Emt79 kirjoitti 5.1.2018 12:58

Joka päivä panikki ja ahdistuskohtauksia jotka tulee iltaisin, ollut jo puoli vuotta. Terv.keskuksen psykiatrisella sairaanhoitajalla käynyt harvakseltaan. Ter.keskuksen psykiatri eväsi jatkohoidon, määräsi vain opamoxia. Niillä selvitty tänne asti.
Nyt käynyt muutaman kerran sairaalan akuuttiryhmän psykologilla. Sieltä määrättiin beettasalpaajia jotka toimi muutaman viikon, sitten oli pakko palata opamoxiin.
Muutama kerta käynneistä menny ok, tänään räjähdin, ärsytti samat ohjeet joita testannu miljoonia kertoja: hengitykset, meditaatio jne... olis pitänyt tietää miksi beettasalpaaja lakannut toimimasta, mikä erilaista nyt kuin aikaisemmin. Pitäisi tietää mitä ajattelee paniikkikohtauksen aikana, en ajattele muuta kuin itse kohtausta, siitä ei paljon kohtauksen syitä voi selvitellä. Itsellä pitäisi olla vastaukset, mutta minulla ei ole mitään. Alkoi vain ärsyttää kaikki, väsynyt joka iltaiseen ahdistus paniikki sotkuun. Ärsyttää kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä ja mistään ei saa apua. Nyt tarjosi terapiaa joka olisi joka toinen viikko, mut onko se liian harvoin? Uusia lääkkeitä beettasalpaajien tilalle miettivät ensi viikolla.jäi ihan huono olo koko käynnistä.

Heippa!
Ikävä kuulla että sinulla jäi käynnistä tuollainen olo. ☹️
Itselläkin kokemusta paniikkikohtauksista... kerroit että niitä ollut noin puoli vuotta. Tapahtuiko tällöin jotain mikä aiheutti sen että kohtauksia alkoi tulemaan? Oletko huomannut että jotkut tietyt tilanteet tai ajatukset aiheuttaa oireita? Itselläni auttoi paniikkikohtausten aikana kun kirjoitin ylös mitä ajattelin kohtausten aikana. Sitten luettiin psykoterapeuttini kanssa ja käytiin läpi ajatuksiani.
Itsestänikin tuntuu usein, että muut ihmiset eivät ymmärrä paniikkihäiriötä. Jotkut jopa hävenneet kohtauksiani. Toivottavasti sinä saat tarvitsemasi avun tilanteeseesi.
Toivotan sinulle jaksamista ja tsemppiä. 🙂🌻

Minulla oli keväällä yöllisiä paniikikohtauksia joihin heräsin, mistään en tiedä mikä ne aiheutti, niitä aloin pelätä. Sitten ahdisti kaksi viikkoa putkeen, sen laukaisiaa en osaa sanoa. Siitä alkoi alamäki. Kesällä vielä oli tilanne että kodin ulkopuolella oli helpompi yöpyä, mutta nyt joka paikassa paha olla. Sehän se ongelma onkin kun pitäisi itse tietää mikä nämä aiheuttaa, mutta kun ei ole mitään tarttuma pintaa. Olen kirjoittanut kohtausten aikana ja ilman, yrittänyt miettiä, mutta mitään ei nouse pintaan muutakuin järjetön pakokauhu ja pelko paniikkikohtauksia kohtaan.
Sen huomannut että kun mieheni on kotona eikä reissussa, minulla kohtaukset pahempia. Aiheutanko pahemman olon esittämällä urheampaa kuin olen. Edellisen masennuskauden aikana vuosia sitten, mies meinasi pakata kamat ja häipyä. Aiheutanko kohtaukset pelkäämällä olla heikko, pelkäämällä mitä voisi sattua. Miehelle sanonut että kohtaukset lievempiä kun hän ei kotona, mutta ei se mitään sanonut. Meillä ei siis puhuta aiheesta, kärsin yksin, esitän että kaikki hyvin.
Perjantaista asti ollut ahdistava olo, en ymmärrä miten käynti jätti näin huonon olon joka ei lopu. Olenko vain pohtinut asiaa liikaa. Miten ihmeessä saan ikinä elämääni takaisin.

Hei,
sen esittäminen, että kaikki on hyvin, on todella rankkaa. Ainakin oman kokemukseni mukaan. Jos ajattelee niin, että läheisen (esim. miehesi) tulisi olla juuri se henkilö, kenelle voi ja saa puhua omista tuntemuksistaan pelkäämättä sitä, että tulisi torjutuksi. Monet esim. masentuneet eivät halua rasittaa omia läheisiään omilla huolillaan ja joskus pelkäävät että tulevat hylätyksi jos näyttävät omaa huonoa oloaan. Yksin kärsiminen ja esittäminen että kaikki on hyvin eivät ainakaan paranna oloa. Mietit, että aiheutatko kohtaukset pelkäämällä olla heikko ja pelkäämällä mitä voi sattua. Tuollaiset pelot voi varmaan olla ainakin yksi syy kohtauksiin. Oletko miettinyt sitä, että mitä loppujen lopuksi pelkäät että voi sattua?

Onko sinulla ketään toista läheistä kenen kanssa pystyt jakamaan ajatuksiasi? Toivon todella ettei sinun tarvitse kantaa huoliasi kokonaan yksin.

Uusi lääke ei parin päivän kokeilulla tuonut oloon helpotusta. Oli pakko ottaa lisäksi opamox. Tuo uusi lääke ainut vaihtoehto mitä voi vielä kokeilla. Hoitaja kysyy vielä voisiko sitä ottaa beettasalpaajien kanssa. Tieto että kaikki lääkeet kokeiltu, pelottaa. Mitä minä sitten teen? Opamoxia jatkuvasti syömällä, toleranssi kasvaa ja lopulta se ei enää toimi ollenkaan. Pahin pelko on ettei lääkkeet enää auta ja joudun kärsimään pakokauhuja ja paniikkia monta tuntia ilman mitään apua. Pelottaa...
Ei minulla ole ketään sellaista jolle puhua. Ystävälläni masennus, ei se jaksa kuunnella. Muihin ystäviin senverran etäiset välit ettei niille ihan kaikkea voi kertoa. Nyt kirjoitin tänne net tukeen, toivotaan rt siitä apua. Pelkään sitäkin että jos romahdan lopullisesti ja pakko mennä mielisairaalaan. En tiedä enää mitä oikein tehdä. Paha olo on kuin iso möykky rintakehällä

Piti siirtyä takaisin beettasalpaajiin, toista lääketttä ei voinu niiden kanssa syödä eikä se yksinään auttanut mitään. Lääkärin mukaan kaikki lääkkeet mistä apua voi saada on jo kokeiltu. Sekin pelottaa, entä jos bettasalpaajat ei auta, joudun syömään jatkuvasti opamoxia. Sen toleranssi kasvaa ja lopulta se ei auta mitään. Mitä minä sitten teen.
Ensi viikolla aika terveyskeskukset mt hoitajalle, jolla harvakseltaan käynyt. Sairaalaan ei mitään hoitosuhdetta saanut, lääkärin mielestä ei tarvetta. Terveyskeskus kuulemma riittää. Lievästi ilmaistuna petetty olo. Sairaalasta nimenomaan oli tarkoitus sada trrapia apua, mutta nyt sitä ei saakkaan. Yksityisellekkään ei varaa mennä. Kaikki ottaa aivoon.

Heippa! 🙂

Onko sinulle tuttuja erilaiset rentoutuskeinot? Mulla auttaa syvähengitys; nenän kautta sisään, pidätän hetken, suun kautta ulos. 5+5+5 sekuntia on aika hyvä yleensä. Sillä saa iltaisinkin rentouduttua sängyssä.
Kodin ulkopuolella melkein aina myös napit korvilla kuuntelen musiikkia ja keskityn siihen. Voishan vaikka äänikirjaakin kuunnella ja siihen keskittyä?
Niin ja etkö saanut mitään varsinaista lääkitystä? Muuta kuin Opamoxin?? 😐

Mulla on paniikkikohtauksia ollut viitisentoista vuotta, joten voin kertoa että aina se helpottaa, vaikka olo olis joskus aivan kamala ja tuntuu olevan sekoamispisteessä. Terapeutti sanoi vuosia sitten, että paniikkihäiriöstä ei välttämättä pääse eroon - sen kanssa oppii elämään. Ensin olin aivan kauhuissani että tuunko mä olee sekopää loppu ikäni, mutta nyt olen todennut että tottahan se on: panikointi on ominaisuus, jonka oppii kestämään ja hallitsemaan. Aikaa se toki ottaa, mutta mun mielestä tulee ihan SAAKELIN VAHVAKSI kun vaikeudet voittaa!! 🙂 Typeriä, joskin toimivia kliseitä.

Oon hoitanut paniikkiani aika kokonaisvaltaisesti: syön terveellisesti, liikun, nukun tarpeeksi, pidän kavereihin yhteyttä. Vuosi sitten aloin laittamaan päiväkirjaan ylös tilanteita, joissa olen onnistunut. Semmosia pieniäkin asioita, jotka onnistui vaikka vähän panikoinkin, tai ennakkopanikoinnista huolimatta se silti onnistui kunnialla.
Muutenkin tykkään lukea ihmispsykologiaa ja mielenterveyshäiriöistä, jolloin tätä sairautta oppii ymmärtämään paremmin. Voisin paasata vielä ties miten kauan ruokavalion ym. vaikutuksesta kehoon ja mieleen... 😀

Moi!

20 vuotta olen sairastanut paniikkihäiriötä. Alkuun aloitettiin Sepram ja nyt vaihdettu Cipralexiin, Opamox varalla ja Propral. Olen pärjännyt suht hyvin elämässä sairaudesta huolimatta, koulut käyty ja työelämässä.

Eikö sinulle ole ehdotettu mitään pitkäaikaista lääkitystä, mielialalääkitystä? Itselleni tulee noista lääkkeistä huolimatta sairauden pahenemisvaiheita mutta ne menevät ohi ajallaan.
Paljon Tsemppiä!

Hei

Minulla nuo samat lääkket, Opamox ja Propral. Propralia käytin vuoden lopussa ja se jonkun aikaa toimi ja sitten yhtäkkiä lakkasi toimimasta ja jouduin palaamaan opamoxiin. Välillä käytin muuta lääkettä mutta se ei auttanut ollenkaan. Nyt uudestaan propral, ja nyt tuntuu taas toimivan.
Minulla ollut tuo sama Cipralex viime kesänä mutta siitä ei apua, joten se lopetettiin. Aikaisemmin söin venlafaxinia vuosia, mutta se lopetettiin kun ei siitä ollut apua. Pelkäsin sen lopettamista vieroitusoireiden takia.
Ainut lääke mitä syön on ketipinor (200mg/pv), se auttaa nukahtamaan iltaisin, muuten voin valvoa vaikka kaksi vuorokautta putkeen ilman et tuntuu missään. Kokeiltu on.
Lääkäri sanoi et kaikki läkkeet kokeiltu mistä vois olla apua, muita vaihtoehtoja ei enää ole.

Moi!

No onpas kurja tilanne! Onhan niitä mielialalääkkeitä vaikka kuinka paljon eri ryhmistä, luulisi että olisi vielä vaihtoehtoja...itse olen sairaanhoitaja ja jonkin verran asiaan perehtynyt.
Itse olen vuosia oireeton satunnaisia paniikkikohtauksia lukuunottamatta kunnes tulee pahempia kohtauksia ja sitten romahdus jonka jälkeen olen pari viikkoa vuodepotilaana (kotona). Nyt juuri toipumisvaihe menossa. 5. kerta tämä.

Onko sinulla mitään toleranssia tuolle opamoxille? Paljon tarvitset että auttaa?

Opamoxia menee yksi 15mg tabletti. Sillä on vielä tähän asti pärjännyt.

Tänään iski kauhea ahdistus jo aamusta, lopulta ei enää jaksanut ja romahdin. Itkin niin paljon että nyt koskee päähän. Oma hoitaja ei ollut töissä. Sain ohjeeksi soittaa sairaalan akuuttiryhmään, en uskaltanut opamoxiakaan ottaa kun niitä saa ottaa vain yhden päivässä. Hoitaja sanoi että sairaalan lääkäri voi muuttaa ohjeistusta et voin nyt ottaa yhden ja illaksi jää yksi.
Akuuttiryhmässä käskettiin tekemään omia harjotteita joita minulle sieltä vuoden vaihteessa annettiin jotka helpottaa oloa. Sanoin kokeilleeni jo eikä niistä apua, käskettiin vain tekemään enemmän ei ne kuulemma heti auta. He on kuulemma antaneet minulle ohjeet, niillä pitäisi pärjätä. Siinä kaikki mitä apua sieltä sain. Mihin minä ensi kerralla soitan kun tulee hätä? Akuuttiryhmään näköjään turha soittaa. Yritin soittaa terveyskeskukseen uudestaan, mutta tunti 15 minuuttia jonotettuani luovutin. Paha olla, itkettää kun kukaan ei osaa auttaa. En edes tiedä mitä apua haluaisin, kukaan ei pysty pahaa oloa ottamaan pois nappia painamalla. Miksi olo meni tällaiseksi, monta vuotta meni niin hyvin... eikö elämä voisi vain palata ennalleen.
Kolmen viikon päästä pitäisi lähteä viikoksi ulkomaille, mitä siitäkin tulee kun koko ajan paha olla.

Olisiko ahdistuneisuutesi ja pelkosi sitä, että pelkäät miehesi (ja muittenkin) hylkäävän sinut, jos olet ahdistunut? Eräänlainen noidankehä siis: ahdistut siitä, että jos olet ahdistunut, siitä seuraa hylkääminen. Pelkäätkö, että olet ärsyttävä ja kelvoton ahdistuneena ja siksi sinut hylätään? Tavallaanhan se on aiheellinen pelko: sinut on hylättykin terveydenhuollossa, kun et ole saanut tarvitsemaasi apua. Ja miehesikin on jo tavallaan hylännyt sinut aikoessaan aiemmin häipyä ja jättää sinut. Et pohjimmiltaan voi luottaa siihen, että hän pysyy tukenasi, jos sinua ahdistaa - vaikka juuri silloin tarvitsisit tukea. Ei yhtään ihme, jos tuollaisessa tilanteessa ahdistaa. Ei siitä ainakaan itseään tarvitse syyttää.

Minulla on myös hirveitä ahdistuneisuuskohtauksia, ja niiden sisältö on juuri hylätyksi tulemisen pelko ja yksin jäämisen kauhu. Taustalla on elämäntilanteeseen liittyvää pelkoa ja turvattomuutta, mutta suurin syy on liika vaativuus itseä kohtaan: alitajuisesti ajattelen, että jäisin yksin oman huonouteni takia. Kun olen niin surkea, etten edes ahdistuneisuuttani hallitse. Huonouttani "todistaa" se, että läheiset ihmiset ärsyyntyvät ahdistuneisuudestani. Onhan sekin ymmärrettävää, että he ärsyyntyvät, kun mitään "oikeaa" syytä ahdistukseen ei ole ja rasitan heitä puhumalla tästä heille käsittämättömästä vaivasta. Olen yrittänyt olla suvaitsevaisempi ahdistunutta itseäni kohtaan, mutta en vielä ole selättänyt ahdistusta. Rentoutus- ym-harjoitukset eivät sovi minullekaan, koen ne suorituksina ja lisävaatimuksina ja ne lisäävät ahdistusta. Suopeus itseä kohtaan olisi se, mihin pitäisi pyrkiä, mutta se on niin vaikeaa.

Emt79 kirjoitti 7.1.2018 11:38
[...]
Sen huomannut että kun mieheni on kotona eikä reissussa, minulla kohtaukset pahempia. Aiheutanko pahemman olon esittämällä urheampaa kuin olen. Edellisen masennuskauden aikana vuosia sitten, mies meinasi pakata kamat ja häipyä. Aiheutanko kohtaukset pelkäämällä olla heikko, pelkäämällä mitä voisi sattua. Miehelle sanonut että kohtaukset lievempiä kun hän ei kotona, mutta ei se mitään sanonut. Meillä ei siis puhuta aiheesta, kärsin yksin, esitän että kaikki hyvin.
[...]

Moikka,

Ikävä kuulla että sinulla on ollut huono päivä.

Kuulostaapa nyt tuo avun saaminen vaikealta. En tiedä missä päin asut ja miten siellä päin sairausvastaanotto järjestetään....kun itselleni tulee tuo akuutti tilanne päälle kävelen suoraan psykiatrian päivystykseen, asun pk-seudulla. Sieltä ei koskaan käännytetä pois ja on auki 24 h.

Miksi tuo Opamox annostua on noin tiukka? Itselläni ohjeena on puoli-1 tbl tarvittaessa, max 3 krt päivässä.

Voi kun saisit apua ja lääkitykset kohdalleen. Paljon voimia!

Pohjois karjalassa ei ole muuta kuin akuutti ryhmä. Sinne voi soittaa ja tarvittaessa saa ajan. Viimeksi ei saanut mitään. Keskusteluapua ei saa mistään. Omalle hoitajalle soitin eilen, se pyytää opamoxista isompaa reseptiä ja lääkärille aika kolmen viikon päästä. En jaksa uskoa että lääkäri mitään uutta keksii. Edellinen jo sanoi että kaikkea kokeiltu.
Nyt ahdistaa aamuisinkin, tällä viikolla ahdistanut joka aamu. Nyt otin opamoxin mut se ei vielä ole alkanut vaikuttaa. Miten minä jaksan näitä, mistään ei saa helpotusta. Mikä näihin auttaisi. Miten te muut jaksatte jatkuvaa pahaa oloa?mikä teitä auttaa?

Pakottamalla ajan ahdistavat ajatukset pois ja mietin jotain iloista, se auttaa. Ei tietenkään aina. Keskityn siihen mitä olen tekemässä. Lueskelen, tai katson hyvän mielen elokuvan. Vältän lukemasta esim. ahdistavia uutisia. Yritän pitää päivittäisen murehtimishetken jolloin märehdin surkeaa tilannettani ja muuten sitten yritän pitää ajatukset positiivisina.

Onpas teillä hoitoonpääsyn suhteen hankala tilanne siellä! Soitat sinne joka päivä ja sanozt ettet jaksa enää. Pitäähän sinulle hoitoa järjestyä.