Olen 30-vuotias mies. Ollut työelämässä ja nykyään opiskelen. Koulukiusattu alaluokilla 5 vuoden ajan syystä mikä ei koskaan ole selvinnyt. Luonteeltani olen puhelias, sosiaalinen muutenkin, pukeudun siististi ja tulen ihmisten kanssa toimeen. En erotu joukosta mitenkään enempää kuin muutkaan. Elämäni on ns. normaalia elämää tavallisine harrastuksiineen jne. Mutta on tämä MUTTA olemassa. Ihmiset eivät halua tulla kanssani toimeen tai tekemisiin jostain syystä.
Kirjoitan koska tämä ihmisten kohtelu minua kohtaan on jatkunut samankailtaisena syrjimisenä koko elämäni ajan ja mieleni purkamiseksi. Kouluissa minut huudettiin liikunnantunneilla joukkueisiin aina viimeisenä ym. ym. Kiusaaminen oli alaluokilla sanallista ja fyysistä väkivaltaa. Pärjäsin tappeluissa hyvin, mutta henkiset arvet ovat varmasti pysyviä.
Olen huomannut aikuisiällä, että samanlainen syrjiminen jatkuu. Kukaan ei keskustele kanssani omasta aloitteestaan useinkaan. Kekustelut alkaa kun itse teen aloitteen. Ruokalassa viereeni ei istuta (näin on ollut aina) vaan muut menevät toisiin pöytiin. Minulle ei nykyäänkään koulussa löydy ryhmätöihin ryhmää, ellen itse tunge itseäni jonnekin. Ei löydy koulussa paria, jos pareittain jotain tehdään. Kaikki vastaavat tilanteet vain kolahtaavat sisimpääni kuin nyrkki vasten kasvoja. Se yksinäisyyden tunne mikä muodostuu aina kun huomaat muiden syrjinnän, se on sanoinkuvaamattoman tuntuinen.
Samoin parisuhteeni on mennyt aina päin metsiä naisen pettäessä. Silti kumma, että naiset puhuvat minusta isähahmona, hyvänä miehenä joka varmasti löytää hyvän kumppanin. Totuus on ollut tähän saakka ihan muuta, hyviä kumppaneita ei ole löytynyt.
Olen vain viimeaikoina huomannut, ettei vika ole minun olemuksessa, karismassa, eikä sydämen asenteessa. Olen aina pitänyt ihmisistä enimmäkseen ja pitänyt uusiin ihmisiin tutustumisesta. Olen tullut tulokseen, että sisälläni on jotain mitä ihmiset pelkää tai karttaa jostain syystä. Itse en tiedä mikä se jokin on.
Hiljattain sattui taas koulussa tämä syrjäyttäminen. Piti parityötä tehdä tunnilla. Kun opettaja sanoi etsikää itsellenne pari en löytänyt paria. Huomasin vain, ettei kukaan edes katsonut minua päin paria etsiessään. Jäin ilman paria. Tämä tunne mikä minut taas valtasi tuona hetkenä… Mieletön yksinäisyys, tunne siitä ettet kuulu tähän maailmaan tai tähän yhteiskuntaan. Tämä tilanne muutti minut sisimmässäni varmaankin lopuksi elämääni. Ehkä viimeinkin säkkini tuli syrjinnästä täyteen. Käytän nyt termiä syrjintä, koska siltä se tuntuu.
Kiroilin viime kerralla mielessäni, että mikä minussa on sellaista mistä ei pidetä. Olen huvikseni googletellut erilaisista ihmisistä ja yksinäisyydestä. Törmäillyt vaikka mihin New Age juttuihin, että ns. syrjityt ovat jotain starseedejä yms. Syntyneet muulla planeetalla ja heidän sielujaan ei pidetä ns. ystävinä täällä, mutta he tulevat muttamaan maailman. Ym ym. mihin en usko ja mikä ei hyödytä minua. Kuten muuta ajattelemalla maailmasi -juttuja, kokeiltu on näitäkin.
Viimekertainen voimakas yksinäisyydentunteen laukeaminen muutti minua. Aloin tuntemaan vihaa ympäröiviä ihmisiä kohtaan. En enään tervehdi ketään tai edes katso heihin. Minusta tuntuu tulleen välinpitämätön heitä kohtaan ketkä lähelläni ovat ja kauimmaisista ihmisistä ei tarvitse välittääkään. Ehkä tämä on vain jokin puolustusmekanismi itsessäni tai jotain muuta, sama se. Se yhteenkuuluvuudentarve katosi itsestä.
Ehkä minun kuuluukin olla yksin. Koulussa en aio enään etsiä pareja paritöissä tai mitään ryhmiä. Jätän koulun kesken vuoden sisään, koska en sitä tarvitse, työelämää on muutenkin itsellä aina. Etsin työn mitä tehdään yksin. Niin positiivista tähän päivään mennessä on ollut se, että työnantajat ovat aina pitäneet ammattitaidostani 🙂
Varmasti on ihmisiä ketkä ovat kokeneet melkein tismalleen samat asiat mitkä minäkin. On ihmisiä ketkä ovat syrjittyjä tässä meidän yhteiskunnassamme ilman näkyvää syytä. Tsemppiä teille!
Aina ei syrjimisen vika ole syrjityissä, kuten tässä yhteiskunnassa monesti kuulen väitettävän.
Moi!
En osaa oikein auttaa, mutta kirjoittelen tähän mitä mieleen tulee;
Usein nuo muut ei huomaa jos joku on yksinäinen, vaan olettavat että kaikki on ns. mukana samalla tavalla. Yksinäisyys ei välttämättä näy ulospäin. Ja vaikka kuinka olisi ihmisten keskellä voi olla yksinäinen (sisältä) ☹️ .
Siellä koulussa opettajat vois olla fiksumpia ja kokeilla sellaistakin, että ennalta määräävät parit valmiiksi eli sekoittavat pakkaa. Ettei aina olla saman tyypin pareja ja ettei kaverukset aina saa olla pareja keskenään. Voisit ehdottaa opettajille. Samalla siinä tutustuisi eri ihmisiin (luokkalaisiin) paremmin.
Tiedän tunteen, millaista on olla yksin ja kukaan ei välitä ja kun ei saa mistään vastakaikua takaisinpäin tulee just tunne, että kaikki aloitteet mitä itse yrittää ja kaikki huomion osoitukset mitä muille ihmisille antaa menee hukkaan, miksi enää tehdä mitään kun lopputilanne on sama. Ketään ei kiinnosta.
Mutta ehkä joskus kohdalle osuu joku jolta saisi vastakaikua?
Ethän sinä tee siinä väärin, että teet aloitteita ja yrität huomioida muita. Vaan ne muut, jotka ei huomaa.. .sääli.
Mutta minusta ihmiset on vahvoja jos osaavat olla yksinkin ja eivät aina tarvitse tueksi paria ja jotain muuta ihmistä joka asiaan.
Ehkä muut pitävät sua liian vahvana? Ajattelevat että tuo pärjää ominaankin ilman, että tarvitset ketään epävarmaa paria "haitoiksi" ?
On vaikea arvuutella miten ne muut sut kokee ja näkee, mutta en usko että sussa mitään kummempaa syytä/vikaa ole!
Osaat ilmaista tunteesi hyvin kirjallisesti ja pohtia asioita. Olet luultavasti liian kiltti?? Mutta mielummin kiltti kuin omaan napaan tuijottelija, eikös?
Tsemppiä !!
🌻🙂🌻
Hei! Olen 50-vuotias nainen ja kun luin kirjoituksesi niin se oli aivan kuin minä olisin sen kirjoittanut 20 vuotta sitten.. Minulla on aina ollut huono itsetunto, luonteeltani olen myös sosiaalinen ja ihan mukava ihminen. Kun menen johonkin porukkaan huomaan kohta että olen hiljaa ja kuuntelen muiden juttuja ja tunnen itseni ulkopuoliseksi. Vuosia itseäni "tutkiessani" olen tullut siihen tulokseen, että (sillä eihän kaikki tuntemani ihmiset voi olla ilkeitä ja jättää minua huomioimatta) vaan kyllä se johtuu minusta. Kun uudessa seurassa käyttäydyn kovaäänisesti, vitsikkäästi, en ole hiljainen, minusta pidetään!! Eli perusluonteeltani olen hiljainen, väsyn jotenkin ihmisiin ja kun nykyään monet ihmiset ovat niin itseään täynnä ja pinnallisia niin en jaksa "esittää" sellaista koska luonteeltani olen hienotunteinen. Tänä päivänä kavereita saa olemalla ylivilkas, ylisosiaalinen, ylipuhelias, me hiljaiset saamme olla omassa rauhassa. Olen ollut onnellisesti naimisissa 25 vuotta, löysin rinnalleni samanluonteisen miehen. Älä menetä toivoa, vika ei todellakaan ole sinussa vaan tässä pinnallisessa maailmassa. Kerroit myös että pukeudut siististi, omalla kohdallani olen vuosien saatossa kuullut että minua on hiukan pelätty lähestyä kun olen ollut liian tyylikäs? "Etsi" itsesi ja elä oman luonteesi mukaan, silloin elämä on helpompaa ja löydät vielä itsellesi hyvän puolison!
Kiitoksia vastauksista 🙂 Hyviä pointteja oli. Ehkä tämä on jonkinlainen alitajuinen asia minkä jokainen ihminen toisistaan jotenkin aistii. Tai onko se jotain tiettyä karismaa mikä meillä on ollut syntymästä saakka. Osa asiasta ehkä selkiytyisi tutkimalla ihmisten laumakäyttäymistä.
Kun minä valitin tuota samaa asiaa joskus vuosia sitten niin sain kuulla että "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Ja ihmettelin miten se voi olla mahdollista, mitä muka tein väärin? Jos olen totinen ja hiljainen (niinkuin yleensä olen) ei minuun ole helppo tutustua, jos suupielet ovat alaspäin (nekin on usein) niin toiset luulee että olen torjuva, vihainen yms.
Peiliin kun katson niin tosiaan olen aika happaman näköinen yleensä. Mutta saan itseni tosi mukavan näköiseksi kun yletän hymyn silmiin ja olemukseen.
Huomasin tanssilavalla sen, että jos on totinen ja tympeä, saa istua seinäkukkasena, mutta kun menee sinne iloisena niin sai tanssia ja oli hauskaa. Mutta en ole ikuinen onnellinen ja iloinen vaan yleensä tasainen.
No, kokemukseni on kait se että saan seuraa, mutten saa pysyvää ystävyyttä enää. Nuorempana se onnistui paremmin, mutta ne haihtui kun tuli perhe-elämä jokaiselle. Ja sitten erot. Vaihdoin paikkakuntaa, työpaikkaa usein joten senkin vuoksi olin paljon yksin. Matkustin yksin ja se on tosi ihanaa. Silloin voi olla ihan oma itsensä, eikä tarvitse alkaa tutustumaan kehenkään syvemmin ja miettimään olenko yksin vai huomaako muut ettei minulla ole kavereita, perhettä tms.
On minulla nykyään muutama "ystävä" joiden kans vaihdetaan kuulumisia harvakseltaan, muttei "kylästellä" eikä muutoin vietetä aikaa yhdessä.