Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?
En tiedä miten aloittaa tämä monologiketju. Olkoon se henkilökohtainen masennuspäiväkirjani, jos vaikka joku kirjoittaisi ystävällisen neuvon tai lohdutuksen sanan. En tiedä, jaksanko kirjoittaa tätä ketjua mutta katsotaan. Elämässäni on niin paljon vastoinkäymisiä, etten jaksa kirjoittaa niistä. Sittenkään ne eivät ole mitään verrattuna niihin ihmiskohtaloihin, joita olen lukenut joistakin ketjuista ja mitä olen nähnyt elämäni varrella. Minä alan pikkuhiljaa luovuttamaan, en jaksa elää enkä ajatella. Dissosiaatio… kaikki limittyy ja katoaa. Enää edes ei tule niitä fiiliksiä joissa kaikki loksahti paikoilleen ja masennus syntyi äärimmäisestä tietoisuuden kokemisesta. Yksinäisyys, täysi yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, sivullisuus, toiseus, merkityksettömyys. Edes lääkärit ei välitä. Näitä minun sanojani vastaavia viestejä lienee Tukinetin keskustelut täynnä. Minulla vaan ei ole voimia kirjoittaa, en jaksa sanoa… Jaksoin kirjoittaa edes näin paljon.
Bulimia. Mielessä maailmanloppu. Ihan kuin olisin 80-luvun alkupuolella. Kuukauden päästä onko liekit jo kaikkialla? Ei tarvitse ajatella im:aa kun gangsterivaltio tekee sen puolestani. Ihmiset eivät voi mitään superrikkaille hulluille mafiosoille. Bulimia, syönyt koko illan roskaa, valitettavasti alkoholiakin join, vaikka päätin etten. Hetki aikuisviihdettä helpotti oloa jotenkin mutta kun taas täytyy palata suorittamaa pelästyneen kansalaisen roolia niin uutisvirta on kuin verenpunaiseksi muuttuneessa joessa virtaavia ruumispaloja. En saa unta. Tämä on päättymätöntä painajaista jossa ollaan valveilla. Don't worry be happy -asenne ei auta. Ei myöskään auta anna toinenkin poskesi -asenne. Olen niin huonokuntoinen ja sairas ettei minusta ole sotilaaksi taistelemaan tämän maan pelastamiseksi siltä tuholta jonka ennustan tapahtuvaksi kesällä...
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäyksiä, pohdintaa
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäyksiä, pohdintaa
Hei Eieiei. En usko että krapulasi kestää montaa päivää, saati montaa kuuta. kyllä sinä paranet ennen kesää, vaikka ennustaisit mitä, ei ole takuuta että niin tapahtuu.
Olen täysin lopussa. Kaikki on nyt loppu. Ks. rahat keskustelu.
Oletko jo katsonut vuokra-asuntoja?
minä rakastan sinua
sinä rakastat häntä
hän rakastaa sinua
te olette onnellisia
olette yhdessä
elätte ja iloitsette
minä olen yksin
minä olen mustasukkainen
sinä et rakasta minua
minä kuolen
Päättymätön painajainen, jossa ollaan valveilla. Sellaista minunkin elämäni oikeastaan koko ajan on.
Onko sut hylätty?
Miten pääset painajaisessasi eteenpäin?
jos sinä et muutu
niin mikään ei muutu
päivät seuraavat toisiaan
kyyneleet eivät kuivu
Minun pikku helvettini ei lopu unissakaan. Heräsin äsken kun unessa olin menossa erääseen näytökseen, esitykseen, sitä seuraamaan, ja hän oli siellä esittäjien joukossa. Panikoin, joku yleisön jonossa pihalla, ystäväni tai tuttavani, otti minua kädestä. En kuitenkaan ehtinyt nähdä esitystä ja naista siellä, kun heräsin. Yksin huoneessani. Kissa jalkopäässäni, toinen nakertelemassa raksuja.
Ja kun olen herännyt niin en saa enää unta ja alan muistella. En ymmärrä miksi suren, sillä se ihminenhän on tavallaan jo kuollut. Sillä minä en näe enää häntä, hän ei ajattele minua eikä ota yhteyttä, ja jos ottaa niin se on jotain outoa kännipäistä monologia jossa hän ei kohdista mitään kiinnostusta minuun eikä kysele mitä minulle kuuluu. Ja lopulta hiljaisuus. Miksi suren ihmistä joka vain leikki minulla hetken ja sitten hylkäsi? Miksi en pääse pois tuskasta? Miksen tajua että tätä hylkäämistä kaameampaa on yksinäisyys, se että on yksinäisenä lopun ikää, yksinäisyyden pirunsarella ja jossa ajatukset pyörivät muistoissa, ja josta yksinäisyydestä pääsee pois vain unissa, juuri niissä surullisissa unissa joissa kohtaan tai olen kohtaavinani sen ihmisen jota rakastan ja kaipaan. Miksi on näin? Miksi on niin onnetonta? Miksi en kelpaa?
Elämässäni tällä hetkellä kaikkein akuutein ongelma on selkäkipuni. Se on jotain vakavaa ja alkaa haitata kaikkea oloani. Pianonsoittokin on loppunut tai drastisesti vähentynyt. Tarvitsen kohta jotain kovaa kamaa saadakseni kivun pois.
Eieiei, varmaan minut on hylättykin monta kertaa, mutta se ei ole ongelma vaan sisäinen maailmani, joka tuottaa paljon pahoinvointia ja reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin, vaikka olisivat pieniä. En pysty vaikuttamaan pahaan olooni juuri ollenkaan.
Hei Eieiei. Minut hylättiin kerran ja itkin vuoden verran sukupuolista suhdettani häneen.
Purjevene, onko katatoninen tila ilmaisu kuvaamaan sinun pahaaoloasi? Tai anhedonia? Muistaakseni vertasit sitä joskus liimaan. Mielestäni minulla jotain vastaavaa on liikkumattomuuden tila pahimman epätoivon masennuksen keskellä, ettei mikään ajatus liiku ja vain makaan flegmaattisesti paikallani ja tuijotan seinää ja tarkastelen seinän pintaa oikein läheltä, sen muotoja, kupruja, tahroja, läikkiä, tummumia, puunsyitä, ilmakuplia tms. kuin olisin avaruusluotain tutkimassa jonkin planeetan pintaa.
Pyrjevene, pystytkö nukkumaan? Onko sinulla ketään ystävää joka kuuntelisi sinua? Oletko satuttanut ketään ihmistä pahaolosi seurauksena?