Ja taas on koko päivän tehnyt mieli vaan kuolla 😭.

Tuntuu aivan kuin lukisin itse kirjoittamaani tekstiä, kun luen noita viestejäsi. Olen tismalleen samassa tilassa. Raahaudun kyllä töihin joka päivä, teen kaikkein välttämättömimmän pää sumuisena, ja kun pääsen kotiin, alkaa tolkuton itkeminen. Välillä jo kesken työpäivänkin itku meinaa tunkea väkisin pintaan. Olen miettinyt, mikä on se tilanne, jossa on lopulta "pakko" jäädä sairauslomalle - onko se sitten se, ettei se itku enää pysy piilossa, vaikka mitä tekisi?

En näe mitään muuta ulospääsyä kuin tämän kaiken lopettamisen, mutta samoin kuin sinä, pelkään vammautumista niin paljon, etten ole vielä uskaltanut yrittää mitään. Aiemmin ajattelin myös perhettäni, siis vanhempiani ja sisaruksiani, mutta etäännyn jotenkin koko ajan siitäkin ajatuksesta pikku hiljaa. Kun saisi vaan nukahtaa pois. Tai vielä parempaa, kun olisi saanut jäädä syntymättä.

Olen niin käsittämättömän lopussa, ettei tällaista tahdo uskoa todeksi. En uskalla edes kuvitella, millaiseksi olo voi vielä mennä, kun tosiaan pitkään olen ajatellut minäkin, ettei tämä voi muuttua enää pahemmaksi.

Toivoa ei enää ole, sitä ei vaan kerta kaikkiaan ole.

...miten voi ahdistaa ihmistä näin paljon? Sattuu niin paljon, että tekisi mieli repiä sydän ja aivot irti kehosta 😠. Olo on niin kummallinen taas vaan... Omituinen voimattomuus. Mieli on nykyään aika lailla tyhjä.. pääsen ilmeisesti vihdoin pian aloittamaan terapian ja mietityttää, että mitä minulla on enää sanottavaa sinne. Ei ole enää ajatuksia, tai no paitsi tuo "haluan kuolla, haluan kuolla, haluan kuolla" -mantra, joka tälläkin hetkellä jyllää kaiken ylitse. Pelkäänpä, että alkaa olla liian myöhäistä avulle 🤔. Ei ole enää voimia yrittää kammeta itseään ylös. En halua elää enää. Jokainen hereillä olon sekunti on tuskallinen. Tuntuu ihan hirveälle, en tiedä kuinka kauan enää kestän. 😭

Siili76: Kurja kuulla, että olet samanlaisessa jamassa kuin minä 🙄, tätä ei toivoisi kenellekään. Tänään minulla ei ole onneksi ihan niin sumuinen olo kuin eilen ja tänään jaksoin jopa laittaa pyykinpesukoneen päälle kun heräsin (asia, jota olen koko viikon yrittänyt - tuntuu vähän hölmöltä kirjoittaa tuo). Se on jännä, miten toisina päivinä jo herätessä on valmiiksi sellaisessa kummallisessa synkässä paksussa sumussa, jolloin toivoa ei kertakaikkiaan tunnu olevan lainkaan. Ja toisina päivinä on hieman "kirkkaampi" olo, ja silloin hetkittäin jopa ajattelee, että vaikka tilanne tuntuu nyt todellakin lohduttoman toivottomalta, kai toivoa on pakko olla niin kauan kuin on elossa. Pystyy jotenkin hetkittäin ajattelemaan, että ehkä tämä toivottomuus tosiaan on vain masennuksen aikaansaamaa niinkuin kaikki ympärillä yrittää hokea, vaikka se niin kovin kovin todelliselta tuntuukin. Ja sitten käy mielessä: jos joku on joskus pystynyt parantumaan tästä, niin miksen minäkin? Ja sinä Siili76 🙂. Ja te monet muutkin siellä ruutujen toisella puolella. Ja nyt ärsyttää itseäkin edes kirjoittaa näin, kun tiedän, että tällainen puhe on juuri sitä mitä terveet aina yrittää syöttää ja se kuulostaa omasta mielestä niin naiivilta. Tekisi mieli sanoa että "tule päiväksi minun nahkoihini, niin et sanoisi enää noin". No, tänään kuitenkin ajattelen, että koska en vakavasti ottaen ole valmis kuolemaan (vaikka sitä usein toivonkinn sydämestäni), on minulla vain yksi vaihtoehto: yrittää parantua. En tiedä miten, mutta jotain on yritettävä. Yrittää vaikka sitten vaan kerran viikossa kun on se hieman parempi päivä.. Tiedän, että minun pitäisi ainakin vaihtaa lääke: tämä nykyinen ei auta pätkääkään.

Tapaan huomenna uuden terapeutin ja vaikka minun on nyt vaikea nähdä, miten kukaan voisi minua auttaa, on syvällä sisimmissäni kuitenkin pieni toivonkipinä siitä, että mitä jos tämä onkin se ihminen joka minua pystyy auttamaan...? Samalla pelkään ihan hirveästi tätä pienehkön toivon heräämistä, koska joka kerta kun toivoni on herännyt viimeisinä vuosina on toivoni ollut turha... ja sitten pettymystä on seurannut vajoaminen entistä syvempään sumuun. Tässä on siis riskinsä. Toisaalta, eipä ole enää paljon menetettävää... Samoin käy joka kerta esimerkiksi kun olen päässyt sen verran jaloilleni, että olen pystynyt ihastumaan johonkin - minulta vedetään aina matto jalkojen alta ja sitten ollaan taas pahemmassa jamassa kuin koskaan. Olen siis jonkin moisessa kierteessä 😟. Omalla kohdallani meinaan tiedän, että jos nyt vaan jatkan, tulee niitä siedettävämpiäkin aikoja taas - aina on tullut. Ongelma on se, että aina tapahtuu jotain, joka saa minut vajoamaan uudelleen pohjalle, entistä syvemmälle, entistä vähemmin voimin kavuta sieltä ylös. Kun vain keksisi keinon, ettei tänne kuoppaan enää putoa... En kestä enää pettymyksiä. Nyt tarvittaisiin jotain positiivisia kokemuksia, jotta voisin vahvistua edes hieman.

Siili76, olen kanssa miettinyt monesti tuota sairasloma-asiaa. Yritän vältellä sairaslomaa niin pitkälle kuin mahdollista, koska jotenkin työpäivä on minulle jonkinlainen pelastuskin aina - saan unohtaa oman itseni ja elämäni ja piiloutua työn taakse. Se on ainoita hetkiä elämässäni, jolloin voin olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa, ilman, että joudun antamaan itsestäni. Yksityiselämäni tuttavien ja perheeni kanssa kanssakäyminen on tavallaan aina hieman raskasta, koska joudun laittamaan itseäni minuna peliin. Toisaalta sitten kun on oikein hankala päivä, on kyllä todella raskasta olla töissä ja täysi työ jo siinä, että saa pidettyä itsensä kasassa. Ehkä noina päivinä pitäisi sitten osata hakea vaikka vaan sille päivälle sairaslomaa 😑❓.

Mulla aaltoilee tämä olo aika paljon - lyhyellä ja pitkällä aika välillä. Ehkä tämä on jotenkin jotain epätyypillistä masennusta sitten, en tiedä. Ehkä siksi myös mun on ollut vaikea saada apua tähän tilanteeseeni, koska toisina päivinä näytän pärjäävän ihan hyvin. Onko sulla Siili76 tasapaksua huonoa oloa koko ajan vai onko joskus edes pikkasen parempia päiviä tai hetkiä joukossa?

Dolorous,

olisikohan aivan ylitsepääsemätön ajatus hakeutua paikkakuntasi psykiatriseen päivystykseen? Siis ihan osastohoidosta nyt puhun. Olen ollut itse ehkä noin kymmenisen kertaa suljetulla osastolla - viimeisimmästä kerrasta on nyt muutama vuosi - ja vaikka sairaala on aina sairaala, niin aina se on tuonut helpotusta ja apua silloin, kun omat voimat ovat olleet tyystin loppu, ja sitä on tuntenut olevansa miljooniksi siruiksi särjetty tyhjä saviruukku (jos on kyennyt senkään vertaa tuntemaan).

Älä luovuta. Ihan oman itsesi takia. Vaikka elämä nyt tuntuukin merkityksettömältä ja toivottomalta, se ei välttämättä ole kamalaa kolmen vuoden kuluttua. Tai viiden vuoden kuluttua.

Toivoa ja valoa elämääsi, ystävä hyvä.

Kovin tutun kuuloisia mietteitä teillä molemmilla. Olen itsekin ollut monesti tuossa tilanteessa ja oikeastaan olen taas. Ainut asia, mikä minut pitää elämässä roikkumassa on lapset. Yritän ajatella niin, että heille olisi kovin traumaattista, jos äiti kuolisi. Minulla ei ole edes työtä enää. Tai on, mutta siinä on sijainen, koska mä olen ollut sairauslomalla jo 1,5 vuotta. Ei musta ole edes siihen. Välillä on päiviä, etten tee muuta kuin roikun netissä, katson tv:tä tai makaan vain sohvalla ja tuijotan ikkunasta vastapäisen talon seinää. Useimmiten on kuitenkin päiviä, että on pakollisia menemisiä ja tekemisiä, joten on vain pakko pukeutua ja raahata itsensä liikkeelle vaikkei millään jaksaisi. Jos niitä menemisiä ja perhettä ei olisi, erakoituisin täysin ja jäisin kotiin. Sikäli mikäli edes eläisin enää.

Mutta... vaikka tilanne on näinkin toivoton kuin meillä kaikilla on, on silti aina toivoa. Olen ollut kuopassa monesti, mutta aina lopulta päässyt sieltä pois edes hetkeksi. Lopullista toipumista ja työhön paluuta en uskalla edes toivoa, mutta jos sen verran pääsisi jaloilleen, että voisi olla tyytyväinen itsensä kanssa ilman tätä jatkuvaa tuskaa ja taistelua. Joku pienen pieni toivonkipinä minussa on ja varovasti uskallan ainakin välillä jopa uskoa, että toipuminen olisi mahdollista. Onhan ihmisiä noussut vaikka kuinka vaikeista tilanteista jälleen elämään. Ehkä se on meillekin mahdollista? Ei menetetä toivoa ja uskoa kokonaan vaikka olisi kuinka vaikea tilanne?

Kiitos viesteistä hopeakettu ja repukka.

Hopeakettu, tällä hetkellä sairaalahoitoon hakeutuminen tuntuu ihan liian vaikealta ajatukselta, en taida olla tarpeeksi vahva sen tunteen kokemiseen, jonka se minulle aiheuttaisi. Voi olla että on tyhmää olla menemättä 🙄. Yritän olla luovuttamatta. Ei kai tässä muukaan oikein auta kuin yrittää 😟.

Repukka, sama juttu täällä: erakoituisin hyvin hyvin helposti, ellei minulla olisi niitä muutamaa pakollista menoa viikossa. Olen jo melko erakoitunut oikeastaan... Silloin kun ei ole mitään pakollista, en todellakaan jaksa tehdä yhtään mitään kodin ulkopuolella. Korkeintaan käydä ruokakaupassa (sekin toisaalta on sitä pakollista menoa 😋 ). Mutta samoin kuin sinulla, minullakin on välillä parempia aikoja - odotan vain sitä, että pääsen niihin "parempiin aikoihin" enkä enää tipahda sieltä takaisin. Mutta se on varmaan aika monimutkainen prosessi ja vaatii sitä, että minä jaksan taistella taas. Tällä hetkellä en jaksa, mutta ehkä jonkun ajan kuluttua, who knows. Pitää vaan selvitä hengissä noiden pimeiden hetkien yli (kuten eilinen), jolloin millään ei ole väliä ja jolloin en myöskään osaa hakea toisista apua.

Se on tosiaan outoa, miten sitä joinain aamuina on ihan pohjalla ja itkuinen jo valmiiksi ja joskus sitä vaan nousee sen suuremmitta tuskitta sängystä ja aloittaa päivän. Hyvää aamua en ole kyllä kokenut enää vuosiin. Mutta uskon tuon aaltoilun olevan ihan normaalia ihmismielen aaltoilua, masentuneella se aaltoilu vaan tapahtuu pohjamudissa, siinä missä terveemmät aaltoilee pinnalla.. 🙄

Minä olen myös koettanut pitää työstä kiinni kynsin ja hampain, tuntuu että se on ainoa linkki normaaliin elämään. Tunnen tosin hirveää häpeää ja syyllisyyttä siitä, miten vähän saan siellä aikaan. Samoin kuin hävettää työkavereiden vuoksi. Millaista zombieta he joutuvatkaan katselemaan päivästä toiseen. Kamalaa varmasti koettaa tulla sellaisen ihmisen kanssa toimeen, joka ei jaksa juurikaan hymyillä tai reagoida normaaleihin keskusteluihin. 🤔

Itseinho on kyllä aika tiukassa tällä hetkellä..

Itse miettinyt monesti mitä ihmiset ja työkaverit minusta ajattelevat.
Tuntuu että en osaa enää edes keskustella ihmisten kanssa. Ymmärrys
toimi. En tiedä johtuuko lääkkeistä. Sitä on koko ajan vähän kuin toisessa
maailmassa. Hoksottimet toimii viiveellä. Ajatus pätkii välillä pahasti.
Töissä monesti hankalaa. Mutta kaitpa työni jotenkin hoitanut.Varoituksia
työnantajalta ei ainakaan tullut. Eräältä työkaverilta olen kyllä kuullut
suoran mielipiteen itsestäni ja ammattitaidostani. Just ihminen josta itse
pahemmin välitä. Taitaa tunne olla molemminpuolinen luulen niin. Mutta
yritän hoitaa työni kunnolla. Vaikka välillä tosi vaikeaa.Ahdistus ja pelko
kulkee seurana myös toissä. Epävarma olo koko aja. Mut päivä kerrallaan
mennään eteenpäin.

Viikonloppu meni ihan hyvin, mutta nyt 3 päivää ollut taas ihan älytön olo. Oon lisäksi nähnyt nyt kolmena perättäisenä yönä painajaisia ja aamulla niistä herätessä on heti ollut hirmu huono olla. Eilisestä itkemisestä on silmät vieläkin kipeät, eikä tänään tunnu yhtään paremmalta. 😟

Jep, kyllä tää olotila saa häpeämään käytöstään - ei oo ihan normaalia kanssakäymistä ja ympärillä olevat ihmiset kärsii. Ja kun huono fiilis ei ole oikeutus huonolle käytökselle, niin hävettää ja tuntuu inhottavalta, että puran joskus tuota oloani muihin.Pyydän kyllä useimmiten anteeksi, mutta tiedän itsekin tuollaista joskus kokeneena vastaanottavana osapuolena, ettei anteeksipyytämällä kyllä pysty läheskään aina korjaamaan aihetutunutta mielipahaa toisille.

Mulla oli eilinen niin kamala päivä - menin silmät itkusta turvonneena töihin ja tuntui, että aivot on ihan jumissa. Se ahdisti niin paljon, että taisin purkaa olotilaani hieman tarpeettoman suuresti työkavereihin (siis valittamalla vähän kaikesta ja suurentelemalla asioita) - ja olo sen jälkeen oli vielä inhottavampi. Hävettää. Mutta samoin kyllä, yritän hoitaa työni hyvin ja tähän saakka olen useimpina päivinä siitä selvinnytkin yllättävän hyvin. Tämä viikko on vaan ollut töissäkin aikamoisen hankala. On niin absurdia olla vielä tuntia ennen työpäivää maansa myynyt itkua tihrustava toivonsa menettänyt ihmisraunio ja sitten pitää vaan pyyhkiä kyyneleet, naamioida itkusilmät meikin alle ja mennä töihin (yrittämään) esittämään reipasta. Ja vain hetkeä aikaisemmin mielen on täyttänyt kuolemanajatukset ja toivottomuuden synkkä pilvi...

Kuulostaa niin tutulta. Mulla on ollut nyt puoli vuotta aina välillä itsemurha-ajatuksia. Välillä on parempia päiviä, mutta kun tulee vastoinkäymisiä, kuten se, ettei apua saa mistään kunnalliselta taholta, vaan pompotellaan vaan toiseen paikkaan joka kerta. Töitä en ole jaksanut tehdä, ei vaan pysty. Ja rahaa pitäisi saada, mutta kun työnteko tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. Onneksi voin itse päättää työajat ja jättää tekemättä jos en halua, mutta sitten ei tule rahaakaan, ja se ahdistaa entisestään.
Olen jumissa kotona. Ei huvita mennä mihinkään, vaan pakenen nettiin eri saiteille, kuten tänne. Lohduttaa tietää, etten ole yksin, ja että on muitakin, jotka haaveilevat poispääsystä. Ahdistaa tuo auringonpaistekin, kun ei siitä ole mitään iloa mulle, en osaa siitä nauttia. Lauantaina tulisi vieraita, ja tekisi mieli peruuttaa koko juttu, mutta en kehtaa. Ja kämppä on kuin pommin jäljiltä, mutta ei kiinnosta siivota. Olenkin ulkoistanut siivouksen muille. Huomenna ehkä yksi exäni tulee siivoamaan, 10e tunti liksalla. Ajattelin, että 3 tuntia riittäisi. Yksi päivä jaksoin sentään pestä kolme koneellista pyykkiä, mutta tänään sain taas huonoja uutisia, ettei mulla ole mahdollisuutta päästä terapiaan. kun on eläkkeellä, niin on turha anoa apua mistään. Toivovat varmaan, että kuolisi tuokin pois, niin ei tarvitsisi eläkettä enää maksaa. En ole yhteiskunnalle hyödyllinen kun olen työkyvytön. Paitsi mitä nyt jotain hanttihommia pystyn välillä tekemään, mutta en niitäkään ole pystynyt vähään aikaan tekemään. Nyt vielä tuntuu, että flunssa tulossa, paleltaa, yskä voimistui ja nenä vähän tukossa. Ja pää, niska ja hartiat kipeinä.

Samoissa voinneissa tässä ollaan. Lääkitystä ja hoitoa on, muttei oikein sitä, mitä itse haluaisin. Tuntuu, etten kelpaa. En jaksa. Lääkitys ei tehoa. En ymmärrä, missä mennään. Kaipaan niin entistä terapeuttiani. Hänen luonaan tunsin, että kelpasin sellaisena kuin olin. Nyt pitäisi olla jotain muuta.

Mietin edelleen kuolemaa. Kovin paljon. En haluaisi lähipiirin olevan huolissaan, mutta minä hölmö olen mennyt kertomaan ajatuksistani.

Tuntuu, että olen pelkkä diagnoosi.

Voi, kun osaisin luovuttaa!. Mutta aina haen apua - tähän asti -. Haen apua, vaikka olisin edellisellä kerralla tullut torjutuksi.

Haluan kuolla! Ja halveksin itseäni siitä, että vain sanon noin! Miksi en sitä tee!?

-J.P.