Itsemurhalla ”uhkailu”

Itsemurhalla "uhkailu"

Käyttäjä Desper aloittanut aikaan 19.05.2016 klo 20:06 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Desper kirjoittanut 19.05.2016 klo 20:06

Helsingin sanomissa oli tänään juttu ystävien merkityksestä masentuneen ihmisen auttamisessa (Ystävän tuki pelasti masentuneen Kaisan … HS 19.5.16). Ahdistaa, kun siinä taas puhutaan itsemurhalla uhkailusta ikääänkuin siitä puhuminen aina olisi uhkailua. Eihän näin ole. Eikö ole parempi, että epätoivoinen puhuu epätoivostaan kuin että hän tekee itsemurhan puhumatta mitään, kun pelkää, että hänet tuomitaan ja hylätään, jos hän puhuu?

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 20.05.2016 klo 08:45

Tarkoitatko ehkä tätä kirjoitusta. Kirjoituksen voi lukea ilmaiseksi.
http://www.hs.fi/elama/a1463544308318

"Yksi asia, jota kenenkään ei Ketolan ja Lindholmin mukaan pitäisi kohdata tai sietää, on itsemurhalla uhkailu. Se herättää hädän lisäksi ristiriitaisia tunteita.

Puheet pitää ottaa vakavasti, Ketola sanoo. Jos pelko läheisen puolesta on aito, eikä itse ole paikalla, on soitettava hätäkeskukseen. Erityisen raskaita läheisille ovat ne tilanteet, joissa ihminen uhkailee ja manipuloi itsemurha-aikeillaan.

”Silloin on hyvin tärkeää kunnioittaa omia rajoja. On väärin suostua ajatukseen, että kukaan olisi vastuussa toisen aikuisen hengestä, jos tämä on päättänyt riistää sen”, Ketola sanoo."

Minä olen kurkkuani myöten täynnä itsemurhauhkailua, varsinkin jos sillä uhkailee vuodesta toiseen. Vähänkin, jos jotain sattuu, kirjoittaa heti, että teen itsarin. Sillä kyllä sujuvasti saa kaikkien huomion itselleen.
Aina silloin ajattelen, että tee vaan, oma on valintasi. Ehkä jopa naurattaa kuinka pienen asian vuoksi joku aikoo tehdä itsarin. Tammikuussa, kun alkaa uusi vuosi, katselen kuka taas heti vuoden alussa aikoo tehdä itsarin. Sitten tekisi mieli joulukuussa sanoa, että kato eli taas yhden vuoden loppuun ilman itsaria. Mutta sitä pidetään vittuiluna.

Minä kävin koko nuoruuteni terapiassa kyselemässä olisinko voinut estää äitini itsarin vahtimalla sitä koko ajan. Olisin aamulla lähtenyt sen mukana töihin, illalla olisin mennyt sen kanssa samaan sänkyyn nukkumaan, olisin mennyt sen kanssa mökille, saunan lauteille, vahtinut että se syö vain sille määrätyt pillerit eikä enempi Vuodesta toiseen olisin vaan vahtinut ettei se tapa itseään. Terapeutti sanoi, että olisi äitini kuitenkin itsensä tappanut, koska oli niin päättänyt.
Jos joku oikeasti itsensä tappaa, ei sitä kukaan voi estää.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 20.05.2016 klo 11:39

Itsemurhalla uhkailu käsitetään yleensä väärin. Uhkailija yleensä uhkailullaan välittää viestin että asiat on niin huonosti ettei jaksa enää elää ja elämisestä on tullut liian iso taakka. Aika usein ne jotka puhuvat tekevänsä itsemurhan, eivät tee sitä ja ne jotka eivät sanallakaan hiisku ja voivat puhua vain masennuksesta niin ne sen tekevät...

On se nyt mun mielestä parempi että ihminen sanoo suunnittelevansa itsemurhaa, sillä silloin se voidaan vielä estää. Jälkeenpäin ei voi enää mitään... Kyllä olisin toivonut, että munkin kaveri, joka teki itsemurhan, niin olisi mulle niistä aikeista puhunu. Ihan hyvin olisin ne puheet kestänyt. Huomattavasti paremmin kuin tämän loppu tuloksen. Mutta se oli tietenkin hänen valintansa. Ei täällä kukaan pakota toista elämään. Se vaan että hautaan mennään usein liian hätäisesti. En tiedä mun kaverin loppu aikojen tilannetta, saatto olla pahakin masennus. En nähnyt sitä ennen itsemurhaa vuoteen. Joten en tiennyt yhtään miten sillä meni. Yritin sille välillä soittaa ja lähettää tekstaria muttei ikinä vastannut... Nuorena lähti ja kovat lommot jäi läheisiin...

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 21.05.2016 klo 07:47

Ja sitten musta on eroa siinä, puhuuko ihminen itemurhasta ajatuksella "haluaisin tehdä" kuin että "teen itsemurhan". Ero ei välttämättä ole suuri. Jos siihen sisältyy uhmaa ja kostoa, on se mielestäni lähempänä uhkailua. Mutta jos se kertoo epätoivosta, niin eikö se ole avun pyytämistä? Mitä mieltä olette? Mulle itselleni tuo jaottelu on itsemurhasta puhuessa isossa roolissa...

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 21.05.2016 klo 10:50

Miten erottelet sen, että on epätoivoa?
Mulla on selkee jaottelu myös
jos kertoo eka kerran, otan vakavissani
jos kertoo syöneensä liikaa pillereitä ja samalla sitten menee kertomaan sen jollekin, silloin se on pelleilyä toisen ihmisen kustannuksella
jos kertoo noin suurin piirtein joka viikko tekevänsä itsemurhan, saatan sanoa, että kyllä nyt jo kannattaa se tehdä.
jos tekee itsemurhan, eikä siitä kertonut, mietin, että olenpa mie aika paska ihmiseksi.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 21.05.2016 klo 17:41

En tiedä kannattaako se itsemurha ikinä. Sen pitää tietenkin henkilön itse kyetä pohtimaan.

Jos ihminen on tullut siihen tulokseen, että hänen koko loppu elämänsä tulee olemaan vain kärsimystä niin ehkä sitten kannattaa olla kertomatta kenellekkään ja vain tehdä se...

Ei täällä pallolla kukaan pakota oleen, mutta kannattaa miettiä sitten moneen kertaan... Tavallaan täytyy tajuta se, että on todennäköistä: kun kuolet niin et elä ja kun et elä niin sinua ei ole... Ja näin ollen et voi enää nähdä, olisiko elämä muuttunut ajan myötä...

Hetkellisen epätoivon vallassa sitä ei kannata tehdä... En minä tässä mitään itsemurhaa suosi, mutta se ei ole Suomen lain mukaan rikos ja sen voi jokainen tehdä. Ainut vaan että se tehdään yleensä miettimättä sitä, että jos tämä onkin vain hetkellinen tunne...

Epätoivoakin voi olla monenlaista. Voi olla että haluaisi epätoivoisesti elää täyttä elämää, kun on sairas. Tai että epätoivoisesti haluaa kuolla vaikka olisi terve...

Käyttäjä LonelyWolf kirjoittanut 22.05.2016 klo 00:10

Todella vaikea aihe. Olen itsekin aina ajatellut, että itsemurha-ajatuksista ei saa puhua kenellekään, koska ei olisi oikein sälyttää sellaista vastuuta kuulijalle. Siksi hämmästyinkin kun eräs aikaisemmin tapaamani psykologi kysyi, että miksi en ole ajatuksistani kenellekään kertonut. Olin kertonut niistä ääneen ensimmäistä kertaa vasta hänelle. Kun sain kertoa ajatukseni ääneen, niin se jotenkin vei niiltä voimaa. Kertominen ei tarkoita, että odottaisi kuulijalta jotain pelastusta tai ratkaisua. Joskus tarvitsee vain tuntea tulleensa nähdyksi ja kuulluksi.

Kuka tahansa ei kuitenkaan sellaista pysty vastaanottamaan, joten olisi tärkeää harkita tarkkaan kenelle niistä voi kertoa. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista mistä Maanvaiva kertoi. Valitettavasti harvalla on sellaista harkintakykyä, jos epätoivo ja tuska ovat pahimmillaan. Silloin kuulijat ovat usein niitä, ketä lähipiirissä sattuu olemaan. Itselläni ei sellaista lähipiiriä ole, jolle voisin missään tilanteessa kuvitella kertovani.

Voisi olla hyvä jos itsemurha-ajatuksista puhuttaisiin enemmän julkisella tasolla kuten vaikka kesusteluohjelmissa televisiossa. Ne ovat liian suuri tabu tällä hetkellä. Epäilenpä, että melkein jokaisella sellaisia ajatuksia on joskus, vaikka vain ihan hetkellisesti. Ne ovat kummallinen tapa lohduttaa itseä, että on olemassa ulospääsy, jos tuska kasvaa liian suureksi.

Olen syönyt masennuslääkkeitä reilun kuukauden nyt ja ymmärrän mitä tarkoitetaan sillä, että masennuslääkkeiden syönti saattaa lisätä itsemurhariskiä. Olen huomannut, että itselleni tulee välillä sellainen hyvin välinpitämätön olo. En tunne silloin minkäänlaista ahdistusta tai pelkoa, tunnen vain sen miten tarkoituksetonta elämä on ja että sen voisi helposti päättää. En edes tunne pelkoa siitä, että teko voisi aiheuttaa kipua - masennuslääke on vienyt senkin pelon pois. En silti kovin usein tällä hetkellä mieti itsemurhaa, mutta en tunne pelkoa sitä kohtaan. Se on vähän huolestuttavaa.

Käyttäjä LonelyWolf kirjoittanut 22.05.2016 klo 03:42

Piti vielä kommentoida tuota itse artikkelia, josta Desper kirjoitti. Itselle tulee siitä paha olo siksi, että siinä korostetaan ystävien merkitystä. Oletetaan, että kaikilla on ystäviä huolehtimassa ja huomaamassa jos "vetäytyy kuoreensa". Itse olen ollut siellä kuoressa koko ikäni. Kai sitten olen itse lopulta aika vahva, kun olen ihan yksin raahannut itseni lääkärille, psykiatrille ja terapiaan. Ei tosiaan ole ollut mitään ystävien tukirinkiä ympärillä. Artikkeli vain jotenkin lannistaa ja saa oman tilanteen tuntumaan ihan toivottomalta tarpomiselta.

Käyttäjä Desper kirjoittanut 22.05.2016 klo 10:48

Jardin Prive kirjoitti 21.5.2016 7:47

Ja sitten musta on eroa siinä, puhuuko ihminen itemurhasta ajatuksella "haluaisin tehdä" kuin että "teen itsemurhan". Ero ei välttämättä ole suuri. Jos siihen sisältyy uhmaa ja kostoa, on se mielestäni lähempänä uhkailua. Mutta jos se kertoo epätoivosta, niin eikö se ole avun pyytämistä? Mitä mieltä olette? Mulle itselleni tuo jaottelu on itsemurhasta puhuessa isossa roolissa...

Tätä juuri tarkoitin aloituksellani. Itsemurhasta puhuminen ei minusta aina ole itsemurhalla uhkailua. Itsemurhalla uhkailu tarkoittaa minusta sitä, että ihminen puhuu itsemurhasta manipuloidakseen toisia. Puheen sävy on tällöin 'teen itsemurhan, koska olette niin huonoja', 'sittenpäs tunnette huonoa omaatuntoa, kun olen tehnyt itsemurhan'. Itsemurhasta puhuminen ei kuitenkaan aina ole tätä. Ihminen voi yksinkertaisesti huutaa hädissään epätoivoisessa tilanteessa haluamatta uhkailla ja manipuloida toisia. Tällöin voi tuntua pahalta, jos puhuminen tuomitaan uhkailuna ja ihminen siten hylätään.

Käyttäjä Lukossa kirjoittanut 22.05.2016 klo 13:02

LonelyWolf kirjoitti 22.5.2016 0:10
Todella vaikea aihe. Olen itsekin aina ajatellut, että itsemurha-ajatuksista ei saa puhua kenellekään, koska ei olisi oikein sälyttää sellaista vastuuta kuulijalle. Siksi hämmästyinkin kun eräs aikaisemmin tapaamani psykologi kysyi, että miksi en ole ajatuksistani kenellekään kertonut. Olin kertonut niistä ääneen ensimmäistä kertaa vasta hänelle. Kun sain kertoa ajatukseni ääneen, niin se jotenkin vei niiltä voimaa. Kertominen ei tarkoita, että odottaisi kuulijalta jotain pelastusta tai ratkaisua. Joskus tarvitsee vain tuntea tulleensa nähdyksi ja kuulluksi.

Minulla on sellaisia huonoja kokemuksia, että itsemurha-ajatuksistani ei ole hoitosuhteessa kysytty tai ne on sivuutettu yhdellä kysymyksellä. Näin siitä huolimatta, että jouduin sairaalaankin im-vaaran takia. Minun puoleltani ei koskaan syntynyt luottamusta ko. hoitotahoon ja koin paranemiseni alkaneen vasta myöhemmin kun pääsin mielestäni parempien ammattilaisten käsiin. Minusta on todella tärkeää, että im-ajatuksista ja -suunnitelmista keskustellaan niin paljon kuin se on potilaalle tarpeellista.

Minäkään en ollut kertonut im-ajatuksistani kenellekään läheiselle. Koen että osa läheisistäni on liian herkkiä sellaista kuulemaan ja osa ei ehkä olisi osannut suhtautua asiaan kovin hyvin. Lisäksi minulla on sellainen iloisen, vahvan ja reippaan rooli suhteissani. En osannut muuttaa sitä roolia, vaikka suhteessa ammattilaisiin osaankin olla heikko ja tarvitseva. Olen kyllä joillekin lähipiirini ihmisille kertonut masennuksestani, jollekin jopa sairaalassa olosta. Avun pyytäminen lähipiiriltä vaan on aika haastavaa. Siksi valitsin vetäytymisen ihmissuhteista. Laskin ihmissuhteiden kestävän paremmin taukoa kuin muutokseni ensin kyyniseksi, ärtyisäksi ja itkuiseksi sekä sen jälkeen itsemurhaa hautovaksi.

LonelyWolf kirjoitti 22.5.2016 0:10 Itselläni ei sellaista lähipiiriä ole, jolle voisin missään tilanteessa kuvitella kertovani.

Minulla olisi ollut joitakuita ihan sopivia henkilöitä olemassa. Yksi mielenterveysalan ammattilainenkin. Opin kuitenkin itsestäni sen verran, että en kerro asioistani ellei niistä suoraan kysytä. Ja olen pikemminkin taipuvainen vetäytymään piiloon kuin pyytämään apua.

LonelyWolf kirjoitti 22.5.2016 0:10
Ne ovat kummallinen tapa lohduttaa itseä, että on olemassa ulospääsy, jos tuska kasvaa liian suureksi.

Nimenomaan. Kyseessä on lohtuajattelu.

LonelyWolf kirjoitti 22.5.2016 0:10
Olen syönyt masennuslääkkeitä reilun kuukauden nyt ja ymmärrän mitä tarkoitetaan sillä, että masennuslääkkeiden syönti saattaa lisätä itsemurhariskiä.

Minun kohdalla joku psykiatri ajatteli, että sairaalaan joutuminen saattoi johtua sitä edeltäneestä masennuslääkityksen aloittamisesta. Se aloitettiin suuremmalla annoksella kuin olisi ehkä kannattanut.

Käyttäjä Lukossa kirjoittanut 22.05.2016 klo 13:21

LonelyWolf kirjoitti 22.5.2016 3:42
Piti vielä kommentoida tuota itse artikkelia, josta Desper kirjoitti. Itselle tulee siitä paha olo siksi, että siinä korostetaan ystävien merkitystä. Oletetaan, että kaikilla on ystäviä huolehtimassa ja huomaamassa jos "vetäytyy kuoreensa". Itse olen ollut siellä kuoressa koko ikäni. Kai sitten olen itse lopulta aika vahva, kun olen ihan yksin raahannut itseni lääkärille, psykiatrille ja terapiaan. Ei tosiaan ole ollut mitään ystävien tukirinkiä ympärillä. Artikkeli vain jotenkin lannistaa ja saa oman tilanteen tuntumaan ihan toivottomalta tarpomiselta.

Minusta artikkeli oli tässä mielessä suorastaan huvittava! Sattumalta tämä porukka oli vielä terveydenhuollon opiskelijoita 😀. Joku toinen olisi voinut opiskelijakavereidensa taholta saada naureskelua tai ohjeita tyyliin "vedä ittes jojoon", kehoitusta ottaa rennommin alkoholin avulla tai kaverit olisivat ottaneet yksinkertaisesti etäisyyttä. Eli jutun henkilöt eivät siis mielestäni olleet lainkaan tyypillisiä. Ehkä juttu oli kuitenkin toiveikkaasti suunnattu kaikelle kansalle ja oli tyyppiä "näin voisit kohdella masentunutta ystävääsi".

Ei kannata siis mielestäni lannistua tästä artikkelista. Sitä paitsi LonelyWolf, onhan sinulla Tukinetin väki tukena. Et ole aivan ypöyksin. (Minun teki eilen mieli leipoa juustokakku, mutta eihän yksinäisenä isoja kakkuja leivota, kun ei ole syöjiä. Tässä sinulle kuitenkin virtuaalikakkua 🙂🎂.)

Käyttäjä BirdBell kirjoittanut 22.05.2016 klo 19:51

Hei

Jos toinen uhkailee itsemurhalla se on tyypistä kiinni haluaako hän vain huomiota. Jollakin voi olla niin huono olo ja uhkailee siksi että haluaa apua kun jos tuntuu siltä ettei välttämättä muuten saa apua.

Käyttäjä Desper kirjoittanut 23.05.2016 klo 00:29

LonelyWolf kirjoitti 22.5.2016 3:42

Piti vielä kommentoida tuota itse artikkelia, josta Desper kirjoitti. Itselle tulee siitä paha olo siksi, että siinä korostetaan ystävien merkitystä. Oletetaan, että kaikilla on ystäviä huolehtimassa ja huomaamassa jos "vetäytyy kuoreensa". Itse olen ollut siellä kuoressa koko ikäni. Kai sitten olen itse lopulta aika vahva, kun olen ihan yksin raahannut itseni lääkärille, psykiatrille ja terapiaan. Ei tosiaan ole ollut mitään ystävien tukirinkiä ympärillä. Artikkeli vain jotenkin lannistaa ja saa oman tilanteen tuntumaan ihan toivottomalta tarpomiselta.

Niin juuri! Tuntuu, että suurin osa masentuneista on masentuneita yksinäisyyden takia. Mistä siihen sitten löytyy se ystävien pelastava tuki?

Käyttäjä mitäteen2 kirjoittanut 01.06.2016 klo 17:01

Minusta eutanasia olisi hyvä, jos se olisi laillista. Silloin sellaiset, kuten minä, voisivat turvallisesti ja rauhallisesti poistua tästä elämästä. Minulla ei ole mitään syytä enää olla täällä, ei ole ollut pitkään aikaan, vuosiin. Oikeastaan olisi ollut parempi, jos olisin 10 vuotta sitten lähtenyt. Sen jälkeen elämä on ollut pelkkää kärsimystä ja tuskaa, jatkuvasti pahenevaa kiusaamista, häpäisyä, kostoa, nöyryyttämistä, vain kuoleman odotusta, ja sitä se tulee olemaan loppuikäni. Valoa ei ole tunnelin päässä, eikä tule koskaan olemaankaan. Kukaan ei myöskään jää suremaan. Minunlaiselleni eutanasia olisi tosiaan paras ratkaisu. Toivon, että se tulee lailliseksi.

Käyttäjä Annikki88 kirjoittanut 03.06.2016 klo 21:48

Riippuu hyvin paljon ihmisestä ja/tai tilanteesta, että mitä itsemurhalla "uhkailulla" haetaan ja että puhuuko siitä vai ei. Itse hoin sitä samaa varmaan ainakin puoli vuotta kaikille ammattilaisille, että haluan kuolla ja haluan tehdä itsemurhan jne... Kavereille tai perheenjäsenille en oikeastaan. Mutta kaikki se puhe itsemurhasta on ollut ja on juuri sitä, että haluaa apua (siis ainakin minulla). Olen minä sitä oikeastikin ajatellut ja lähinnä juuri siksi, että on vain niin paha olo, ettei näe muuta keinoa päästä siitä pois. Mutta jos olisin oikeasti päättänyt, että juuri nyt teen sen itsemurhan, en varmaankaan kertoisi siitä kenellekään ja jättäisin varmaankin jonkun viestin. Jos sen sijaan esim. soittaisin jollekin sillä hetkellä kun sitä olisin aikomassa tehdä, niin silloinhan se olisi ihan selkeästi avunhuuto. Miksi muuten soittaisi jollekin, joka todennäköisesti tulisi estämään sen?

Enkä usko, ettei itsemurhaa missään tapauksissa voi estää. Ei varmasti kaikissa, mutta uskoisin, että monet itsermurhat ja itsemurhayritykset tapahtuvat tietyllä tapaa hetken mielijohteesta, vaikka sitä olisi miettinyt ikuisuuden. Ja se hetki kun sen siinä hetken mielijohteesta olisi tekemässä, voidaan ehkä estää vaikkapa viemällä psykiatriselle osastolle, ja jonkun ajan päästä saattaakin ajatukset olla ihan toisin.

Ja sitten siitä, että millä tavalla masentuneet tai itsemurhaa ajattelevat kohtelevat läheisiään.. Itselläni suurin syy, mikä on ns. jarruttanut sitä, etten ole oikeasti edes yrittänyt itsemurhaa, on ollut juuri se, etten haluaisi tehdä sitä läheisilleni. Monen monta kertaa olen miettinyt, että haluaisin tehdä sen, MUTTA en haluaisi läheisteni kärsivän. Sitten toinen juttu läheisiin liittyen. Aivan masennukseni alkuvaiheessa ajattelin, etten edes kerro sitä parhaalle ystävälleni juuri siksi, etten olisi halunnut rasittaa häntä sillä. Totta kaihan se huolestuttaa ystävää, mutta miltä siitä ystävästä sen sijaan tuntuisi, jos hänelle ei olisi kerrottu mitään?

Tietyllä tapaa näen punaista myös aina kun ylipäätään puhutaan tyyliin "se vaan haluaa huomiota". Kuka terve ihminen haluaisi kaiken kansan näkevän ja kuulevan, että haluat tehdä itsemurhan? Ehkä joo jos se olisi jokin kosto-ajatus, että "olette olleet paskoja mulle, niin tästäpä saatte", mutta muussa tapauksessa itse luulisin kaiken sellaisen "huomion haun" olevan nimenomaan sitä, että haluaa apua. Ja voihan olla, että joskus ei ihmiset sitä avuntarvetta huomaa ennen kuin tekee jotain oikeasti radikaalia. Tästä nyt vaikkapa esimerkkinä se, että jos minulla on vaikkapa ollut niin paha olla, että ITSE haluaisin osastolle, mutta sinne ei oteta, koska ei jonkun hoitajan tai lääkärin mielestä ole sille tarvetta, niin saattaisin ajatella esimerkiksi, että pitääkö minun oikeasti esim. yrittää itsemurhaa, että ne uskoo kuinka paha olo minulla on. Ja jotkut ihmiset saattavat sitten tuollaisen toteuttaa.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 09.06.2016 klo 18:13

Olen aivan samaa mieltä siitä, että usein hoitohenkilökunta ei ota todesta potilaan hätää ja näin ollen kyseinen henkilö saattaa yrittää itsemurhaa, että hänet otettaisiin vakavasti.

Minusta usein on liian hankala päästä psykiatriselle osastolle. Minusta se jo riittäisi, että on pyörinyt itsemurha ajatuksissa monta viikkoa. Ei se nimittäin ole enää mitään normaalia, jos sitä koko ajan ajattelee... Pitäisi pyrkiä ennalta ehkäisemään. Eikä sillä tavalla, että kaverin pitää vetää purkillinen pillereitä, jotta hänet otettaisiin vakavasti...

Eikö kuitenkin kaiken psykiatrian ja lääketieteen perus ajatus ole että pidetään ihminen hengissä kaikin mahdollisin tavoin, vaikka sitten henkilön omaa tahtoa vastaan.

Olen myös siitä samaa mieltä, että lähes kaikki itsemurha yritykset syntyvät hetken mielijohteesta tai mielenhäiriöstä. Esimerkiksi kännissä, kun estot ovat pois ja olet masentunut, niin varmasti monet ovat siinä tilassa yrittäneet.

Ja vielä se juuri, että jos joku haluaa oikeasti kuolla, niin eihän siitä kenellekään ilmota... En mitenkään puolusta itsemurhan tehneitä. Mutta usein heitä on kohdeltu elämän aikana niin huonosti, että he eivät tunne heidän ainut kertaista elämää tärkeäksi. Tavallaan mieli on myrkytetty niin pahoin, että he eivät nää enää ulospääsyä.

Kaverini kun teki itemurhan, niin ei hän minulle edes ikinä maininnut niistä mietteistään. Olen huomannut nyt kuinka itsemurha vaikuttaa läheisiin. Tavallaan sitä alkaa miettiä: miksi hän teki sen? Jos itse olen tarpeeksi masentunut niin onko se minunkin kohdalla mahdollista? Ja lopuksi jää sellainen tuska mieleen, että minultakin menee varmasti monta vuotta että se häviää. Tavallaan kun kaverin syöksy kierre loppui itsariin, niin minun alkoi siitä. Pitää aina muistaa, että alitajunta pyörittelee näitä asioita vaikkei ne muuten olisi koko ajan mielessä...