Heippa!
Olen nuori aikuinen nainen ja hieman eksyksissä elämäni kanssa. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi muutamia vuosia sitten ja sen jälkeen aktiivisesti hakenut korkeakouluun, mutten ole päässyt sisään. Tämä stressaa ja harmittaa, koska haluaisin kovasti saada koulutuksen. Olen näiden 3 välivuoden aikana tehnyt erilaisia töitä, sellaisia kuin olen vain saanut. Nyt minulla on sellainen tilanne että opiskelen ammattiopistossa aikuispuolella, mutta en kyllä viihdy ammattikoulu ympäristössä ja luenkin kovasti ensi kevättä varten että pääsisin yliopistoon.
Koen että minun on pakko käydä tuolla koulussa, koska muuten olen taas aivan tyhjän päällä, koska töiden saaminen on todella vaikeaa. Haluaisin kovasti tehdä myyjän hommia tai toimistotöitä, koska ahdistun esimerkiksi todella kiireisessä työympäristössä (kuten vaikkapa ison kaupan kassalla). Nyt kuitenkin opiskelijatuki on niin pieni että haluan tehdä jotain töitä opintojen ohella, mutta mitään sopivaa ei tunnu löytyvän. Tämä harmittaa koska rahaa on kuukaudesa käytettävissä n. 400e, jolla ei kyllä elä.
Olen muuttanut vasta uudelle paikkakunnalle koska avopuolisoni pääsi monen vuoden puurtamisen jälkeen yliopistoon. Nyt minulla ei oikein ole tällä paikkakunnalla mitään ja puolisokin tuntuu ravaavan kokoajan opiskelijabileissä. En oikein pysty nauttimaan elämästä näin köyhänä ja tiedostaen sen että tulevaisuus on epävarma. Tottakai kouluttaudun nyt ammattiin, mutta en todellakaan haluaisi tehdä kyseisen alan hommia loppuelämäni. Kaikki ystäväni opiskelevat jo korkeakoulussa ja tuntuu että olen jäänyt ulkopuolelle, minulla on muutenkin hyvin vähän ystäviä koska olen ollut koulukiusattu ja minun on vaikea ystävystyä uusien ihmisten kanssa. Tuntuu että minä olen surkimus, vaikka kovasti yritän ja haluan saada hyvän koulutuksen ja päästä elämässä eteenpäin.
Toinen asia mikä ärsyttää on avopuolisoni, koska minusta tuntuu että olen jäänyt nyt hieman ulkopuoliseksi. Hän viestittelee kokoajan puhelimella luokkakavereilleen ja ei keskity minun kanssa olemiseen. Olen todella mustasukkainen ja löysinkin hänen puhelimestaan viestin missä joku naispuolinen koulukaveri joka on naimisissa ehdotti hänelle lenkille lähtemistä. En ymmärrä miksi kaksi varattua lähtisi lenkille toistensa kanssa, eikö lenkille voi mennä puolison kanssa varsinkin kun minä olen hyvin yksinäinen tällä hetkellä. Avopuolisoni kieltäytyi, mutta ihmettelen suuresti miksi tämä nainen häntä oikeen kyseli ulos kanssaan?
En tiedä miten okein oppisin nauttimaan elämästä ja eläisin tässä hetkessä, päivät pitkät kuvittelen miten hienoa se sitten on kun saa koulupaikan ja tulevaisuus on turvattu. Suunnitelen ostoksia mitkä voisin tehdä heti kun saan työpaikan. Olen miettinyt jonkun uuden harrastuksen aloittamista esimerkiksi jotai liikuntaa, josta tulisi hyvä olo. Joskus tämä köyhyys ja epävarmuus tulevaisuudesta ahdistaa kuitenkin niin paljon että meitin jopa että olisiko parempi ettei minua enää olisi, tuntuu etten löydä paikkaa tästä maailmasta.
Oletko miettinyt onko yliopistoon pääsy sittenkään kaikki kaikessa vai olisiko joku toinen helpompi tie ammattiin joka kiinnostaisi, ettei vaan rasittaisi itseään ressillä. Tarviit todella ystävää ja tukea, varsinkin miehestäsi.
Koen nyt löytäneeni vihdoin sen oman jutun ja olenkin opiskellut kyseistä ainetta avoimen kautta. Edelliset paikat mihin olen hakenut eivät ole olleet 100% sitä mitä olen halunnut, vaikka olenkin luullut niin.
Mieheni on myös loppuunpalanut tähän tilanteeseen, hän sanoi eilen että ei oikein tiedä onko meillä yhteistä tulevaisuutta ja on näreissään kun olen mustasukkaisuudellani kahlinnut häntä kaikki nämä vuodet. Uskon kyllä ettei hän pettäisi minua, mutta minua ärsyttää kun hän on poissa kotoa ja minä olen aivan yksin. Hän myös sanoi ettei tiedä onko jo liian myöhäistä korjata asioita, mutta haluaa yrittää. Hän hermostuu jos itken tai minulla on paha mieli ja saattaa jopa olla ilkeä.
Ainut ehdoton tukeni on tällä hetkellä äitini ja hän onkin hyvin huolissaan minusta. Tuntuu että itken nykyisin joka päivä,itken sitä etten tiedä tulevaisuudesta mitään, itken koska olen niin yksinäinen ja itken koska häpeän itseäni.
Haluaisin niin kovasti päästä haluamaani kouluun ja rakentaa omaa tulevaisuuttani. Haluaisin tutustua samanhenkisiin ihmisiin ja keskittyä opiskeluun, sekä nauttia siitä että olen vielä nuori. Nyt olen joko työtön tai opiskelen sellaista mikä ei kiinnosta minua ollenkaan, se musertaa minua.
Hei. minulla on melkein samanlainen tilanne. olen välillä vähän liiankin mustasukkainen miehestäni ku luulen että hän vaan menee ja ihastuu johonki toiseen tai räpläämään toisen naisen isoa rintavarustusta kun minulla ei ole ku pienet vain... tän pienen rintavarustuksenki takia mulla huono itsetunto. minuakin on lapsuudessa kiusattu ja syrjitty.. on minulla kavereita mutta tuntuu että ne vain etääntyy minusta ku yritän kysellä että milloin nähdään ja ne vastaavat että "ei tiedä"
ootko kysyny mieheltäsi mitä hän haluaisi tehdä yhdessä? tai pyytänyt itse jonnekin? minu mieheni ei aina muista sitä että kaipaisisin yhteistä tekemistä joten joudun itse häneltä kysymään..
*hali* yritä rentoutua, yritän minäkin... mutta ei se ole helppoa..kunpa se ois niin että kun sormia napsauttaisin niin tulisi hyvä olo..mutta kun ei tule...