Mulla on ollut lähes koko elämä sama juttu. Aina pitänyt pakottaa itsensä menemään jopa kauppaan. Bussimatkat oli kauheita kun tuntui että kaikki tuijottaa ym. mitä varmaan sinullakin. Jännitti jopa töihiin meno vaikka sielllä oli jo vuosia käynyt. Siellä tosin oli aika ikävää kun puukotettinn vertauskuvallisesti usein selkään ja juoruttiin selän takana.

Helpotti suuresti ainakin itselläni kun sain lääkityksen. Vieläkin jännittää moni asia mutta se on helpompi voittaa. Samalla on sellainen välinpitämätön olo välillä ettei välitä vaikka kuinka tuntuisi että tuijottavat. Kun on joku vittumainen ihminen niin ajattelen usein hänet kiikaritähtäimen ristikon keskelle samalla kun painan liipaisimesta tai sitten miten hakkaan hänen virneensä pois pesäpallomailalla. Pelkkiä ajatuksia enkä niin voisi tehdä mutta antaa jotenkin helpomman olon.

Rock musiikki on auttanut suuresti. En musiikkia niin ennen kuunnellut mutta nykyään pitää autossa jatkuvasti soida. Hyvät rock biisit saa jotenkin voimakkaamman olon. Tulee sellaista kapinahenkeä jolloin vihaan näitä porvaripaskoja jotka on aina katsonut nenää pitkin halveksien meikäläistä. Audimiehille olen tullut lähes allergiseksi ja jokainen kiilaava Audi saa melkein primitiivisen vihan tunteen hyökymään ylitseni.

Olen kai ottanut sen epävarmuuden, sen pahan olon tunteen kun on haukuttu, katsottu halveksien ja muuttanut kaiken sen vihaksi näitä paskiaisia kohtaan.

Joka tapauksessa olen täysi luuseri, täysin epäonnistunut elämässä joten ei siitä haittaakaan ole. Ne on vain ajatuksia eivätkä koskaan muutu mihinkään todelliseksi. Mitä nyt tykkään näytellä keskisormea audisteille eli Audi kuskeille jotka on olevinaan muita parempia sekä muille porvareille.

Tuosta nyt ei varmaan mitään apua ollut. kunhan taas kirjoitin mitä ajattelen. Yksinäisen ihmisen yksinäisiä ajatuksia aamuyöstä kun ei taas nukuttanut. Have nice day.

minäitse, musta kuulostaa hyvin tutulta toi kun ahdistaa, semmoiset kauhukuvat ottaa mielessä vallan. Vaikka sitä tietää ettei ne ole realistisia (ettei mun läheiset ihan heti kuole, tai että kyllä mä selviän), ne uhkakuvat tuntuvat niin todellisilta ettei ahdistuksesta pääse kovin helposti irti. Viime aikoina olen voinut tämän asian kanssa paremmin, mutta on vaikea sanoa mistä se johtuu.

Luulisin, että mua on auttanut paljon se että olen opetellut sanomaan ääneen sen, että mua jännittää. Tai hyväksynyt sen, että muut saattaa huomata. Useimmat ihmiset ovat suhtautuneet ihan mukavasti, monet on olleet kannustavia ja myötätuntoisia. Ehkä mä olen oppinut hyväksymään itseni vähän paremmin, tai alkanut ajatella että ei se oo mikään heikkouden merkki, jos välillä ahdistaa. Että olet ihan hyvä tyyppi, vaikka jännitätkin välillä.

Toivottavasti sullakin helpottaa, aina välillä.

minäitse89 kirjoitti 5.1.2017 14:7
Tuntuu siltä kuin olisin loukussa. En aina tule toimeen ihmisten kanssa, mutta toisaalta muut ihmiset saattais olla se avain parantumiseen.

Musta toi on hirveän järkevä ajatus, onpa kivaa kuulla että sanot niin 🙂👍 Kukaan toinen ihminen ei voi tehdä sitä toipumiseen johtavaa työtä sun puolesta, mutta sun myöskään tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Jos on ikäviä kokemuksia taustalla, on varmasti vaikea luottaa ihmisiin (Tunnusx, en ole lukenut sun kirjoituksia niin pitkältä aikaväliltä kuin minäitsen juttuja, mutta vähän kuulostaisi että voisikohan sulla olla jotain samanlaista taustalla?) mutta mun kokemus on että jos kohtelen muita mukavasti, valtaosa ihmisistä vastaa siihen kohtelemalla mua samalla tavalla. Joskus mä loukkaan toisia ihmisiä tahtomattani, mut yleensä asiat saa selvitettyä kun on valmis myöntämään että saattoi itse tehdä virheen.

Tunnusx kirjoitti 6.1.2017 5:15
Olen kai ottanut sen epävarmuuden, sen pahan olon tunteen kun on haukuttu, katsottu halveksien ja muuttanut kaiken sen vihaksi näitä paskiaisia kohtaan.

Joka tapauksessa olen täysi luuseri, täysin epäonnistunut elämässä joten ei siitä haittaakaan ole. Ne on vain ajatuksia eivätkä koskaan muutu mihinkään todelliseksi. Mitä nyt tykkään näytellä keskisormea audisteille eli Audi kuskeille jotka on olevinaan muita parempia sekä muille porvareille.

Tunnusx, mä en usko että jännityksen tunteen muuttaminen vihaksi on hyvä juttu. Jollakin tavalla ymmärrän että mielesi on päätynyt toimimaan sillä tavalla, mutta silti - ainakin mua pelottaisi hirveästi jos tietäisin jossakin kasvokkain tavatessa että sulla on musta (tai ylipäätään kenestäkään) noin väkivaltaisia mielikuvia. Luultavasti se saisi mut pelkäämään ja väistämään sua. Vihan tunne on siinä mielessä ihan ok, sitä tulee kaikille välillä, mutta mua siihen takertuminen ei ole koskaan auttanut pitkällä tähtäimellä. Mua huolettaa että jos suhtaudut muihin aggressiivisesti, se näkyy sun käytöksessä ja ihmiset reagoivat siihen. Siinä jää monta mahdollisuutta käyttämättä, koska he pelkäävät sinua tai koska se pelko (tai sen kieltäminen) saa heidät suhtautumaan sinuun ikävästi. Taistele tai pakene -reaktiossa on monia huonoja puolia, mutta onneksi se ei ole ainoa asia joka ohjaa meidän käyttäytymistä.

By the way, en muuten usko hetkeäkään että oot luuseri. Ei kukaan joka osaa arvostaa hyvää rock-musiikkia voi olla. 🙂

Hei

Tässä ilmoittautui myös yksi samasta kirouksesta kärsivä! Tosi vi*tumaista että kaikki menee pieleen kun jännittää liikaa. Vaikka itsestä tuntuu että ei jännitä ympärillä olevat ihmiset sanovat kuinka jännitän kokoajan. Mulla on mennyt koulukin huonosti liiallisen jännityksen takia 😯🗯️ ei kiva. 🤔 vaikka syön masennus/ mielialalääkkeitä ei ne auta kovin paljoa. Puhuminen auttaa hetkeksi ja sitten elää taas sitä aikaa odottaa koska pääsee taas ammatillaiselle puhumaan. Ja kun pääsee niin sitten on jo taas monta päivää kärsinyt.

Paniikki kohtauksistakin on kokemusta. Hieman ovat (toistaiseksi) hävinneet lääkkeiden ansiosta mutta en mene mielelläni ruuhka aikaan jonottelemaan mihinkään. Sekä uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeeta. Vaikka kyllä menen tutustumaan vaikka kuinka jännittäisi mutta tuntuu että suurin osa porukasta on niitä " mitä sinä tulet mulle selittämään" 😯🗯️

minäitse89 kirjoitti 5.1.2017 14:7
Pelkään välillä toisia ihmisiä koska ajattelen että he kohtelevat minua huonosti ja loukkaa. Sen takia välillä eristäydyn omaan kämppään. Mutta siellä vasta ne pelot sitten saakin vallan.

Tuntuu siltä kuin olisin loukussa. En aina tule toimeen ihmisten kanssa, mutta toisaalta muut ihmiset saattais olla se avain parantumiseen.

Vähän samankaltaisia vaikeuksien kanssa mäkin kamppailen. Just toi ristiriita, että toisaalta on valtava kaipaus ihmisten yhteyteen ja toisaalta taas ihmisten kanssa oleminen ja heihin luottaminen on vaikeaa. Olen samaa mieltä siitä, että se yhteys ihmisiin on parantumisen kannalta hyvin tärkeää.

En oo muuta tietä löytänyt kuin pyrkiä pikku hiljaa kohti avoimuutta, yhteyttä ja luottamusta. Sehän auttaa, kun tiedostaa niitä omia ajatusrakennelmia: mitä pahaa uskoo itsestään tai toisista ja mitkä vaikeuttaa ihmissuhteiden luomista. Se on turhauttava hidasta, mutta parempaan päin kuitenki koko ajan. 🙂

Niin, ja välillä tulee pettymyksiä, kun on suurella rohkeudella uskaltautunut luottamaan johonki ihmiseen ja sitten hän pettää tavalla tai toisella. Elämä vaan on semmosta, että ei voi selvitä kolhiutumatta. Mutta on myös niitä ihmisiä, jotka on luotettavia, joten kyllä se riski kannattaa ottaa, vaikka toisten ihmisten kohdalla joutuukin pettymään.

Kiitos avusta!
Mulla tulee joskus vaan sellanen olo, että en välitä liikaa toisten ihmisten sanoista tai loukkauksista. Etten aina ajattele mitä muut ajattelee vaan yritän olla oma itseni.

Tai jos sen tiivisäisi että kuuntelen niitä keihin luotan ja semmoset riidan haastajat saavat mennä omia latujaan. Niitten jutut menee toisesta korvasta sisään toisesta ulos.

Olen huomannut että hallitsen näitä omia paniiki ajatuksia sillä että teen jotain enkä vaan murjota sohvalla ja mieti. Se ihan konkreettinen tekeminen on mua auttanut eniten. Siitä voi olla muillekin hyötyä täällä, että ei yritä jähmettyä vaan tekee asioita ja tapaa niitä mukavia ihmisiä. Ehkä sitä kautta voi joskus jopa olla onnellinen...🙂👍

Mä en pysty nauttimaan koskaan nykyhetkestä, vaikka asiat olisivatkin hyvin juuri nyt. Kauhea pelko että kohta asiat kuitenkin menee päin peetä. Oon sairastanut paniikkihäiriötä noin kymmenen vuotta ja masennusta saman verran. Välillä on helpompia jaksoja, ja välillä tuntuu siltä että haluaisi vaan nukkua, eikä herätä pitkään aikaan.syrjäytyä vaan koko maailmasta ja vaipua koomaan.Vaikka olen selvinnyt tähän asti ulkopuolelta katsottuna hyvin, on viimeiset kymmenen vuotta ollut aikalailla päivittäistä taistelua paniikkikohtausten pelossa. Aina kun töistä esimerkiksi joku kokous, niin siihen täytyy tehdä hirveä henkinen valmistautuminen. Vessassa pitää rampata koko ajan, ettei sitten joutuisi poistumaan kokouksesta vessaan, ja kaikki katsoisivat paheksuen. Pidän myös itseäni todella huonona kaikessa ja itseluottamus on ihan nollassa. Pelkään koko ajan vaan että maailmani romahtaa lopullisesti enkä pääse enään ylös

Tuttu tunne, miten jännitys pilaa koko elämän ☹️ Mahtuu elämääni myös kaikkea hyvää ja mistä olla kiitollinen, mutta on tämä eläminen toisenlaista ja yhtä kamppailua.
Olen tuntenut aina itseni huonommaksi kuin muut. Oon aina tullut vähän jälkijunassa kuin muut, niinkuin joskus aikoinaan vaikka opiskeluiden suhteen. Muut kun saivat opiskelut pulkkaan, töitä ja ehkä jopa jo lapsiakin, niin itse koitin räpiköidä koulua läpi. 🤔
Tän jännityksen kanssa on ollut ala ja ylämäkiä. Välillä meneee paremmin, mutta sitten tämän kaiken taas laukaisee joku asia, yleensä jos jää "kelkasta" pois, asiat menee pahemmaksi. Uskallus tarttua asioihin, kaikkeen on kauhea kynnys.
Tsemppiä kaikille
☺️❤️