Tunne siitä, että minua vihataan tai rangaistaan tai häpeän itseäni (tai kaikkia näitä yhtä aikaa), kuulostaa juuri samalta, mitä itsekin olen kokenut.

En tiedä opettajan työstä, mutta yksittäisen oppilaan äitinä minusta näyttää siltä, että on kouluja, joissa on pääosin ns. hyvä henki ja sitten sellaisia, joissa on huonompaa. Hyvissä kouluissa suurin osa opettajista on motivoituneita ja he rakentavat hyviä oppitunteja ja -materiaaleja ja puuttuvat heti kiusaamiseen ja muihin ikäviin ilmiöihin. Siellä myös muu henkilökunta, kuten terkkari, kuraattori jne. saattavat olla hyviä. Oppilaista suurin osa on valtaosan ajasta tyytyväisiä ja heillä on kavereita ja he oppivat hyvin. Huonommassa koulussa taas ei opeteta juuri mitään, häiriöitä katsotaan läpi sormien ja oppilaat saavat mellastaa miten tahansa. Oppimistuloksilla ei ole väliä. Henkilökuntaa vaihtuu tiuhaan.

Kouluissa näyttää olevan paljon eroa. Työpaikkana varmaankin sellainen ns. hyvähenkinen koulu saattaisi tuntua erilaiselta. Niissä kuulemma henkilökunta vaihtuu harvoin, myös muut kuin opettajat.

Varmaan on myös kouluja siltä väliltä. Ja kaikissa kouluissa on sekaisin sekä hyvää että huonoa. Joihinkin vain kertyy enemmän sitä hyvää tai sitä huonoa. Vaikea kyllä tietää ylipäätään, mikä on minkäkinlainen työpaikka. Työhaastatteluista on mahdotonta ottaa selvää, millaista työ oikeasti siellä olisi. Tämä minusta pätee kaikkiin työpaikkoihin. Se ei yleensä selviä kuin aloittamalla työt. Ja sitten on jo myöhäistä, jos ei käynyt hyvin.

Näkemykset minulla koulusta ja koulutusjörjestelmästä on toki kärjekäs. Huono hallinto synnyttää huonon koulun. Toisaalta jos henkilöstössä on liikaa esim. narsisteja niin syntyy negatiivisuutta säteilevä kokonaisuus. Minä en ole luonteeltani seurallinen ihminen jolle toiminnallinen touhuaminen olisi verissä. Huonon ja hyvän koulun tunnusmerkeitä ja syntytekijöistä on tutkimuksia mutta aihe voidaan palauttaa koko yhteiskunnan ja kulttuutin laajuudelle: sairas yhteiskunta ja kulttuuri ei ole avoin, ei yhdenvertainen, eikä suvaitsevainen.

Olen tällä hetkellä hiukan paremmalla mielellä soiteltuani. Oivalsin tehneeni virheen kun keskityin vain yhteen kappaleeseen, nyt soitin useita eri piisejä ja tunsin oloni ja sormet toimivan.

On niitä lämpimiä kilttejä ihmisiä opettajissakin... otan negatiiviset sanani takaisin. Anteeksi.

Ei tarvitse pyytää anteeksi, Eieiei, saa sitä välillä olla negatiivinenkin. Välillä on tosi huono olo tai tuntuu raivoa kaikkea kohtaan. Tai jotain tiettyä asiaa kohtaan. Sekin on normaali tunne ja ne ovat normaaleja ajatuksia.

Normaaleja. Mistähän tämäkin tuli mieleen. Kaikki tunteethan ovat normaaleja. Silti tietyt tunnetilat aiheuttavat hirveää kärsimystä. Kaikki ajatuksetkin ovat normaaleja. Mikä sitten on epänormaalia. Ehkä se, että tulee koko ajan sellaisia tunnetiloja, ettei jaksa elää tai lamaantuu makaamaan sängyssä tai on niin täynnä sisäistä raivoa, ettei pysty mihinkään keskittymään moneen päivään. Tulee liikaa.

Se on ihanaa, että sait parempaa mieltä soittamisesta ja keksit, miten onnistuu paremmin! Minäkin nuorena käytin soittamista jollain tavalla, ehkä tunteiden tasaamiseen, tai en tiedä oikein mihin sitä käytin. Harjoittelin tietysti soittoläksyjä, mutta muutenkin soitin tosi usein ja paljon. Voin huonommin, jos en pitkään aikaan päässyt soittamaan ollenkaan.

Kuulostaa niin hyvältä, että pystyt soittamaan ja saamaan siitä edes vähäsen jotakin hyvää joskus.

Ja saa sitä pyytää anteeksikin. Voi olla tervehdyttävää tiedostaa tehneensä tai ajatelleensa jotain nurjaa jotain toista kohtaan. Katumus voi vapauttaa jos vaikkei ole mahdollista sanottaa oloaan ääneen jos se johtaa siihen että toimii siinä kohdin jatkossa niin kuin katuessa haluaa.

Hienoa tuo musiikki. Sävelten maailma. Kun tulisi tunne! sormiin, ett löytyy sävelet! Mun tietämys nuottienluvusta on suppeaa, ja kuulolta soittaminenkin unohtunut aikojen taa.

Kiitos Purjevene. Hyvä pointti sulla normaaliudesta. Nykyaikana latteassa kielenkäytössä törmää ilmaisuun että tämä tai tuo on nyt "uusi normaali". Kuulostaa epänormaalilta. Ilmeisesti tässä yhteiskunnassa normaaliksi on määritelty konemainen, robottimainen tunteeton ahkeruus ja yrittäjyys, rahanteko, ja tässä ainoa idealisoitu tunnepiirre on narsistinen itsekkyys. Elinkeinoelämän edustajat ja heitä lähellä olevat spesialistit toitottavat tuota missiota. Mutta onneksi on vastalauseiden sanojia, jopa kirkon piirissä. (En ole tässä nostamassa kirkkoa jalustalle).

Mieleeni tulee normaaliuden teemasta MOT:n doku pakkohoidoista. Siinä kerrottiin mm. nuorukaisesta joka on ihan normaali fiksu mies mutta kärsii tourettesta joka taasen on suistanut hänet julmaan pakkohoitoon jossa tämä valtio on rikkonut hänen ihmisoikeuksiaan. Ts. poikkeavuutta ja erilaisuutta vainotaan tässä maassa. Tämä maa on suvaitsematon. Tämä maa on epänormaali. Tämä maa on paska maa. Tässä maassa ihmiset voivat pahoin.

Kuvailemasi "tulee liikaa" -apatia on se mitä itselläni olen nimittänyt dissosiaatioksi. Onko sinulla ollut tuo mainitsemasi "tulee liikaa"? Onko ratkaisusi ollut sisäinen myrsky ja ulkoinen liikkumattomuus?

Kerrot soittoharrastuksestasi. Miksi lopetit? Mitä soitinta soitit? Anteeksi jos olen unohtanut. Voisitko aloittaa soiton uudestaan ja kokeilla parantaisiko se oloasi? Musiikki on terapiaa.

annan anteeksi ettet rakastanut minua / annan anteeksi itselleni että unelmoin / suruni lähteelle onnettomat saapuvat / katselemaan kyynelteni kylmää puroa / solisevana virtana heille laulan / tuska muistuttaa ilon lyhyydestä / suru elon ohuudesta / tumma on yksinäisyyden metsä / hiljainen vaatimaton / kun unelmat ei mitään meiltä tahdo

Pianoa soitin lapsuudessa (kansa/oppikouluiässä) musiikkiopistoa Tarantellaan asti matineassa. (Eli aika alkumetreille.) Soitonopettajaksi vaihtui näkkileipää syövä ja postikorttia mun soittotunnilla kirjoituskoneella samalla kirjoittava mies, edellinen oli ollut hyvä. Motivaatio katosi siihen epämääräisyyteen. Kotona oli piano,.minkä äiti myöhemmin oli hävittänyt pois. Omaan perheeseen ostin pianon ensi raskauden aikana. Se on kulkenut mukanani. Yhä on. Tytttärellä on urut. Pääasiassa omaksi iloksi soittoa. Olen unohtanut paljon. Depressiot vieneet tunteet takataustalle, olisin tunnesoittaja jos voisin sanoa itseä soittajaksi. Veljellä oli bändi ennen poistumistaan 28v. Toinen veli laulaa, yhä. Iloksi toisille lurauttaa 'hilpeän huilun' tai mitä milloinkin.

Keskustelua, kiitos hyvästä huomiosta; saa sitä tosiaan pyytää anteeksikin. Olen samaa mieltä, mitä kirjoitit, että voi olla tervehdyttävää tiedostaa tehneensä jotain ikävää toista kohtaan.

Eieiei, kyllä, minulla "tulee liikaa" -apatiasta seuraa sisäinen myrsky ja ulkoinen liikkumattomuus. Hyvin kuvattu. Sitä ennen tulee tuskainen sisäinen ahdistus siitä, etten pysty mitään asiaa edistämään. Se on sisäisen myrskyn yksi tila jo varmaan, koska liikkumattomuus on silloin jo läsnä.

Juuri tuossa tilassa olen elänyt hyvin pitkään. En ole aivan koko hereilläoloaikaa siinä, mutta tuo on yksi niistä tiloista, joita minussa valtaosan ajasta on. Joskus ulkoisesti se jähmettyy ihan sängyssä makaamiseksi. Lihakset ovat ihan veltot ja on valtavan vaikeaa ja suunnaton ponnistus pakottaa itsensä edes hakemaan vettä vaikka olisi jano jne. Monia vuosia se on ollut kyvyttömyyttä muuttaa mitään elämässäni tai uusia epäkuntoon menneitä laitteita ja sellaista. Tunnetilat siinä päällä ovat kauhua tai masennusta tai ahdistusta tai häpeää tai jotain sellaista. Sisäisen myrskyn eniten pinnalla olevat tekijät vaihtelevat, heittelehtivät vaikeasta tilasta toiseen, ihan niin kuin oikeassakin myrskyssä luonnossa usein. Olen nimittänyt niitä traumatakaumiksi, mutta juuri dissosiaatio voisi olla tässä osuvampi termi. En ole tullut ajatelleeksi sitä noin. Avasit uudenlaista lähestymistapaa siihen.

Soitin pianoa, mutten ole koskaan ollut siinä kovin hyvä. Nyt kotona ei ole pianoa. Enkä pysty soittamaan muutenkaan. En tiedä, mihin kiinnostus katosi. En ole koskaan osannut improvisoida oikeastaan yhtään (olisin halunnut). Nuoteista ja sitten ulkomuistista varmaan vähäsen taitoa palautuisi vieläkin, jos harjoittelisin ja aloittaisin vaikka jostain yksinkertaisesta Chopinista tai Bachista.

Nykyään myös sähköpianot ovat aika hyviä eivätkä ehkä niin kalliitakaan. Se vaatisi kuitenkin hankinnan tekemistä ja paikan löytämistä sille kotona.

Eieiei, todella koskettava runo.

"annan anteeksi ettet rakastanut minua / annan anteeksi itselleni että unelmoin" Tämä kuulostaa minusta niin terveeltä, jos tähän suuntaan pystyisi etenemään. Jos siihen itse voi vaikuttaa.

Voihan myös hyvinkin olla niin, että hänkin rakasti sinua. Jokin vain sai hänet valitsemaan elämässään toisin. Ihmisen mieli on niin monimutkainen. Rakkauskin voi muuttua. Ei se silti tarkoita, että aiempi rakkausvaihe olisi kadonnut tai muuttunut huonoksi. Se oli silloin, kun oli, ja aiemmat muistot sisältävät edelleen sen hyvän, mikä silloin oli. Se ei muutu huonoksi sillä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ihmisen mielessä se tietenkin voi muuttua myös huonoksi, mutta sen ei välttämtätä tarvitse muuttua huonoksi. Se on edelleen silloista hyvää. Sitä vain ei ole nyt enää, ei ainakaan samassa muodossa kuin aiemmin.

Rakkaus voi "loppua" tai muuttaa muotoaan, vähän samalla tavalla kuin joku voi uskoa johonkin ja yhtäkkiä usko vaan katoaa. Tai joku voi olla ihan toimintakykyinen, mutta sitten masentuu. Eikä sille voi mitään. Aina ei edes ole mitään tiettyä tapahtumaa, joka muutoksen käynnistää.

Kiitos Keskustelua ja Purjevene sanoistanne ja pohdinnoistanne. Tuli mieleen, että kirjastoissa kait voi varata musiikkiosastolla pianonsoittoaikaa, jos ei ole omaa pianoa. Piano lienee kohtuullisen laatuinen ja sähköpiano niin saa soitella korvakuulokkeilla. Tuo äsköinen runoni tyhjensi voimani, tuli pohjaton suru. Kunpa pääsisin pois tästä. Pianonsoitto on kaksipiippuinen juttu: toisaalta terapiaa ja aivojumppaa, toisaalta kaipuun ja surun eskaloimista sydämessäni. Sairasta. Ja silti nämä minun murheeni on melko tyhjänpäiväisiä niihin julmuuksiin, joita monet täällä joutuvat kärsimään, esim. päihteet, perheväkivalta, köyhyys, sairastuminen, im-yritykset, kelan koneistossa mureneminen... Kiitos myötätunnostanne, kiitos että olette ymmärtäneet minua.

Keskustelua: En ymmärrä, miksi soitonopettaja syö samalla näkkileipää ja kirjoittaa kirjoituskoneella. Mitä ihmettä hän oikein teki? Kuulostaa, että oli ns. originelli tyyppi. Mitäköhän hän kirjoitti? Tuohan oli eräänlaista multitaskaamista... Kehotan teitä kaikkia ottamaan jonkin soittimen, edes pienen soittimen, esim. huuliharpun tai nokkahuilun. Tai kokeilkaa kuorolaulua. Mutta jos olette askartelevia niin voi mennä erilaisille taide- ja käsityökursseille. Vai onko näissäkin sitten esteenä raha, kalliit jäsenmaksut ja materiaalimaksut? Ja korona-aikana on oikeastaan mahdotonta kokoontua, kun korona vaan porskuttaa.

Ja kun on oikein masentunut ja surullinen niin ei jaksa yhtään mitään, edes ajatella, edes runoilla. Edes kirjoittaa ajatuksia.

Toivon että Purjevene olisit oikeassa, mutta koska se ihminen ei ole ollut yhteyksissä, niin en usko, että olet oikeassa. Äääh... yritän olla puhumatta siitä ihmisestä. Olen vielä ihan riivattu. Haluan kuihtua, tai paisua läskiksi. En jaksa... en jaksa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Lisäyksiä

Mulla on aika monta sellaista biisiä, jota tykkään kuunnella. Välillä ennen kun sammutan valon. Ne on aika masentavia kappaleita, johonki voin yhtyä että ne on suoraa mun pään sisältä. Vaikka ihan vieras ihminen on niitä riimaillu.