Hei,
Olen koko elämäni yrittänyt saada vanhemmiltani huomiota, hyvää tai pahaa. Olin 11-vuotias kun he erosivat riitaisasti ja eron jälkeen olin 3 viikkoa yksin kotona äidin ollessa töissä. Sitten äiti tuli kotiin ja oli viikon humalassa. Tuolloin menin iltaisin istumaan laiturille ja vannoin jonakin päivänä vielä näyttäväni kaikille ja että minuahan ei noin vain nujerreta.
Olen pettynyt vanhempiini ja en ymmärrä miksei kukaan muukaan aikuinen aikoinaan puuttunut siihen että 11-vuotias oli yksin kotona noin pitkiä aikoja. Rahaa minulle oli muistaakseni noin 300mk kolmeksi viikoksi. Raha meni yleensä karkkeihin ja tuppauduin kavereille syömään koska usein kotona ei ollut ruokaa. Vaatteet päädyin varastamaan kaupoista. Sairastuin masennukseen, kävin 5v terapiassa ja luulin pystyväni antamaan vanhemmileni anteeksi.
Nyt kaikki on jo historiaa, mutta en vain voi vieläkään antaa vanhemmilleni anteeksi. Minulla on tällähetkellä hyvä työ, parisuhde, harrastuksia ja ystäviä. Olen mielestäni näyttänyt ainakin itselleni että minua ei nujerreta. Valitettavasti vanhempani eivät ymmärrä kuinka paljon olen elämässäni saavuttanut kovalla taistelulla. He eivät koskaan tule olemaan sellaisia vanhempia, joiksi heidän kuvittelin muuttuvan kunhan teen kaiken tarpeeksi hyvin. Naiviiajatus että omat toimeni voisivat vaikuttaa heidän käytökseensä, mutta tämä ajatus on kantanut minua niin kauan, että kun viimein tajusin sen olevan itsepetosta, katosi elämästäni eteenpäin vievä voiva.
Koska taaksepäinkään ei pääse, tarvitsisi minun nyt löytää elämääni jokin uusi syvempi merkitys pyrkiä eteenpäin, jotten jumittuisi paikalleni märehtimään. En vain tunnu itse sitä löytävän…
Olen menossa työterveyshuollon kautta psykologille, ehkä hän osaa auttaa, ainakin toivon niin 🙂
Hei lintunen-85! Hyvin olet pärjännyt olosuhteisiin nähden. Olisit lapsena ilman muuta tarvinnut aikuisen turvaa ja tukea. Enkä ihmettele, jos olet vanhemmillesi katkera. On aivan hieno juttu, jos pääset psykologille juttelemaan. 🙂👍
Olet oikealla tiellä, kun aloit miettiä elämäsi suuntaa ja tarkoitusta, etsiä tukevaa kestävää pohjaa mihin rakentaa.
Eihän elämän tarkoitus olekaan "näyttää" muille että pärjää, esim. vanhemmille. Eikä muutenkaan varmaan ole pidemmän päälle tervettä kovalla työllä pärjätä, ettei loppuunpala.
Se on ihana tunne kun pääsee irti siitä kierteestä että pitää muille todistaa että on hyvä ja pärjää. Se on todella vapauttava tunne kun ei enää anna muiden ihmisten väärin tekemisten vaikuttaa itseen ja tämän hetkiseen elämään.
Voimia ja viisautta etsinnässäsi!