Olen kanssasi siltä osin samaa mieltä, että elämä on toisaalta aika absurdia. En tiedä onko se turhaa, mutta aika absurdia se välillä on. Väsyneenä sitä yleensä vain yrittää taistella päivän läpi. Mutta sitten kun ei ole väsynyt, niin mieleen tulee usein kaikkia hirvittäviä ajatuksia esim. im-juttuja ja vastaavia. Siltä osin elämä on absurdia, että kun kaikki  on hyvin, niin miettii liikaa kuolemaa. Kun taas kaikki ei ole hyvin niin miettii elämää. Ja sitä samaa tasapainoilua tämä on koko ajan. Toki taisteluahan tämä on aamusta iltaan.

En tiedä onko vain masentuneet ja yksinäiset tuomittuja ns. osaansa... Eikö me kaikki olla lopulta tuomittuja johonkin osaan? Että lopulta pitää valita jokin tie jota kulkea..? Luin joskus Kierkegaardia ja hän totesi että ihmisen on pakko tehdä valinta elämänsä suhteen. On pakko valita jokin tie ja valitsematta jättäminenkin on valinta.

Frankl taas puhui siitä kuinka se että ihminen löytää olemassaololleen edes jonkin tarkoituksen, niin auttaa kestämään lähes mitä vaan. Hän teki sen huomion kesktiysleirillä.

Tuo ns. koneeksi muuttuminen on ehkä yksi tapa selvitä elämässä. Ja voihan olla että me ollaan jonkinlaisia koneita kaikki... Miten se kone nyt sitten määritellään...

Tuosta yksinäisyydestä vielä, että voihan siitä jossain määrin myös nauttiakin välillä? Tietenkään ei silloin jos on koko ajan yksin, mutta itse ainakin nautin siitä välillä...

Yksinäisyyden aiheuttama tuska on kamalaa. Sekin on kummallista, että välillä sitä on ja välillä ei, vaikka mikään ei ole muuttunut. Myös ihmisten keskellä voi tuntea itsensä todella yksinäiseksi, juuri ulkopuoliseksi.

Rahavaikeudet ovat ahdistavia, todella ahdistavia. Minullakin on ollut sellainen vaihe, että rahat olivat ihan loppu ja elin todella niukasti ja olin koko ajan huolissani, miten selviän.

Minäkään en saa millään muutosta aikaan. On vain tätä samaa. Toisaalta pelkään jokaista muutosta. Tuntuu, että muutokset romahduttavat vain syvemmälle. Sekin on vain tunne. Ikävä tunne. Sellainen tunne, että romahtaa loputkin.

Läppäri on hyvä. Kirjoitan aina läppärillä.

löin taas itseäni / naamaani läpsin hakkasin / en muutakaan keksi / tylsää turhaa mälsää / sieluni murhaa / hiukan jo olin paremmin / koneeksi luulin muuttuneeni / kunnes taas haaveilin / että jonkun naama / katsoo minua / kumartuu puoleeni / ja silmäni sulkeutuu / läheisyyden pimeyteen / turvaan

elämä on vain mainoskatko / lyön itseäni päivittäin / että pääsisin eteenpäin / päivästä toiseen / mainoskatkosta pois / omine ajatuksineni / menehtyneine unelmineni / varjoisaan lehtoon / auringolta piiloon / ja kyyneleeni kastelee maan / itselleni mainostan yksinäisyyttäni / laulua hiljaista / säveltä hidasta / joskus oli ihmisiä / unta se olikin / auringon valhe

Tiedän tunteen. Mäkin haluan tuntea kipua. Vaikka kropassa on nytkin kipua, silti sitä tahtoo lisää. Nytkin tekee mieli satuttaa itseään, mut keskityn hengittämiseen, koska se on vähän vaikeaa nyt.

TOivon että löytäisit auringon ja siitä valoa elämään. TÄällä on 2 päivää aurinko näyttäytynyt. Nyt taivas on kaunis. Kaukana liila ja siitä kirkastuu vaalean siniseen, mitä lähempänä itse on. Tekisin mieli kävellä tonne liilaan taivaaseen asti, mutta se mahdottomuus. Se on niin kaukana.

EI tässä viestissä tainut olla päätä eikä häntää, mut tahdoin kirjoittaa sulle jotain, kun olet kirjoittanut mulle.

Kysyit multa miten kestän /jaksan masennusta, tai jotain siihen suuntaan. En mä kestäkään sitä. Mun on pakko vaan elää sen kanssa. Olen ikuisessa liitossa sen kanssa. En ikinä maranu masennuksesta, se helpottaa välillä, mut ei ikinä lähe musta. Tällä hetkellä elämä tuntuu siirappiselta, tahmeelta. Ei millään jaksais mitään, mut on pakotettava tekee jotain. Pelkkä vessaan menokin on jo suoritus. Samalla matkalla yritän tehä kaikki mahollinen mitä voin siltä seisomalta tehä. KOhta on joulu ja pelkään että mitä tyttö sanoo.

Mut voimia paljon sinulle...

Saloka, minulla on vähän sama tilanne, että on pakko vaan elää tämän tuskan ja masennuksen ja ahdistuksen kanssa. En minäkään usko, että koskaan tulen pääsemään siitä. Elämä tulee aina olemaan tällasta hirveän raskasta. Niin luulen. Välillä on parempia hetkiä, tasapainoisia. Ne eivät vaan kestä kauan.

Minulla on myös liian kuormittava ympäristö, ikäviä ihmisiä, sellaisia, jotka aiheuttavat lisää tuskaa ja ahdistusta. Haluaisin muuttaa pois mutten jaksa tehdä sitä. En pysty normaaliarkeenkaan millään. En tiedä, miten paljon vaikuttaisi, jos ympäröivät tekijät vaihtaisi, siis muuttaisi esimerkiksi muualle. Ehkä se ei vaikuttaisikaan mitään vaan tulisi sitten jotain muuta vaikeutta tilalle. Tai se voisi vaikuttaa tosi paljonkin. Kokeileminen on vaan ylivoimaisen työlästä ja kallista. Ei ole voimia. Yksin en jaksa enkä pysty. On niin vaikea selvitä kaikista nykyisistäkin vaatimuksista yksin.

Saloka, kauniisti kirjoitit taivaan väristä. Ihan pystyn samastumaan siihen. Itsekin ihailin sitä myös tänään, vaikken kyennyt tuntemaan oikein mitään. Tajusin kuitenkin, että tuo taivas on nyt kaunis, saattaisin kyetä kokemaan kauneuden joku päivä taas.

Eieiei, kuten saloka kirjoitti, minäkin toivon, että löytäisit auringon ja valon elämääsi. Kunpa pääsisit pois ahdistavasta raskaasta olosta. Kunpa me kaikki pääsisimme. Kunpa voisi saada hyviä tunteita sisimpään useammin. Toivon, että sinäkin voisit saada.

Lisää runoja, Eieiei?

Kiitos teille siskot. Te olette minulle tärkeitä, mutta kaikki täällä ovat. Masennuksesta on niin monta kohtaloa. Ahdistus ja suru muuttuu minulla klöntiksi, laavaksi, joka valuu yli ja tuhoaa minut. En pysty nykyään enää analysoimaan sitä. Epätoivo on kotini. Olen niin tottunut siihen, vaikka kuitenkin se on sietämätöntä.

Kun me kaikki olemme jo tuskassa, me joko vaivumme epätoivoon, apatiaan, tai sitten yritämme millä tahansa vippaskonstilla kitkutella hiukan eteenpäin päivän kerrallaan. Esim. tällä hetkellä hiukan pelkään että minulta katoaa kiinnostus pianonsoittoonkin.

Pitääkö masennuksesta vapautumisessa opetella tietty keinotekoinen päättäväisyys, lievä itsepetos? Mutta tämähän kuulostaa kognitiiviselta tms. tunnelukkoterapialta.

Minulla on runoja noin 30 vuoden ajalta. Pääosin synkkiä. Ehkä teen omakustanteen. En keksi nyt tähän mitään runoa mutta kuulin radiosta perjantaina Nick Draken laulun One Of These Things First. Tuo laulu mielestäni kuvastaa varsin hyvin minun tilannettani ja luonnettani.

me tiedämme mitä on ilo / koska me tiedämme mitä on suru / me näemme kaiken / ja siksi meidän on niin vaikea elää / kukaan ei usko meitä / ei ymmärrä meitä / ei rakasta meitä / koska he pelkäävät meitä / he pelkäävät suruamme / tuskaamme masennustamme / se on heille sairaus / vaikka he eivät tottele / elämän kaavaa / ilon ja surun karttaa / me taasen emme tarvi mitään karttaa / koska tiedämme / kärsimme / väsymme / kuihdumme / mutta elämme / ilman valheita

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: runon muokkaus ja kirjoitusvirheitä

Kiitos, Eieiei.

Toivottavasti kiinnostuksesi pianonsoittoon ei katoaisi. Minulla katosi kiinnostus musiikkiin jossain vaiheessa. Se vain hävisi. Eikä tullut takaisin. En tiedä, miksi niin kävi. Toivon, ettei sinulle käy niin.

Jotkut asiat taas pysyivät ennallaan. Olen aina tykännyt lukea kirjoja, romaaneja. Se kiinnostus ei kadonnut mihinkään.

Masennus voi tehdä mitä tahansa. Sille ei voi mitään. En tiedä, mistä se tulee. Se muuttaa minua. Välillä ei ole masennusta, ja sekin muuttaa minua. Luulen, että ihmisellä yleensäkin on aivan ylioptimistinen käsitys siitä, mihin hän omassa itsessään voi vaikuttaa ja mihin ei. Ihmisellä on illuusio siitä, että hän voisi vaikuttaa itseensä valtavan paljon. Voi tietysti olla niinkin, että satun olemaan poikkeuksellinen ihminen, joka ei pysty juuri mitenkään vaikuttamaan itseensä. Ja lähes kaikki muut pystyvät. Mistä sitä tietää.

Eieiei, luin  One Of These Things Firstin sanoja. Koetko, että menetit mahdollisuuden työuraan, jossa olisit voinut loistaa ja tehdä jotakin merkityksellistä, ja lisäksi menetit rakkauden ja sen myötä läheiseksi toivomasi ihmissuhteen? Ja nyt on jo myöhäistä. Ehkä koet myös muita menetyksiä, jotka osuvat samaan kaavaan. Ymmärsinköhän yhtään. Tämä tuli mieleen, kun luin sanoja.

Helposti käy niin, että kun tulee yksi oikein raju menetys, siihen tulee mukaan tunteet myös muista vastaavanlaisista menetyksistä. Ehkä suret niitä kaikkia. Hyvä jos pystyt edes suremaan. Minä en usein pysty siihenkään. Tulee pelkkä masennus.

Jos koet myös työhön liittyviä menetyksiä, pystyn niihin samaistumaan, koska itsekin olen menettänyt merkityksellisen uran ja työn. Se on käynyt vähän eri tavalla varmaankin kuin sinulla, mutta siitä on jo jonkin aikaa. Olen ainakin osittain hyväksynyt sen, mutta voi olla, että osa masennuksesta on myös tämän seurausta. Olin kyllä jo ennen tätäkin elämän huonommaksi muuttumista masentunut. Ei se siitä pelkästään ole tullut eikä varmaan ensisijaisestikaan.

Millä tavalla nykyinen työsi on merkityksetöntä? (jos haluat kertoa, ei tarvitse) Onko se ehkä liian helppoa tai epäeettistä tai turhaa ja tai tulokset heitetään koko ajan pois tai kiusaavatko muut työpaikalla, vai eikö se ehkä ole omien arvojesi mukaista ollenkaan? Miten se eroaa haaveistasi, joita et koe voivasi saavuttaa enää?

En pääse surusta pois. Arkitoimet teen, elän tässä nykyhetkessä mutta koko ajan muistelen menneitä, jolloin oli onnellisempia aikoja ja hetkiä, ja mietin nykyistä yksinäisyyttäni, tunnen että minua vihataan ja rangaistaan, häpeän itseäni. Nyt nämä aatokset ei ole niin voimakkaita kuin syksyllä. Rintaa kolottaa taas, toivon salaa että saisin sydänkohtauksen. Voimia kaikille ihmisille jotka tukinettiä lukevat. Tehkää kaikkenne ettette vajoaisi samaan kuin minä.

Yritän kirjoittaa jotain myönteistä... Joulu: koristelkaa kotinne, tehkää joulusta koristeellinen, vaikka se olisi vähän liioitellunkin koristeellinen, jokaisella teistä on oma makunne, millainen on kaunis joulu. Ehkä tuo joulun kimallus, taika, voi ilahduttaa teitä. Unohtakaa surut, ainakin yrittäkää unohtaa. Totta kai on paljon ihmisiä, joille joulu on ahdistavaa, ja esim. joille perheväkivalta on todellista totta, jota ei voi välttää, ellei pakene turvakotiin. Toivon, ettei semmoista olisi, mutta niillekin, jotka kauheudessa tarpoo hetki hetkeltä eteenpäin, niin yrittäkää löytää rauha. Ja ne teistä, jotka olette itsetuhoisia, yrittäkää vältellä im-ajatuksia. Kuoleman jälkeisestä todellisuudesta emme tiedä mitään, sen sijaan tuskan ja masennuksen ja epäonnen voimme tuntea, vaikka se on hirveätä. Silti ajatukseni on, että joulun koristeellisuus voisi lohduttaa, olipa kyse vain kiiltävästä rihkamasta tai jouluvaloista, tai sitten joulumusiikista. Hyvää joulua ja parempaa uutta vuotta toivotan kaikille (sanon tämän nyt etten unohtaisi)...

Purjevene, en katsonut tarkasti biisin sanoja mutta mielestäni sanat ja melodia ja artistin lauluääni osuvat prikulleen. Joo mielestäni ymmärrät pointtini ja tilanteeni. No, open työstä nyt voi esim. googlaamalla nähdä mitä se on ja mitä se ei ole. Yksi kiteytys on se että open tehtätäviin on ulkoistettu työnantajan ja kouluhallinnon sekä sosiaalipalveluiden tehtäviä, mutta palkkaa ei ole lisätty. Toinen pointti on ettei tämä työ ole koskaan ollut se mun juttu. Olen vaan totutellut itseni tähän vuosikymmenten mittaan kunnes lopulta olen viisastunut ja tunnustanut tosiasiat itselleni: totutteluni on itse asiassa ollut mentaalisen jarrun tai pakkopaihan pitämistä päälläni työympäristössä ja ammattiyhteisössä joka on läpeensä sairas ja ylipäänsä perustaltaan sadistinen. Olen todellisuudessa anarkisti, tai ainakin toisinajattelija, ja koulu on samanlainen pakkovaltaan nojaava instituutio kui  armeija tai vankila tai sairaala, kaikissa nitistetään ihmistä enemmän tai vähemmän. Suuri osa opettajista ovat mielestäni jonkin sortin narsisteja. Toisaalta, tämä maailma näköjään on narsistinen ja empaattiset, tunteelliset ja kapinalliset persoonat tuhotaan. Tai sitten he lyövät itsensä läpi ja heistä tulee suuria "kulttuurivaikuttajia".

Hyvää joulua!