En aikonut enää kirjoittaa tänne, mutta nyt on pakko yrittää jäsentää viime viikolla tapahtunutta asiaa, jota on niin vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Kävin keskiviikkona psykiatrilla. Olin aiemmin ilmoittanut sairaanhoitajalle, että olen jättänyt Olanzapiinin pois, koska se ei tuntunut oikein sopivan minulle ja että olen joutunut taas lisäämään Oxepamien käyttöä, vaikka psykiatrin mukaan niistä olisi jo ollut pakko päästä kokonaan eroon. Pyysin siis, jos psykiatri kirjoittaisi Oxepameja lisää. Sainkin kutsun tulla psykiatrin vastaanotolle.

Olanzapinin poisjättäminen sotki unirytmiäni ja olin jo viikon herännyt aamukolmelta joka aamu nukkumatta sen jälkeen. Itse epäilin ahdistuksen pahentuneen Oxepamin vieroitusoireena, kun olin sitä kovasti pinnistelemällä yrittänyt vähentää. Olin väsynyt ja tavallista surullisempi ja itkin vastaanotolla. Psykiatri sanoi, että hän suosittelee osastolle lähtöä, mutta kieltäydyin. Sanoin, että menen sinne kyllä, jos olo huononee, mutta en voi lähteä kotoa kuin havumajasta, koska olen yh ja on koiria ja kaikkea eikä mitään turvaverkkoa. Sanoin, että tarvitsen kunnollista terapiaa, haluaisin päiväosastolle tai kokeilla vielä jotain muuta lääkettä ahdistukseen ja oxepamin vähentämisen avuksi.
Tilanne oli kovin ahdistava ja sanoin, että koen sen väkivaltaiseksi. Olin kuitenkin ihan rauhallinen koko ajan ja pyysin häntä kunnioittamaan itsemääräämisoikeuttani.

Tunnin päästä, kun laitoin kotona lapselle ruokaa pöytään, pihaan tuli ambulanssi ja poliisiauto.

Pyysin heidät sisään ja sanoin, että nyt on lääkäri tehnyt kyllä virhearvion mun tilasta enkä koe tätä nyt oikeaksi tavaksi toimia. Mutta m1 lähetteen oli tehnyt ja oli lähdettävä psykiatriselle osastolle arvioitavaksi. Ruokin vielä koirat ja sain naapurin tädin meille odottelemaan isonveljen tuloa, hän tuli taksilla sadan kilometrin päästä pikkusiskonsa ja koirien hoitajaksi.

Istuin ambulanssissa sadan kilometrin matkan osastolle. Istuin suljetun osaston käytävässä vajaan tunnin odottamassa psykiatrin tapaamista. Olin tunnin psyiatrin kanssa keskustelemassa ja hänen mielestään ei mikään pakkohoidon kriteeri täyty ja sain lähteä. Odotin tunnin kelataksia osaston aulassa ja menin kotiin.

Kotona oli kaikki hyvin, sosiaalityöntekijä oli käynyt ovelta kurkkaamassa, että lapsella on aikuista seuraa. Olin näennäisesti ihan rauhallinen mutta täysin sokissa edelleen. Koko juttu oli järkyttävän painajaismaista ja aiheutti valtavan pelon, joka ei ole väistynyt vieläkään. Tuntuu kuin mitä pahaa vaan voisi tapahtua milloin vaan. Koen olevani täysin yksin ja luottamukseni paikalliseen hoitotahoon meni. Pettymys on valtava ja jännite koko tilanteesta jäi päälle enkä saa sitä laukeamaan.

En vieläkään ymmärrä, mitä tässä oikein tapahtui.