillä ne jotka löysivät merkityksen elämälleen, selviytyivät parhaiten.

Tuon jumalatodistuksen kanssa olen itsekin paininut. Juuri se kärsimyksen-ongelma siinä mietityttää, että jos Jumala on olemassa ja hän on kaikkivoipa ja hyvä, niin minkä takia maailmassa on niin paljon kärsimystä ja minkä takia hyvillekin ihmisille tapahtuu niin paljon pahoja asioita? Jotkut toki sanoo että tuntemattomia ovat Jumalan tiet... Voi olla... En tiedä.... Jossain määrin yritän olla miettimättä liikaa mitään metafyysisiä juttuja... Juurikin se arkeen keskittyminen välillä on minulle hyväksi...

Minä nyt avaan vähän omaa ajatteluani minäitse89:n kommenttien pohjalta. Jättäkää lukematta, jos Jumala -jutut ei kiinnosta.

Kärsimyksen ongelma on aukkojen Jumalan ohella aika lailla ainoa vakava ateistinen argumentti, ehkä jopa ainut.

Ensin aukkojen Jumalasta: tämä perustuu siihen ajatukseen, että poikkeamat luonnonlaeista ja selittämättömät ilmiöt todistavat Jumalasta. Argumentti etenee toteamaan, että tietämättömyys ei todista minkään entiteetin olemassaoloa. Kuitenkin, jos luemme filosofeja antiikista nykypäivään, isompi ihmetyksen aihe on se, että luonnonlait pätevät ja ilmiöt ovat selitettävissä. Jopa Kant, joka muutoin katsoi kumonneensa teistiset argumentit, katsoi, että Jumala on välttämätön premissi logiikalle, luonnonlaeille ja moraalisille absoluuteille. Tähän päälle sitten näkökulmat ajan alusta, liikkumattomasta liikuttajasta, universumin hienosäädöstä, tietoisuuden tarpeettomuudesta ja monesta muusta, niin katson, että melko kiihkottomasti voidaan todeta, että ajatus riippumattomasta olevasta, josta kaikki muu on riippuvaista, filosofisesti Absoluutista, on ihan varteenotettava.

Tätä taustaa vasten kärsimyksen ongelma ei itselleni liity siihen, onko Jumala olemassa, vaan siihen, miksi hän sallii kärsimyksen. Voidaan myös kysyä, millainen kärsimyksen salliva Jumala on.

Kärsimys jaetaan vakiintuneesti moraaliseen pahaan ja luonnolliseen pahaan. Moraalinen paha on näistä ehkä helpompi: ihminen on tarkoituksellisesti valintoihin kykenevä olento, ja valinnanvapauden hinta on hirveä. Ilman sitä hintaa ei kuitenkaan voisi olla (suhteellisen) vapaita olentoja.

Luonnollinen paha (maanjäristykset yms.) on vaikeampi kysymys. Uskonnonfilosofiassa on esitetty esim. luonnonlakiteodikea, jonka mukaan luonnollinen paha on väistämätöntä nykyisillä luonnonlaeilla. Voisivatko luonnonlait sitten olla erilaisia? Kenties?

Tämä nyt oli uskonnonfilosofinen katsaus. Näkökulma muuttuu hieman, jos kysymystä tarkastellaan kristinuskon sisältä. Silloin astumme hieman kohti toisenlaisia tulkinnan ja ymmärtämisen ongelmia: virheetön paratiisi? syntiinlankeemus? sovitus? viimeinen tuomio?

Totean lyhyesti, että kristillisessä näkökulmassa kärsimyksen ongelma kutistuu aikataulukysymykseksi. Se on asia, jonka Jumala huomioi ja hyvittää, muttei vielä. Kärsimys alkaa metafyysisestä katastrofista, joka rikkoo virheettömän alkutilan. Syyksi ilmoitetaan ihmisen halu nousta Jumalan vertaiseksi. Tähän tarjotaan kahta ratkaisua: sovitusta ja viimeistä tuomiota.

Viimeinen tuomio tarkoittaa kosmoksen olevan olemuksellisesti moraalinen, jossa hyvä ansaitsee hyvää ja paha pahaa. Koska kosmos on rikki, tämä ei toteudu. Sovituksen tarpeellisuutta voi pohtia vaikka Kierkegaardin eksistenssitasojen kautta: esteettisellä tasolla ilmeistä syyllisyyttä paetaan ja peitellään, moraalisella tasolla sitä surraan ja hyvitellään, mutta uskonnollisella tasolla myönnetään sovituksen tarpeellisuus, kun ihminen jää kaikista ponnisteluistaan huolimatta epäpyhäksi, jopa pahaksi. Vaihtoehtoisesti ihminen voi tulla arvioiduksi vain omassa itsessään, jolloin toteutuu oikeudenmukaisuus. Lopputuloksena jokainen saa vähintään sen, mitä ansaitsee, mutta armon tähden osa saa enemmän kuin ansaitsee. Jätän nyt käsittelemättä aiemmasta nousevia ongelmakohtia ja lisäkysymyksiä, kun tästä vastauksestani on muutenkin tulossa turhan pitkä.

Tällaisten kysymysten parissa olen askaroinut. Tämä nyt valitettavasti on suppeudessaan varsin vaatimaton esitys. Miten tämä kaikki liittyy masennukseen? No, ei se sitä ainakaan ole parantanut. On lohdullista ajatella, että vaikuttaa todennäköiseltä, että oikeudenmukaisuus toteutuu. Toisaalta se juuri on pelottavaa - oikeudenmukaisuus toteutuu minullekin. Olisiko parempi olla hiljaa ja pohtimatta tällaisia? Itsestäni tuntuu, että kieltäisin osan ihmisyydestäni, jos tekisin niin.

Se, mikä on minulle oikeasti lohdullista on vähän syvällisempää ja tunnustuksellisempaa kamaa. Sitä sanotaan ristin teologiaksi, ja se on paljolti Lutherin systematisoima teologinen ohjelma. Siinä Jumala alistaa pahan palvelemaan omia tarkoitusperiään. Hän puhuu kärsimyksen, hulluuden ja heikkouden kautta, koska me emme kestäisi suoraa kohtaamista hänen kanssaan. Hän ilmestyy heikkona, taistelee kärsimällä ja voittaa kuolemalla. Meidät hän kutsuu kärsimään hänen kanssaan ja hänessä.

No, joo. Avauduinpa nyt näistä ja jääköön tähän, jos siltä tuntuu. Tämä on ollut minun tapani hyväksyä absurdi ja elää koirana. Minulla ei ole tässä maailmassa asemaa tai arvostusta, joten on ollut luontevaa etsiä paikkaansa toisesta maailmasta. Olen muukalainen vaeltamassa kotiin. Ristin teologia ei tosin ole loppuun asti kurjuutta - se päättyy ylösnousemukseen, ja siihen, ettei kirkkauden enää tarvitse kätkeytyä pimeyteen. Jos näin käy niin hyvä. Jos ei käy, ainakaan en poistunut oman käden kautta ja jättänyt jälkeeni raunioita. Näillä mennään.

Tuosta eutanasiasta vielä. Olen huolissani, että jos esivalta saa työkalupakkiinsa eutanasian, sillä aletaan karsia ei-toivottuja yksilöitä ja ryhmiä. Tämä on viettävän pinnan argumentti, ja vaatii kenties toteutuakseen vuosikymmeniä, mutta sallikaa minun maalailla muutama piru seinälle.

Esivallalla on Suomessa kuoleman monopoli, joka on rajattu sotatilanteisiin: puolustautumistarkoituksessa vihollista vastaan, ja kurinpidollisessa käytössä omia vastaan. Käytännössä nämä rajatut oikeudet tuottaa kuolemaa venyvät aina sotatilanteissa. Suomessa joukkotapettiin punaisia kirkon siunauksella, ja Jatkosodassa siirryttiin valloittavaan hyökkäyssotaan lennosta. Esimerkkejä löytyy suurimmasta osasta sotia ja konflikteja maailmanlaajuisesti, tuoreimpana Venäjän ihmisoikeusrikkomukset Ukrainassa.

Miksi hörisen ihan asian vierestä? Yhdistävä tekijä on kuolettavan väkivallan sääntelyn ongelmat. Jokaisella yhteiskunnalla on sosiaalidarwinistisia kiusauksia, jotka yhteiskunnan eettinen järjestelmä pyrkii pitämään häkissä. On aiheellista huomauttaa, että kaikkien yhteiskuntien eettiset järjestelmät eivät tähän kykene tai kykenevät vain puutteellisesti. Pohjoismaisetkaan järjestelmät eivät tähän kyenneet ennen toista maailmansotaa. Pakkosterilisaatiot nähtiin hyveellisinä ja eugeniikka autuaamman tulevaisuuden airuena.

No, me opimme virheistämme, eikös? Tällä hetkellä sairaat sikiöt keskeytetään, mutta se on täysin eri asia? Down on häviämässä, mutta se ei ole rotuhygieeninen toimi? EU:n rahoituksella tutkitaan autismin varhaista tunnistamista, ehkä jopa sikiövaiheessa - onko neurovähemmistöillä oikeus olemassaoloon? Argumenttini on, että me horjumme. Meillä ei ole turvallisia rajoja. Me emme kunnioita elämää niin paljon, kuin mielellämme ajattelemme. Me tuomitsemme eugeniikan ja harjoitamme sitä samalla.

Antiikissa heikot yksilöt surmattiin tai jätettiin kuolemaan. Naiset ja orjat eivät olleet ihmisiä ensinkään. Vaati vuosisatoja kristillistä moraalia, että pikku hiljaa sisäistettiin, että orjia ei saa raiskata ja heikkoja ei saa murhata. Että alettiin nähdä, että heilläkin on arvo ja oikeuksia. Historioitsija Tom Holland on kirjoittanut tästä laajemmin, jos asia kuulostaa epäuskottavalta.

No, olemme jälkikristillisessä vaiheessa. Meillä on historiamme perintönä outo yhdistelmä relativistista etiikkaa ja absoluuttisia ihmisoikeuksia. Tämä on jokseenkin mahdoton ontologinen yhtälö, jonka äärelle ei pysähdytä, koska se on vaarallinen ajatus. Charmantti ateisti huomauttaa nyt takarivistä, että jos säännöt tai metafysiikka ovat ainoat syyt hyveellisyyteen, on hyveellisyys varsin alkukantaista palkkion ja rangaistuksen moraalia. Väite on ylevän kuuloinen, ja siihen sisältyy viisaus. Historiasta taas opimme, että ihmiset eivät ole yleviä ja viisaita. Metafysiikka ja siitä johdetut säännöt, pinnallisemmalla tasolla lait, määrittelevät vahvasti yhteiskuntien reaalitulemia, ja nekään eivät riitä estämään hirveitä asioita kokonaan. Takarivin ateisti voi olla keskimääräistä hyveellisempi, mutta joka yhteiskunnassa on muutama prosentti vaarallisia ihmisiä.

Viimein kysymykseen. Kuulemme toistuvasti uutisia syrjäytymisen, masennuksen, autismin, vammaisuuden ym. hinnasta yhteiskunnalle. Halukkuus tukea työttömiä ja sairaita on laskusuunnassa. Vanhusten suuri määrä tulee tulevaisuudessa murtamaan pohjoismaisen mallin Suomessa. Uskaltaako valtiolle antaa tässä tilanteessa avaimet eutanasiaan? Ensin varmasti kuunnellaan "asiakkaita". Jossain vaiheessa eutanasiasta tulee hoitovaihtoehto. Romahtaneessa hyvinvointiyhteiskunnassa siitä voi tulla ainoa vaihtoehto - tosin vain köyhille. Valtiosta voi tulla jopa proaktiivinen armollisuudessaan. Tosin edellä todettiin, että se on sitä jo nyt, terveyden ja hyvinvoinnin nimissä.

Ihmisarvo on osa todellisuuden rakennetta. Se ei ole laki, tapa tai uskomus. Se ei lakkaa ihmisen kohdalla silloinkaan, kun tämä itse kieltää arvonsa. Se ei lakkaa, vaikka kaikki ympärillä kieltäisivät tuon yhden arvon. Sen takia kannattaa kärsiä.

Minä en usko, että eutanasia mitenkään riistäytyisi käsistä, jos se otettaisiin käyttöön. Mietin eutanasian kohdalla sitä, että minusta on moraalitonta jos ihmisellä on hirveitä tuskia eikä häntä ns. "vapauteta niistä", lääketieteellisin menetelmin. Jos ihminen todella haluaa kuolla, eikä kestä enää kipuja, niin minusta armollisin tapa on eutanasia. Minusta siinä ei ole mitään väärää. Toki ihminen on arvokas olento, mutta jos ei ole enää mitään toivoa hyvästä elämästä, jos loppu elämä on vain tuskissa pyörimistä, tai letkujen päässä olemista, niin näen että eutanasia on inhimillisin ratkaisu. En usko jos se laillistettaisiin, että mikään "natsi-saksa" meininki alkaisi Suomessa. Että ns. "karsittaisiin" väestöä. Eihän Sveitsissäkään ole homma mitenkään mennyt överiksi. Ajattelen vaan tässä että mikä lopulta on inhimillistä. Toki jokaisella on vapaus omaan mielipiteeseen...

Toivottavasti olet oikeassa. Se voi olla masennuskin, mikä synnyttää pessimistisiä odotuksia.

Toivoisin, että niin minä kuin muutkin, löytäisimme syitä "pyöriä tuskissa". Jos eutanasia olisi yleinen käytäntö ja helpohkosti saatavilla, en tiedä, olisinko minäkään täällä. Yritin sanoa, ehkä vähän kömpelösti, että onnettomalla ja tuottamattomalla elämällä voi olla ja onkin arvoa ja merkitystä.

Minä en ainakaan kykene "ihmisarvoiseen" elämään.

Terminaalinen sairaus on eettisesti mutkikkaampi tilanne. Jos ihminen kuolee joka tapauksessa pian, niin lopputulos on kieltämättä sama eutanasialla tai ilman. Ymmärrän hyvin ajatuksen, että pahimmat kivut leikattaisiin pois. En kannata ajatusta, mutta ymmärrän sen. Ymmärrän hyvin myös somaattisesti terveen ihmisen halun kuolla.

En toki voi pakottaa ajatteluani kenellekään saatikka yhteiskunnalle. Pelkään heikkojen puolesta. Omastakin puolestani. Pelkään ihmistä välineellistävää puhetta, joka on niin arkista, etteivät sitä monet huomaakaan. Kantin kategorinen imperatiivihan lausuu, että ihmisen kohtelu välineenä on aina ja kaikissa tapauksissa väärin. Se kuulostaa ja tuntuu oikealta.

Kant voi olla oikeassa, mutta tuota imperatiivia on vaikea noudattaa jatkuvasti. Vaikka toki voi aina pyrkiä siihen.

Olen sitä mieltä, että juurikin terminaalisesti sairaille tuo eutanasia varmasti olisi "hyvä" juttu. Toisin kuin esimerkiksi masennuksesta kärsiville... Masennuksesta voi sentään parantua. Ymmärrän toki sen kaltevan pinnan argumentin myös... Nämä ovat monimutkaisia asioita...