päivä kerrallaan / kerta päivässä / jokapäiväinen tuskamme / milloin mistäkin syystä / sama murhe rinnassa pistää / huomennakin vaikka nukahdamme  / unissa etsimme toisiamme / vaikka sodan keskellä / vihollisen uhatessa sieluamme / kerta kerrasta / huokaus häviää / äänettömyys kietoo meidät / yksi on varmaa / tuska häipyy / toisilla nopeammin toisilla hitaammin / arvet jäävät / toiset niitä katselevat muistelevat / toiset unohtavat piilottavat

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: runon muokkaaminen, lisäys loppuun

Ehkä unelmoimamme määränpään sijaan tuleekin jotain muuta, mikä on yhtä hyvää tai ainakin kelvollista. Voihan olla niinkin, että vaikka olisimme saavuttaneet sen, mitä halusimme, se osoittautuukin ihan toisenlaiseksi kuin olimme kuvitelleet. Elämä olisikin mennyt huonoksi sitä kautta myös. Tai vielä huonommaksi kuin tätä kautta, mitä se nyt menee. Voi olla vaikea kuvitella, että vielä huonomminkin voisi olla, mutta kyllä niin voi käydä.

Valtaosan ajasta viimeisimmän kymmenen vuoden aikana en ole pystynyt unelmoimaan mistään. Se voi olla helpompaa kuin olisi ollut unelmoida ja sitten pettyä unelmissaan. Kumpaakaan ei varsinaisesti itse voi valita, näin koen. Jos minussa jokin sisälläni alkaa unelmoida, se alkaa. Jos mikään ei ala, se ei ala.

Aiemmin elämässäni saavutin monta tavoittelemaani asiaa. Niistä ei kuitenkaan seurannutkaan pidemmän päälle oikeastaan mitään. Ne olivat tyhjiä toiveita. Hetken aikaa niistä tuli iloa ja voitonriemua, mutta kun se loppui nopeasti saavuttamisen jälkeen, ei ollut jäljellä enää mitään, paitsi uusia unelmia tai tavoitteita. Lopulta huomasin, että ne johtivat tyhjän itseni luo. Lopulta näin tyhjyyden, eikä minussa syntynyt enää yhtään uutta unelmaa. Ei kannattanut enää kiivetä. Siellä ei ollut mitään. Minkään vuorenhuipun saavuttamisesta ei seurannut mitään. Prosessi kyllä piti kiireisenä. Pääsin sillä karkuun itseäni.

karkaan itseltäni / unelmieni sisälle piiloudun / että jotain niihin jäisi / valhe tai erhe / tekojen voimattomuus / lyijynpainava toimettomuus / saavutin paljon mitätöntä / se ei puhu minulle / ohilentävä pölyhiukkanen nauraa / saavutin lähimmäisen / hän olikin poissa / kauas pois muutti / tuntemattomaksi vieraaksi muuttui / kasvotkin kalpeat / kuiskailen pimeyteen / suden silmät pakkasyössä vilkkuvat

Eieiei, koskettava runo. Kirjoitat hyvin. Laita talteen.

Koen, että kuvaat häpeän tunnetta, todella hyvin. Sitä tunnetta, joka ei oikeastaan tunnu itsessään vaan saa epätoivon tai lamaannuksen tai masennuksen tai jonkin muun muodon.

Voi kiitos Purjene, olen otettu että runoni... no... ei voi sanoa ilahdutti... kosketti, antoi kenties jaksamista sinulle. Tämän tietäminen lohduttaa minua hiukan, että sain aikaan jotain.

Kiitos, Eieiei. Sait tosiaan aikaan. Jopa inspiroiduin kuvauksestasi, vähän samaan tapaan kuin joskus, kun joku yllättäen jossain soittaa oikein hyvin. Sitä jää vain kuuntelemaan, että ei voi olla totta. Sitä ei ole edes odottanut, ja sitten se on hämmästyttävää.

Hieno kohta esimerkiksi tuo "ohilentävä pölyhiukkanen nauraa". Se on niin totta ja niin osuvaa. Pölyhiukkanenkin, mitätön, harsomaisen läpinäkyvä, onnettoman pieni. Sekin on tavallaan ei-mitään. Pöly ei ole itsetarkoitus ikinä. Se on vain pölyä, ylimääräistä, poistettavaa. Sellainen olematon nauraa. Se on ihan häpeän ytimessä. Naurunalaisena oleminen. Se ei ole edes todellista. Ihminen ei edes tajua, että pölyhiukkanen siinä nauraa, vaan luulee olevansa mitätön ja kelvoton. Se on vain tunne, oikein kamala tunne. Elämäsi ei olekaan sellaista, miltä se tuntuu, Eieiei. Se "vain" tuntuu siltä. Tosin sille ei voi mitään, että se tuntuu siltä.

Se tunne ei ole mikään vähäinen. Se voi tappaa, jos ei ole varuillaan. Ja vaikka olisi varuillaan, se voi tappaa silti. Sillä on valtava voima, koska se osaa ohittaa myös järjen ja todellisuudentajun, sen lisäksi, että se työntää sivuun kaikki muut tunteet.

Joskus siitä pääsee hiukan etäämmälle hetkeksi ja huomaa, ettei se olekaan todellinen vaan kammottava tunne. Sen hetken ajan kaikki on ihan hyvin. Sitten se taas tulee hyökyaallon lailla päälle ja koettu todellisuus muuttuu tuollaiseksi kammottavaksi olotilaksi, jota ihminen luulee todellisuudeksi, ainoaksi oikeaksi todellisuudeksi. Se on sen tilan ominaisuus, eikä sille ihminen voi mitään.

Hyvää huomenta Purjevene ja kaikki. Tuo mitä sinä pohdit on mielenkiintoinen havainto, mutta minä kirjoittaessani en ajatellut noin hyvin ja noin laajasti vaan sinne päin suppeammin, että pölyhiukkanen kuin pilkkaa yksinäistä ihmistä, alleviivaa siten yksinäisyyttä. Olen otettu että sanat herätti oivalluksia sinulle. Pohdinnastasi mm. aallosta tulee mieleen musiikki, josta tuohon olisi monia esimerkkejä. Minulle erityisesti tietyt Shostakovitshin sinfoniat. Myös Mahlerin Das Lied von der Erde ja sen viimeinen osa Der Abschied, Lähtö.

Kun sanat on hyvin valittu, niistä avautuu eri ihmisille erilaisia tulkintoja ja näkyjä rikkaasti.

Kiitos Purjevene. Olen lukenut ja pohtinut pitkiä vastauksiasi. On surullista ja väärin että sinä tai me kaikki joudumme luopumaan unelmistamme ja saamme rankkoja kokemuksia elomme tiellä. Sinä olet saavuttanut kaikenlaista mutta sitten huomasit ettei se olekaan niin arvokasta. Minä taasen en ole saavuttanut juuri mitään, lukuunottamatta lasta, isäksi tuloa. Kun olen poikkeava ja ulkopuolinen niin en voinut saavuttaa paljoa, sillä kaikki saavutukset ovat yhteisöön sidoksissa, sosiaalisia. Esim. että kirjoitan runoja pöytälaatikkoon tai harjoittelen itsekseni pianonsoittoa on kynttilän pitämistä vakan alla. Ne eivät ole saavutuksia. Kaikkein tärkein saavutus kait on rakkaus. Tulla rakastetuksi ja saada rakastaa. Silloin kait ei tarvita mitään, vaan ollaan ja saavutettu kaikki. Mutta minulle ei ole rakkaudesta kokemuksia, olen liian poikkeava niin en ole saanut rakkautta enkä saanut rakastaa. Siksi katkeruus ja masennus on entisestään loitontanut minua ihmisistä. Haluaisin silti uskoa että rakkaus on kaiken mitta, arvo, sisältö, mieli, tavoite, saavutus.

Koronan aikana olen huomannut lopullisesti ja katkerasti, että kukaan ei välitä minusta. Ihmiset ovat itsekkäitä ja pelkureita, itsekkäitä pelkureita.

Sinulla taasen lienee niin että olet nähnyt ja kokenut kaikenlaista ja huomannut miten tyhjää se kaikki on. Sinä olet kuitenkin silti vielä vahva, sen osoittaa tyylisi ja perinpohjaisuutesi puhua. Kysyisinkin sinulta, mitä terapiakoulukuntaa suosittelisit minulle?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: lisäys ja muutos

Sekalaisia mietelmiä...

Vaikken jaksa enää, elän päivä kerrallaan, mutta se ei ole mitään elämää. Se on jaksamattomuutta.

Tuska on ainoa lohtuni.

Pian olen jo vanha.

Koska olen ruma ja hyljeksitty, minun ei kannata unelmoida mitään suurta tai kaunista. Miksi sitten silti unelmoin ja miksi kärsin tuskia asioista, joihin en voi vaikuttaa, joita en voi saada?

Lyön itseäni poskilleni, se lämmittää hiukan. Ikään kuin joku olisi halannut ja suudellut minua.

Minun on vaikea keskittyä, vaikka olen sanonut itselleni, että pääsen tuskistani kun keskityn tiukasti johonkin, kuten pianonsoittoon.

Kaunis musiikkikappale muuttuu sitä soittamaan opetellessani vähitellen persoonattomammaksi, eräänlaiseksi viidakoksi, joka pitää raivata. Sitten kun sen osaa jotenkuten, sen kauneus on haalistunut. Oliko kauneus vain kuvittelua?

Yksinäisyys ja suru ja tuska ovat usein kuviteltua, ainakin osittain.

Haluan laihtua, kuihtua, kadota. Muuttua uneksi. Uneksi jota kukaan ei näe. En edes minä.

Kuningas oli surullinen ja yksinäinen, syrjäytetty ja alistettu. Hän söi itsensä kuoliaaksi. Sitten fanfaarit soivat hänen hautajaisissaan ja valtaapitävät kilistelivät hänen kunniakseen. Sepittivät kansaa huijatakseen kuninkaasta tarusankaritarinoita.

Mitä tämä kaikki on? Miksei mikään selitys kerro koko totuutta?

En tiedä mitä tarkoittaa eksistentialismi. Sen sijaan olen aina kuvitellut olevani stoalainen. Elämä on kärsimystä, joka pitää kärsiä tyylikkäästi. Mutten ole osannut. Olen vollottanut ja tehnyt numeroa tästä tuskasta. Olenkin vain kömpelö traagikko.

Olla nykyaikainen on olla valhetta. Pintaa, jonka alla ei ole mitään. Pinta, joka on näköharha. Olla olematta. Missä siis on todelliset ihmiset ja asiat, todelliset tunteet ja ajatukset?

Harmaa on minun värini. Tylsän harmaa, totuuden harmaa. Harmaa joka lohduttaa, jos haluat harmaan hyväksyä. Harmaa, joka ei valehtele. Harmaa joka ei jätä. Elämän loppumisen harmaa, väsymisen harmaa. Harmaa, johon kaikki yhdistyvät.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirheiden korjauksia ja lisäyksiä tekstiin

Eieiei, haluaisin sanoa, että isäksi tuleminen on varmasti yksi arvokkaimmista asioista, mitä täällä maan päällä voi saada, pienen uuden olennon vanhemmaksi tuleminen. Se on kamalan vaikeaa ja raskasta, mutta se on ihmeellistä. Yritä pitää itsesi kunnossa hänen takiaan. Toivottavasti vähitellen opit pitämään sitten myös itsesi takia. Ensin lapsikin voi olla motivaation lähde. Joillekin se voi olla. En tiedä, voiko sinulle olla. Olet kuitenkin lapsellesi tärkein ihminen maan päällä, hänen toisen vanhempansa lisäksi.

Ymmärtääkseni sinulla on myös työpaikka. Sekin on saavutus, jos pystyt tekemään jotain, mitä tahansa ja olet lisäksi löytänyt itsellesi työpaikan ja pystyt pitämään sitä. Moni ei pysty. Enkä sano, että se olisi sen huonompaa. Se on erilaista. Jos ei jaksa tehdä mitään töitä tai ei löydä töitä, saavutus voi olla jokin muu. Monella ei ole työpaikkaa, vaikka haluaisi tehdä. Ja moni on yrittäjä, mutta sillä ei tule toimeen ja siinäkin voi olla loukussa. Jos sinulla on edes jokin työ, jota pystyt tekemään ja jolla tulet toimeen, se on valtavan suuri asia. "Saavutus" kuulostaa kaikissa näissä yhteyksissä vähän oudolta sanalta, vaikka itsekin sitä käytin, mutta tarkoitan sellaista asiaa, johon ihminen voi olla tyytyväinen (jos olisi parempi olo, toisenlainen).

Runosi ovat saavutuksia, samoin pianonsoitontaitosi. Ne ovat suuria saavutuksia. Eivät ulkoiset merkit merkitse mitään, tarkoitan julkaisua tai julkisuutta tai vaikkapa palkintojen saamista. Se mikä minusta merkitsee, on runon sisältö, se, että tavoitit jotakin, mitä on vaikea tavoittaa. Sait kirjoitettua siitä kuvan. Tai se hetki, kun tavoitat pianolla jotakin syvempää. Se voi olla pieni hetki, pari tahtia, juuri tietyllä hetkellä, tietyllä voimalla tuleva sävel, joka tulee juuri oikein. Silloin tavoitit jotakin suurempaa. Sitä ei ehkä saatu talteen tai muille jaetuksi, mutta se oli itsessään äärimmäisen arvokasta ja saavutus.

Tietenkin on hyvä, jos jossain vaiheessa löydät keinon jakaa lahjojasi. Se voi olla vaikkapa omakustanne tai jokin blogi tai mikä tahansa. Ei ole pakko, mutta niinkin voi tehdä. Sellaista ei vaan jaksa miettiä silloin, kun on huono olo ja liikaa vaikeuksia.

Olen käynyt terapiassa, mutta en osaa suositella mitään tiettyä suuntausta. En tiedä muusta kuin siitä, mitä olen itse kokenut. Joku asiantuntija osaisi arvioida ja suositella. On vain vaikea löytää myös sellaisia asiantuntijoita, jotka tietäisivät useammasta terapiasuuntauksesta kuin siitä, mitä itse edustavat.

Olen ollut pitkässä ns. psykodynaamisessa psykoterapiassa. Senkin sisällä on erilaisia koulukuntia. Lisäksi olen saanut tukea tai lisävaikeuksia joistain muutaman käynnin kerroista, joissa on ollut joskus jotain apua ja joskus haittaa. Taitavan ja itselle sopivan terapeutin löytäminen on järkyttävän vaikeaa. Sen olen oppinut. Silti se on muuttanut minua valtavasti sellaiseen suuntaan, joka on ollut itselleni tärkeää. Se ei ole pelastanut minua, mutta se on kyllä muuttanut paljon, varsinkin suhdettani lapseen.

Koen sen muuttaneen itseäni myös sillä tavalla, etten enää pakonomaisesti etsi rakkautta, romanttista rakkautta. Puhun nyt vain itsestäni. Minulla oli kuin addiktio siihen, että pitää olla toisen ihmisen kanssa ja on tärkeää rakastua. Sitten sama addiktio kohdistui terapeutteihin. Ja lopulta se katosi. Sain terapeutilta ikään kuin tarpeeksi sitä, mitä olin vailla. Jotenkin niin koen. Se on jotain lapsenomaista huolenpitoa, mitä olin vailla, ja se ilmeni käytännössä melko pakonomaisena tarpeena tarttua toiseen aikuiseen ihmiseen varsinkin romanttisen rakkauden toiveena. Romanttisesta rakkaudesta oli tullut tavoite, toive, pakonomainen tarve. Minulle se oli aina ollut niin.

Tästä näkökulmasta käsin, Eieiei, olen täysin samaa mieltä siitä, että rakkaus on yksi tärkeimmistä tavoitteista elämän aikana. Käsitykseni rakkaudesta vain on muuttunut aika lailla toisenlaiseksi. Se ei vaadi enää toista ihmistä. Se voi nauttia toisesta ihmisestä, mutta se ei tarvitse sitä. Se ei enää olisi rakkautta, jos se tarvitsisi toista ihmistä sillä tavalla kuin aiemmin tarvitsin.

En ymmärrä, miten se voi hävitä sellaisista terapiatunneista, joilla vain koetaan ja tunnetaan asioita psyykkisesti ja puhutaan niistä. Tietenkin edelleen kaipaan ihmissuhteita, mutta eri tavalla. Huono puoli on, etten enää pysty saamaan mitään sellaisista ihmissuhteista, joihin aiemmin juutuin kiinni huonolla tavalla. Joku täällä kirjoitti läheisriippuvuudestaan. Olin juuri sellainen. Olen edelleenkin mutta löyhemmin. Läheisriippuvuus-termi kuvaa vahingollista pakonomaista sekaantumista toiseen ihmiseen. (Tämä on oma käsitykseni, joka voi olla vähän väärä.) Silti saatan rakastua uudelleen. Silti kiinnyn ihmisiin. Se vain on erilaista. Siinä ei ole sisäistä pakkoa. Se on vapaampaa. Se jättää itseni ja sen toisen ihmisen vapaammaksi.

Tällä hetkellä koen suurimmaksi saavutukseksi mielenrauhan, jos sellaisen voisin saada. Siitä käsin lähtee kaikki. Tarpeeton karsiutuu pois ja vain tärkeä mahtuu tilalle. Sitä vaan tuntuu mahdottomalta saada kuin hetkittäin. Niistä hetkistä olen kiitollinen. Niitä ei tule kovin usein. Useimmiten elämä on ahdistavaa ja heittelehtivää pahoinvointia.

Silloin auttaa, jos voin kirjoittaa tänne edes pari riviä huonosta olosta. Hiukan auttaa. Varsinaisesti siihen olotilaan ei auta mikään.

En tiedä, osasinko yhtään vastata kysymykseesi. Kysymys siitä, mistä löytää oikeanlaisen terapiasuuntauksen ja terapeutin, on erittäin hyvä ja keskeinen. Ja vaikea. Eikä siihen löydy millään vastauksia. Senkin takia avun hakeminen on niin toivotonta. Minusta kuitenkin on parempi tietää, että se on tosi vaikeaa, kuin luulla, että olenpas huono kun epäonnistun terapeutinkin etsimisessä. On tosi vaikeaa, lähes mahdotonta, löytää hyvää ja taitavaa psykoterapeuttia. Tämä on oma kokemukseni. Siitä annetaan julkisuudessa aivan ylipositiivinen kuva mielestäni. Ja virheellinen käsitys tuottaa vain lisää kärsimystä, kun se sitten osoittautuu pala palalta virheelliseksi. Jollekin voi käydä hyvin ja löytyy heti. Joku ei löydä ikinä. Jotkut löytävät joskus.

Harmaa on minusta hyvä väri. Masentuneena useimmat ihmiset kokevat itsensä rumaksi. Sekin kuuluu masennukseen.

Tietenkin ihmiset oikeasti ovat myös erinäköisiä. Kaikki ehkä haluaisivat olla mahdollisimman hyvännäköisiä, klassisesti hyvännäköisiä, jos näin voi sanoa. Mitä siitä seuraisi, jos olisin sellainen. Oletko koskaan miettinyt, Eieiei, mitä siitä seuraisi, jos kuuluisikin ihan kaikkein hyvännäköisimpien vähemmistöön? Luulen, että silloin olisi toisenlaiset ongelmat. Jos sisäpuolelta kokisi silti pahoinvointia, ei auttaisi yhtään, vaikka olisi maailman kaunein ulkopuolelta. Moni kaunotar tai komea mies on tehnyt itsemurhan sisäisistä syistä. Moni valtavan kuuluisa ja varakas artisti on kokenut syvää epäonnistumista ja epätoivoa elämässään ja tappanut itsensä.

Omien havaintojeni mukaan elämä ei mene niin, että jos jokin yksittäinen juttu minussa olisi paremmin, asiat olisivat hyvin. Jos olisin kauniimpi tai rikkaampi, niin kaikki olisi hyvin. Ei olisi. Sitten olisin vain kauniimpi ja rikkaampi, mutta olisi ihan yhtä huono olo koko ajan. Tietenkin johonkin asti köyhyyden ylittävä määrä rahaa parantaa oloa hiukan. Ja jokin määrä kauneutta parantaa ehkä hiukan. Ehkä sen määrän kauneutta pystyy myös itse lisäämään vaikkapa leikkauttamalla hiukset siisteiksi ja pukeutumalla mahdollisimman hyvällä maulla, jos osaa (myös kirpparilta saa halvalla hyvännäköisiä vaatteita). Huono olo tulee jostain muualta kuin ulkopuolelta. Siihen vaikuttaa ulkoinen maailma ihmisineen kyllä, mutta se ei kokonaan mielestäni tule sieltä.

Kiitos Purjevene. Olen kaikesta mitä sanot samaa mieltä. Kunpa minäkin saavuttaisin tuon tasapainon, mielenrauhan, edes hetkittäin. Olen uskoakseni samaa mieltä siitä elämänasenteesta ja maailmankuvasta, josta puhut ja jonka olet saavuttanut, ja jota kohti pyrit. Totta, olen kamalan läheisriippuvainen, takerrun eli rakastun silloin tällöin elämässäni tosi rajusti. Miten voisikaan rakastaa vain luopumalla tai ajattelemalla kauniita, uskonnon sanoin rukoilemalla? Pinnallinen materialistinen pornoutunut nykymaailma... Ihmisoikeudet (oikeus perusturvaan, sananvapauteen, katsomukseen ja rakkauteen)... En keksi jatkaa lausetta. Sopivaa terapeuttia ei nähdäkseni Suomessa voi lainkaan löytää mm. koska mt-palvelut ovat niin kehnot ja alimitoitetut ja aliresursoidut ja epädemokraattisesti jakautuvat yhteiskunnassa.

Tukinet on ollut minulle myös tuki, mutta lähinmä vain nämä ryhmäkeskustelut. Olen lukenut ihmisten kärsimyksestä. Olen tietoinen että minun kärsimykseni ei ole mitään verrattuna paljon karmeampiin elämänkokemuksiin. Silti henkinen tuska on samaa energiaa, pimeää materiaa kaikkialla. En osaa vapautua.

Mutta juuri näitä kirjoittaessa, sinun ja muutaman muun sanoja lukiessa, päässäni soi Chopinin erään piisin loppusoinnut, jotka soittelin tänään. Se on kuin halaus, rakkaan avautuva syli jonne pääsee turvaan. En purskahtanut itkuun sitä soittaessa mutta aloin itkeä äsken kun kuutelin sitä mielessäni. Katselin käsiäni: nämä tavalliset kädet ovat juuri soittaneet musikkikappaletta joka täräyttää tunteet pintaan minussa. Okei olen erityisherkkä sanoisi narsku menestyjä. Niin olenkin.

Kiitos Purjevene pohdinnastasi ja kiitos kaikille muillekin. Sinun pohdinnoissasi on paljon aprikoitavaa meille kaikille. Kiitos.

Kiitos, Eieiei, kauniista ja voimaannuttavista sanoistasi.

Minustakin henkinen tuska on samaa pimeää energiaa kaikkialla, riippumatta siitä, kuinka kauheita ihmiskohtaloita on. Joillain ihmisillä voi olla ulkoisesti todella hienostikin asiat, mutta sisäisesti elämä on hirvittävää piinaa päivästä toiseen. Osa heistä peittää sen ja esittää esimerkiksi somessa jotain ihan muuta. Osa ei. Joillain taas voi olla hyvinkin karua ja köyhää ja ulkoisesti vaatimatonta ja raskasta elämä, mutta heillä on rauha sisäisesti suurimman osan aikaa.

Joku voi olla neliraajahalvaantunut mutta psyykkisesti hyvinvoiva. Minulla on yksi kaukainen tuttava, joka on liikuntakyvyltään lähes neliraajahalvaantunut mutta  psyykkisesti edelleen hyvinvoiva ja tasapainossa, eikä hänen fyysinen tilansa ole missään vaiheessa ollut hänelle ongelma. Ei ole masennusta, ei olotilojen heittelehtimistä, ei katkeruutta fyysisistä ongelmista, ei mitään. Hänellä ei ole myöskään kipuja kuulemma. Hän on tyytyväinen eikä pelkää tehdä niitä asioita, joita pystyy, vaikkei niitä paljon ole. Se on käsittämätöntä tällaiselle ihmiselle kuin minä, jolle taas nimenomaan psyykkinen puoli on kärsimyksen lähde ja fyysisesti pystyn kuitenkin liikkumaan ns. normaalisti. Hänellä ei ole psyykkisiä ongelmia ollenkaan ja minulla on lähes pelkkiä niitä.

Liikuntavammoistakaan, pahoistakaan sellaisista, ei välttämättä seuraa mitään psyykkistä ongelmaa. Joskus seuraa. En tiedä, mistä sekin riippuu, kenelle tulee mitäkin. Koen, että itse siihen ei voi vaikuttaa käytännössä juuri yhtään.

Minulla kaikki voi yhtäkkiä muuttua aivan kamalaksi sekavaksi pahoinvoinniksi ja itsemurhasuunnitelmiksi, jotka tuntuvat sillä hetkellä järkeviltä ja ainoalta mahdollisuudelta. En voi vaikuttaa olotilaan itse käytännössä ollenkaan. Tunnen olevani hullu, sekopää, koska tulee tällaisia olotiloja. Silti niillekin on jokin selitys. Jostain ne tulevat. Pahinta on, että olotila tuntuu niin aidolta ja todelliselta silloin, kun se tulee. Joskus sitä on ihan koko ajan ja joskus lyhyempinä pätkinä. Se on sietämätöntä ja estää normaalin elämän suunnittelun ja sitoutumisen mihinkään.

Koet varmaan jotakin vastaavanlaista psyykkistä pahoinvointitilaa, koska olet kertonut kokevasi syvää epätoivoa ja masennusta ja epäonnistumista elämässä etenkin sen seurauksena, kun menetit itsellesi rakkaan ihmisen. Se olotila on kummallinen sotku kaikenlaisia erittäin kamalia tunteita ja mielikuvia. Sen voi laukaista tai pahentaa satakertaiseksi yhtäkkiä juuri tuontyyppinen tapahtuma, että joku erittäin tärkeä ihminen torjuu jollain tietynlaisella tavalla, joka osuu pahasti johonkin psyykkisesti alttiiseen kohtaan. Eikä se välttämättä edes mene ohi sitten millään, vaan se toistaa ja toistaa itseään viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, ehkä vuodesta toiseen. Toivottavasti sinulla se menee ohi jossain vaiheessa, psykoterapialla tai ilman.

Kokemukseni on, että hyvän psykoterapeutin voi Suomessakin löytää, mutta se on erittäin vaikeaa. Voi yrittää hakeutua hoitoputkeen ja tehdä parhaansa. Voi käydä hyvin. Tai sitten ei. Julkisellakin puolella on taitavia ihmisiä, mutta taitavan ja itselle sopivan löytäminen on vaikeaa. Voi myös etsiä yksityiseltä puolelta, mutta myös se on tosi vaikeaa. Omalta osaltani olen tyytyväinen siihen, että silti yritin ja valitsin sen tien. Sain paljon sellaisia hyviä muutoksia, joita en itse voisi saada aikaan. Toisaalta huonoa on se, ettei se kuitenkaan vaikuttanut vaikeaa kärsimystä tuottaviin kaikkiin kohtiin.

Keskiviikko 15.12.2021. Mitä minä voisinkaan tälle todellisuudelle? Riippuu näkökulmasta, siitä mistä suunnasta asennoidun ja asemoidun. Miksi on niin paljon erilaisia vastoinkäymisiä? Miksi tässä maassa eläminen on niin hankalaa, turhauttavaa, masentavaa, kallista? Miksi terveydenhoitojärjestelmä ei toimi tässä maassa? Miksi hyvätuloiset saavat parempia palveluja ja helpommin?

Rukoilen kun viiletän ohitsesi. Minä rakastan sinua, toivon sinulle kaikkea hyvää. Kunpa sinä joskus muistaisit minua, edes sitten kun minua ei enää ole. Amen.

Kaikki on turhaa. Yksinäisyydessä voin korkeintaan keksiä mielekästä puuhaa, esim. kirjallisuuden lukeminen, liikunta, taide- ja kulttuuritarjonnasta nauttiminen, soittimella soittaminen, aikuisviihde, nukkuminen, päihtyminen. Sikäli kaikki tämä on turhaa, koska mikään niistä ei tuota iloa. Miksi? Koska kaikki nuo ovat kuvausta ihsmisten sosiaalisuudesta, niin muodoin niissä tulee minua vastaan koko ajan, että olen yksinäinen. En kuulu joukkoon. En edes "omista" ketään ystävää, jolle puhua. Nuo aktiviteetit antavat minulle iloa vasta kun onnistun luopumaan yksinäisyydestä tai yksinäisyyden katkeruudesta. En tiedä miten pystyisin aivopestä itseni kadottamaan yksinäisyyden aiheuttama tuska. Esimerkiksi liikunta tai soittimella soittaminen ei ole säännöllistä eikä "metodista" vaan satunnaista. Sama koskee kaikkea muutakin. Kaikkein vähiten luen mitään, ehkä siitä syystä että lukemalla saan nopeammin informaatiota minun ulkopuolellani olevasta maailmasta ja totean heti, että olen tuon maailman ulkopuolella. Päädyn vain toteamaan että kaikki on turhaa.
Tukinetin ryhmäkeskustelut näyttävät olevan minulle ainoa henkireikä. Luen toisten ihmisten elämästä, heidän kärsimyksistään ja iloistaankin, mutta eritoten minua kiinnostaa lukea ihmisten ajatuksia, ja opin heiltä paljon. Tuntuu lohdulliselta lukea samanlaisista kokemuksista, mutta myös että on olemassa monenlaisia selviytymiskeinoja ja ratkaisuja parantaa omaa mielenterveyttään. Kysymys on viime kädessä siitä, miten pystyy muuttamaan omia asenteitaan, jolloin mahdollistuu vaihtoehtoisiin aktiviteetteihin ryhtyminen. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä masennus on kaikilla ainakin ajoittaisesti niin voimakas "jarru" tai "ankkuri", ettei ihminen pysty lähtemään liikkeelle ja mennä eteenpäin, vaan ihminen juuttuu paikoilleen ja pikemminkin menee taaksepäin.
Kun katsoo MOT:n ohjelmia, varsinkin tuo raportti kehitysvammaisten pakkohoidosta, niin ei ole mitään ihmeellistä siinä, ettei tässä maassa saa mielenterveyteen kunnollista hoitoa.

Työpäivän jälkeen oli pakollista työnantajan koulutusta, joku psykologi tuli höpisemään pienryhmään. Kaikki pienryhmän opettajat eivät edes saapuneet paikalle. Jonninjoutavaa keskustelua, absurdia. En avaa tässä enempää, mutta vertaus ehkä kuvastaa mitä tarkoitan: kun ollaan oltu itärintamalla ja palattu hiukan lomailemaan niin pitää mennä katsomaan propagandaleffaa miten hyvin kaikki menee.

Tuntuu siltä, että masentuneet ja yksinäiset ihmiset ovat tuomitut osaansa. Eräässä ryhmäkeskustelussa joku osuvasti toteaa, että yksinäiset jäävät yksinäisiksi. Oma elämänkokemukseni vahvistaa tämän. Seuralliset ihmiset keräävät ympärilleen seuraa, sulkeutuneet herättävät suorastaan pelkoa ja vihaa. Parempi siis vain tulla juttuun oman yksinäisyytensä ja masennuksensa kanssa ja rukoilla, että ehkä jonain päivänä onni kääntyy ja saa ystävän. Uskallan myös väittää, että suomalaiselle miehelle tämän onnen kääntyminen on harvinaisempaa kuin suomalaiselle naiselle. Miehen pitää vain olla "mies jolta tuolit viedään". Oman creepy-roolinsa muuttaminen itetaiteeksi ei ole välttämättä hyvä ratkaisu.

Tänään en olisi jaksanut mennä pianon ääreen työpäivän jälkeen. Palkka tuli palkka meni, laskujen maksamisen jälkeen on tylsä katkera olo. Toisaalta rahalla ei ole mitään lohduttavaa voimaa minulle, varsinkaan kaiken sen jälkeen mitä elämässäni olen joutunut kokemaan. Rahalla todellakaan ei ole mitään merkitystä. Samalla tavoin velalla ei ole mitään merkitystä, varsinkaan sitten kun on rahavaikeuksissa. Masennus ja epätoivo, tietoisuus siitä, että ei voi koskaan olla varma toimeentulostaan, vie henkisiä voimia ja romuttaa unelmat. En edes enää muista, mitä unelmia minulla oli. Tavarat eivät ole unelmia. Ja totta, ne ihmiset, joilla menee paljon huonommin kuin minulla, he kärsivät paljon enemmän kuin minä. Saisin olla vain ylpeä, että pystyn maksamaan laskut... maksaa laskuja ihan ilokseen... Suomi tuntuu olevan vain sellainen fiktiivinen kokonaisuus, joka todellisuudessa on vain laskujen maksusysteemi. Hengetön, juureton, moukkamainen, kylmä, julma, epäystävällinen, itsekäs, epäluuloinen, epäsosiaalinen.

Kuulostan vihaiselta, ja kait olenkin ja energisoitunut kirjoittamaan pitempää vuodatusta Tukinettiin, koska minulla on läppäri, jolla pystyn kirjoittamaan tehokkaammin kuin kännykällä. Typojakin tulee vähemmän.

Kun tulen asunnolle, menen vielä kerran pianon ääreen ja harjoittelen erästä piisiä, jota en olisi koskaan uskonut voivani soittaa edes noin miten sen nyt soitan. Enkä koskaan tule oppimaan sitä nuotilleen oikein. Edelleenkään en ole kurinalainen, edelleenkään en piiskaa itseäni harjoittelemaan pianon ääressä. Fiilistelen liikaa. Musiikin ja soittamisen pitää olla konemaista, minun pitää muuttua koneeksi, koska vain siten katoaa minusta inhimillinen tuska. Masokismia, sanoisi hedonisti. Mutta jos pyrin askeesiin ja itseruoskintaan, niin en tarvitse nautintoja, opin vihaamaan nautintoja, opin arvostamaan kovuutta. Voitan rakkauden kaipuun. Tai sitten tuhoudun.

Tuhoudun. Niin minulle kuitenkin käy. Jossain vaiheessa. Elämä on ollut tylsää sivullisuutta kaikki vuodet. Saan sydänkohtauksen ja siinä se. Kaikki. Ei mitään. Alku ja loppu. Loppu.