Itsenäistyminen vasta nelikymppisenä
Olen siis nelikymppinen nainen, joka on aloittanut prosessin äitini kanssa itsenäistymisessä. Projekti, jota en haluaisi käydä, mutta joka on välttämätön, jotta saan oman elämäni kokoon. En haluaisi loukata äitiäni, jota tässä samalla tulee pakosti satutetuksi. Kumpa äitini vain pystyisi näkemään elämän realiteetit sellaisina kuin ne kaikille täällä ovat ja pystyisi tämän hyväksymään normaalina elämänvaiheena.
Ensinnäkin olemme puhuneet puhelimessa lähes aina yli 5/vrk, mutta usein se määrä on ylittänyt myös 10 puhelua/vrk. Eli äitini tietää kaiken mitä teen, missä olen ja kenen kanssa olen. En sano sitä, että en itse olisi soittanut. Soitin usein. Mä totuin itsekin siihen elämään, vaikka se vaikeuksiakin toi. En ehkä niinkään edes kaivannut muutosta, en tajunnut mitä muutokset olisivat voineet tehdä elämälleni.
Iltaisin, kun olin liikenteessä, minun oli pakosta ilmoitettava kotiinpaluuni äidilleni. Hän halusi tietää, että olin saapunut kotiin ehjinnahoin. Matkallani kotiin äitini soitti useasti minulle, että missä olen ja miten voin. Jatkuvaa raportoimista. En voinut palata kotiin myöhään. Se sem vuoksi, että sain kuulla monesti, että saa kotiutua yli yhdeksän (!). Koska oli vaikea kuulla tätä arvostelua / määräämistä, mä en tullutkaan kotiin kovinkaan myöhään illalla. Ajattelin, että kaikki pääsevät helpommalla, kun annan periksi. Ja elämä jatkui näin eteenpäin.
Jos lähdin jonkun luokse varsinkin yön yli, äitini halusi tietää tarkasti, kenen luokse menen ja minne. ”Täytyihän joku tietää missä olen”. Äitini tarkasti samantien ystäväni taustoja, ainakin facebookista.
Yleisesti, elämässäni ei ollut mitään, mitä äitini ei olisi tiennyt. Hän puuttui tekemisiini ja määräsi paljon käytöstäni. Annoin sen tapahtua, joten en itsekään ole töitä tehnyt tilanteen muuttamiseksi.
Miksi puhun imperfektissä? Koska, olen alkanut toimimaan, jotta itsenäistyisin naiseksi, jolla on oma elämä. Elämä, jota määritän itse ja päätän, miten elän tätä elämää. Teen myös omat virheeni.
Suurin muutos on ollut siinä, että nyt puhumme tasan kaksi kertaa päivässä ja siitä olen pitänyt kiinni lujasti. Siinä on ollut itsellänikin opettelemista: ainakin 15 vuotta mä totuin itsekin soittelemaan jatkuvasti päivittäin. Mutta itselläni tämä on alkanut tuottaa tulosta, ikävää että äitini tuntuu kärsivän tästä paljon, hyvin paljon. Olen myös päättänyt, että en puhu äitini kanssa enää klo 18:00 jälkeen joka on muuttanut iltojani ja menojeni luonnetta ihan toiseksi. Muutenkin, en kerro äidilleni enää kaikkea, osa elämästäni on minun omaa ja kuuluu vain minulle.
Äitini tuntuu kärsivän tästä paljon, mutta toivon että tilanne helopottuu myös vielä äitinikin kohdalla. En todellakaan halua, että hän oon niin murheellinen tästä kaikesta. Kuitenkin uskon, että se et puhumme edelleenkin sen kaksi kertaa puhelimessa toistemme kanssa tarkoittaa, että en suinkaan ole hylännyt häntä. Välitän hänestä niin paljon, rakastan häntä.
Mutta, enää en tahdo perääntyä, haluan saada joskus tämän päätökseen. Tie on pitkä, mutta toivon saavuttavani sen haluamani: Haluan olla itsenäinen nainen.
🙂🌻
Minä koen myös että itsenäistymiseni on jäänyt puolitiehen teini-iässä. En ole oikein koskaan kapinoinut vanhempiani vastaan.
Ymmärrän sinua hyvin, olen itsekkin 38 vuotias ja erittäin tiiviissä suhteessa omaan äitiini. Olen omalle äidilleni joutunut sanomaan suoraan asioista jotka ärsyttävät, muuten ei olisi tapahtunut edistystä. Tärkeää on puhua minä muodossa syyttelemättä (todella vaikeaa, ei onnistunut minulta).
Voisit hyvin sanoa äidillesi esimerkiksi, että:
"tarvitsen itsenäisyyttä, koen että olet liian sidoksissa elämääni ja se ahdistaa. Olet kuitenkin minulle todella rakas ja toivoisin, että löytäisit itsellesi myös muuta seurattavaa kuin minun menoni. Tämä olisi minun henkiselle kehitykselleni erittäin tärkeää. Tämä ei tarkoita sitä että haluaisin katkaista välisi sinuun."
En tiedä olisiko tälläisestä apua?
Luin juuri jostain että itsenäistymisen voi jokainen määrittää itse, ei minkään normien mukaan. Oman itsenäistymisen tasonsa voi valita. Ei tuntea huonoa omaa tuntoa vaikka olisi sidoksissa vanhempiinsa (kunhan se ei ahdista). Äiti on jo yli 70 vuotta ja en voi häntä poistaakkaan elämästäni. Tarvitsen hänen apuaan ja hän minun. Minä olen se ehkä joka soittelee useimmiten. Sillälailla eri tilanne.
Mutta koen kuitenkin että minun pitää kehittää itsenäisyyttäni enemmän. Varsinkin nyt avioero on meneillään.
Kysynkin miten määrittelisimme aikuisen itsenäisyyden? Mitä siihen kuuluu?
U-A
Kiitos Unelma-anelma.
Lohduttaa, että en ole ainut tämän ongelman kanssa ja siksi vinkit kaikki on nyt todella tarpeen. Toki surullisesta, että sinäkin olet tämän kanssa taistellut.
Eli olisin kovin iloinen, jos jollain on näitä kokemuksia tästä aikuisen lapsen ja vanhemman välitestä suhteesta, kun napanuora ei ole vielä katkennut aikuisiellääkään.
Itse lähdin kotoani 19 vuotiaana ja muutin kerralla yli 400 km päähän kotoani. Olin perinpohjin kyllästynyt vanhempieni määräilyyn ja vahtimiseen. Muutin suoraan mieheni luokse asumaan.
19 vuotta elin tiukassa kurissa ja kontrollissa. Vanhempani ovat uskovaisia. Silloin kun olin ihan lapsi isäni oli alkoholisti, mutta sitten hän tuli uskoon ja siitä lähtien uskonto on hallinnut heidän elämäänsä. Elin todellakin aika askeettisissa oloissa. Kotona ei ollut tv:tä eikä mitään rock musiikkia saanut kuunnella muuten kuin salaa. Mitään discoissa käymisiä ei sallittu. Päätin muuttaa kerralla kauas pois että pääsin kodin otteesta irti elämään omaa elämääni.
Aluksi olin hyvin yksinäinen, kun en tuntenut uudella paikkakunnalla ketään. Sitten pikkuhiljaa sain töitä ja tutustuin ihmisiin. Sain luoda oman elämäni ja omat arvoni. Tätä olen yrittänyt siirtää omille lapsillenikin. En ole heitä pakottanut mihinkään uskontoon tms. Itse ovat saaneet määrittää omat arvonsa. Tietenkin perusarvot olen antanut kotoa kuten esim. toisten ihmisten kunnioittaminen ja toisten tasa-arvoinen kohtelu.
Mielestäni ei ole tervettä jos äiti on liikaa kiinni lapsessaan. Täytyyhän jokaisen saada elää omaa elämäänsä.
tsemppiä sulle omaan itsenäiseen elämään!
Hei. Olipa ihanaa kun joku uskaltaa tästä rohkeasti kirjoittaa. Itsekin olen melkein 40v. Ja taistelen edelleen koko ajan äidin "valtaa" vastaan. Äitini on ollut äärimmäisen takertunut. Kotona asuessani ja vielä pitkään sen jälkeenkin hänen oli saatava päättää kaikista asioistani, tietää kaikki siis ihan kaikki. Ja vieläpä katsoi oikeudekseen loukkaantua, jos en tehnyt juuri niin kuin hän halusi. Minulla oli tunne, että olin nukke jolla äiti leikki. Arvoni oli vain siinä, että minua oli mukava esitellä sukujuhlissa meidän tyttö sitä ja meidän tyttö tätä. Hirveä loukkaantuminen jos joskus en vastannut puhelimeen ja kuulustelu missä olin, miksi en vastannut. Jossain kohtaa tämä kaikki alkoi ahdistaa valtavasti. Tajusin, että äitini elää minun elämääni ei omaansa ja minun elämäni on äidin tahtojen ja tarpeiden tyydytystä. Vasta 30v jälkeen aloin irrottautua. Monta loukkaantumista ja hurjan paljon syyllistämistä. Monen vuoden rimpuilun jälkeen olen päässyt minua tyydyttävään tilanteeseen. Soittelemme kerran viikossa. Teemme päätökset oman perheemme tahdon mukaan. Muistakaa omat oikeutenne, ette ole vastuussa muiden ihmisten tunteista!!! Tämän oivaltaminen on minua auttanut. Tsemppiä!