Tervehdys. Sattuipa otsikkosi silmiini juuri, kun olen ollut aivan valtaisan synkeissä ja toivottomissa tunnelmissa itsekkin. Ärjyn, karjun, kiukuttelen ja olen läheisilleni kaikin tavoin hankalana. Huutelen ilmoille kitkeriä vihjauksia "lopulliseen ratkaisuun" - etenkin silloin kun pinna palaa totaalisesti enkä pysty yhtään hillitsemään hermojani. Minun kohdallani tuskan ja voimattoman raivon taustalla ovat pitkään jatkuneet ankarat kivut, niistä seuraavat tuntuvat toimintakyvyn rajoitukset sekä ajautuminen jonkinmoiseen sosiaaliseen ja taloudelliseen umpikujaan. Kun ihmiseltä katoaa mahdollisuus vaikuttaa omaan tilanteeseensa mitenkään - niin eihän sitä valoa tai myönteistä muutosta oikein kykene näkemään. Tarvittaisiin edes JOKU toivon kipinä tai voimaa antava asia. Muuten surkeus, ahdistus ja itsesääli kaappaavat vallan totaalisesti.

Itsemurhasta minäkin siis ääneenkin joskus karjahtelen, mutta samalla tiedän, etten kykenisi siiihen. Olen aikoinani syvän ja pitkän masennuksen takia joutunut puntaroimaan sitäkin vaihtoehtoa, että lopettaisin hengittelemisen tyystin. Elämänhalu voitti sitten kuitenkin. Nykytilanteessani valtava väsymys ja jaksamattomuus toisinaan estävät jopa avun hakemisenkin. En jaksa roikkua luurissa kyselemässä perusturvani perään, vaikka viikkokausia kestävät hakemuskäsittelyt ovat jopa lainvastaisia. En jaksa ruinata hoitotoimenpiteitä, jos joku lääkäri suuressa viisaudessaan päättää, etten niitä tarvitse. En jaksa toistuvasti käydä esitelmöimässä työvoimahallinnon ihmisille siitä miksi ja miten kroonistunut kipu tekee ihmisestä työkyvyttömän jne. jne. Voimavarani menevät yksinkertaisesti päivittäisestä elämästä (raahustaen) selviytymiseen.

Silti jaksan uskoa, että parempia päiviä tulee. Joskus vaikeudet kasautuvat; ja sitten taas monet asiat saattavat ratketa ilman rimpuilua ja tappeluita. Itsemurha ei olisi mikään ratkaisu, vaikka toisinaan voi siltä tuntuakin. Minulle tärkeintä on ollut ja on pahan olon ja mustimpienkin ajatusten purkaminen edes jollekulle, vaikka kirjoittamalla. Usein paha olo helpottuu jo sillä kun saan sen jotenkin puettua sanoiksi. Voimia sinulle! 🙂🌻

Moi!

Tiedän todella hyvin tunteesi....kannattaa lääkärin lähetteellä hakeutua sairaalahoitoon jos mikään muu ei auta. Itse menossa perjantaina kuukaudeks! Kyllä se elämä voi vielä hymyillä🙂🌻

Jep, samanlaisia tunteita olen itsekkin joskus kokenut. Mutta tiesitkö, että asiat voi tosta vielä pahentua, jos käy jotain ikävää. Läheinen kuolee tms. Jolloin huomaatkin, että oikeastaan asiat olivatkin silloin vielä hyvin (vaikka nyt tuntuukin toiselta).
Minä ainakin haluaisin palata ajassa taaksepäin, vaikka olinkin silloin masentunut ja kaikki asiat junnasivat paikoillaan, mutta silloin oli kaikki vielä kuitenkin niin hyvin ja läheiset tallella. Antaisin mitä vain jos saisin ystäväni takaisin. Kärsisin vaikka kymmenet masennukset, kunhan kaikki olisi vielä niinkuin ennen. Masennus olisi niin pientä tähän ikävään verrattuna ☹️

(Kirjoitan tämän masennustasi yhtään väheksymättä! Enhän minä voi tietää todellisia tunteitasi tai puoliakaan kivustasi.)

Kuten olen aiemminkin todennut muussa yhteydessä; mikään ei ole ikuista. Ei edes masennuksesi. Kaikki kyllä loppuu aikaan oli kyseessä sitten hyvä tai paha asia.
Miksi ihmiset aina olettaa, että pelkät hyvät asiat loppuu aikanaan. Kyllä ne huonotkin loppuu. Sitä ei vain aina jaksa muistaa!
🙂

Tsemppiä!

Juuh, aivan sama fiilis vaikka käyn psykalla kerran kuussa ei auta, ei. yksityinen psyka sanoi että pitäisi olla tapaamiset 2*viikossa, muttei tipu kuin kerran kuussa.
tosi yksinäinen olo, aamulla ylös, kahvit, luen lehden, käytän koiran ulkona sitten tulee kamala masennus, odottelen että kello tulee 15 ja sitten nukkumaan 18 ylös ja syömään ja koira taas ulos, yöllä nukkumaan ja aamulla taas sama rumba, kuinkahan kauan tätä oikein kestää?
mulle olisi osastolla paikka muttei ole paikkaa koiralle, eli en voi lähteä, lääkkeet ei auta, tai ne auttaa muttei tarpeeksi. ystävät ovat kaikki kiireisiä kukaan ei jaksa emailailla ☹️
tänään otin itseäni niskasta kiinni ja kävin kaupungilla kävelemässä soskussa ja kirppiksellä, pakko päästä muiden ihmisten pariin, aivan pakko, tuo käy mulle hyvin terapiasta.

koittakaa jaksaa

Ei elämä ole ruusuilla tanssimista. Itse käyn narratiivisessa terapiassa. Sen tarkoituksena on selvittää oma elämäntarinani, joka on sekaisin. Samalla suren kaikkea sitä mitä lapsena jäin vaille.

Suru ja epätoivo ovat osa normaalia elämää. Nyky-yhteiskunnassa vain valitettavasti niitä pidetään sairauden oireina. Minäkin olen nyt aivan surun murtama enkä kykene olemaan ihmisten kanssa tekemisissä. Terapeuttini on antanut tälle surulle täyden hyväksyntänsä ja olisi sen kaivannut esiin ellen olisi sitä tuonut esille itse. Ei tämä kivaa ole, mutta AINAKIN MINÄ ELÄN! Vaikkakin yksin...😞

Jospa ajattelisit surun olevan elämän eikä kuoleman merkki?