Kyllähän itsemurhassa menettää oman elämänsä. Eli kyllä siinä jotain menettää.

Elämän menettää mut voittaa ikuisen rauhan.

Miten ihminen voi tuntea rauhan tunteen silloin kun hän ei ole olemassa? Eihän silloin voi enää tuntea mitään kun on kuollut...

Ei tartte esittää miestä töissä, ei tartte kestää heteromiesten vittuilua. Ei oo ikävä ystäviä. Ei oo jumissa jossain vitun rajamäessä. Ei kaipaa olematonta parisuhdetta.

Pitäisi olla tyytyväinen, kun pystyy hengittämään. Niin kauan kuin henki kulkee, niin ihmisen pitäisi olla tyytyväinen.

Mitä väliä millään työllä tai millään muullakaan vastaavalla?

Mene ulos ja vedä syvään henkeä.

Ehkä se itsemurha ajatus siten menee pois.

Onko oikeastaan lopulta millään muulla väliä kuin sillä että ihminen hengittää?

Se on vain ajatus joka tulee itsestään, se on meneäkseen pois, siihen saa apua jos on voimia, toivottavasti sulla olisi voimia, ja toivottavasti ihmiset hoksaisivat hakea apua ongelmiin..

Mitä väliä millään työllä? Ei mitäön väliä, ei ole väliä tällä elämälläkään. Sekö on elämän kohokohta et hengittää? Mä oon käsittänyt et siemensyöksy ja nousuhumala on niitä.

Tässä elämässä ei ole mitään arvokasta minun näkökulmasta. Työ ulkopuolella ei mitään ihmiskontakteja. Joku ehdotti et vietän hotellijoulun. Yhtä yksin mä oon sielläkin, yksin kulkisin stadin katuja. Sekin vielä et niissä ei vaadita koronapassia! Sinne niitten joukkoon!

Elämässä on paljon kohokohtia. Mutta tärkeintä on se, että pystyy nauttimaan pienistä asioista. Välillä jopa siitä että pystyy hengittämään.

Mieti. Sinä voisit olla nyt teho-osastolla, mutta mikä onni se on että pystyt olemaan kotona ja kirjoittamaan tähän. Voisit olla siellä teho-osastolla vaikka mistä syystä. Vaikka sydän infarktin takia, mutta onni on siinä että pystyt toimimaan. Olemaan kotona. Hengittämään. Pystyt käymään kaupassa. Pystyt katsomaan telkkaria. Nehän on niitä tärkeimpiä asioita sen hengityksen lisäksi. Netti, kaverit, ruoka, ulkoilu, terveelliset elämäntavat.

Pystyt lukemaan, moni maailmassa ei edes osaa lukea.

Haen tässä nyt takaa sitä, että täytyy yrittää olla kiitollinen välillä, vaikka se vaikeaa onkin. Kiitollinen siitä vaikka sitten että ei ole siellä teho-osastolla. Pitää vain tehdä sellainen ajatus-koe.

Voinhan mä olla monesta asiasta kiitollinen mutta ei se tästä yksinäisyydestä tee yhtään hauskenpaa.

Teho-osastolta voisin päästä näppörästi ruumishuoneelle.

Täs ku mulla oli voimakas rintakipu, kehotettiin soittamaan 112. Pistin nukkumaan ja toivoin etten heräisi.

Mietin et jos asiat on niin huonosti et mä soitan 112  oon jo siinä kunnossa etten kykene soittamaan. On kynnystä soittaa mihinkään.

Ei tietenkään tartte olla kiitollinen ellei siltä tunnu. Ei tunteita tarvitse esittää. Toivon kuitenkin että tilanteeseesi löytyy jokin muu ratkaisu kuin itsemurha. On varmasti raskasta jos ainoat sosiaaliset kontaktit ovat töissä, ja tuntuu että siellä joutuu esittämään jotain muuta kuin on. Löytyisiköhän esim. jostain järjestöstä kohtalotovereita?

En minä nyt tarkoittanu että väkisin pitää olla kiitollinen kaikesta. Yritin vain muuttaa näkökulmaa, että voi olla kiitollinen, jos vain pystyy tällä hetkellä olemaan.

Valitettavasti voin jotakuinkin samaistua keskustelun aloittajan mietteisiin. Se ajatus on tuttu, että kukaan ei kaipaisi kuin ehkä vuokranantaja jonkun viikon päästä, jos kuolisin kotona ja lakkaisin olemasta. Kun ihmiskontaktit ovat niin vähissä, että poissaoloani missään huomattaisi. Itse en opiskelijana ole edes veronmaksaja, jota odotettaisi työpaikalla ja joka osallistuisi tämän yhteiskunnan kustannuksiin. Opiskelusta kehotetaan nauttimaan, mutta taloudellinen niukkuus ajaa suorittamaan kursseja niin paljon ja nopeaan tahtiin kuin vain sielu sietää. Ja se sietokyky hiipuu alkuinnostuksen myötä pikkuhiljaa uupumukseksi. Opiskelun omaehtoisuus lykkää oppilaitoksilta kaiken vastuun opiskelijoille, ja poissaoloja, kursseilta pois jäämistä tai suoritusten myöhästymistä ei missään huomata eikä peräänkuuluteta. Elämässä tapahtuu jokin menetys, läheisen kuolema, ero, sairaus, läheisten kyvyttömyys olla tukena, jopa arvostelu ja tuomitseminen, mikä tekee elämän ja olemisen hauraammaksi, riski pudota raiteilta kasvaa. Siinä tilanteessa olen nyt, pois raiteilta, pysähtynyt ja jostain koitan löytää voimia puskea eteenpäin ja ulos tästä synkkyydestä. Menetyksiä on tapahtunut useita viime vuosien varrella ja lopulta tuli sellainen tilanne, joka katkaisi kamelin selän. Välillä tulee ajatuksia, että kunpa aamulla ei tarvitsisi enää herätä.

Vapaaehtoistyöstä saan iloa ja merkityksen tunnetta vähän elämääni, toisaalta siihenkään ei välillä voimat riitä. Juoksen ammattilaisten luona ja haen apua tähän ahdinkoon sieltä sun täältä. Yksinäisyys on todella turruttavaa, epätoivoista ja saa elämän tuntumaan merkityksettömältä. Ajatukset pyörii vain oman pään sisällä, eikä niitä pääse testaamaan kenenkään kanssa. Se vaikuttaa terveyteen ja ajaa lopulta palvelujen ihmeelliseen maailmaan. Inkaliinalotterska, kiitos kun kirjoitit omista ajatuksista. Tämä ryhmä on hieno paikka tuulettaa niitä. Pelastajia ja auttajia on paljon. Kukaan ei halua kohdata itsemurhaa ja itsetuhoajatukset herättää vahvoja reaktioita. Sinun kanssa samoin tuntevia on myös paljon. Vaatii rohkeutta kertoa synkistä mietteistä. Sinun kirjoitus auttoi minua. Toivon myös sinulle voimia ja valoa elämääsi.

Elämä maailmassa on mahdollisuuksien kenttä niin hyvässä kuin pahassa. Eläminen siten että rikkoo kaavojaan, eli tekee jonkun uuden asian kerran päivässä voi olla kokeilemisen arvoista? Siemensyöksy ja nousuhumala on varmaan koettu lukemattomia kertoja...ei niissä o mitään uutta...

Tietty itsemurha olis uniikki juttu jos siinä onnistuu...mua aina hämää se etten sittenkään onnistusi siinä vaan jäisin kituun vielä huonommassa jamassa.

Pyssykin on kallis jos sitä ei o omasta takaa...

Lopeta ne työt ennemmin kuin elämä...

Niin. Eihän elämä helppoa useinkaan ole, mutta itsemurha on niin äärimmäinen teko ettei sitä toivo kenellekkään. Tulee hyviä ja vähemmän hyviä päiviä, se on täysin normaalia. Mutta kun miettii sitä sitten, että kun on tehnyt itsemurhan niin ei voi enää kokea niitä hyviä päiviä. Ja jos miettii vaikka uskonnolliselta kannalta, niin melkein kaikissa uskonnoissa itsemurhaa pidetään pahana tekona. Tietenkään uskonnot ei enää näyttele hirveän isoa osaa Suomessa, mutta kuitenkin.

Se on kyllä totta että pitää lopettaa ne työt, jos ne ajaa itsetuhoisuuteen.

Itse ajattelen että kaikenlaista sitä voi elämässä tehdä, mutta itsemurha on ehkä huonoin vaihtoehto...

Tiedän että useilla ne im-ajatukset kummittelee koko ajan taustalla. Että usein ajattelee sen olevan pakotie vaikeasta tilanteesta pois. Sen takia ne im-ajatukset ovat niin helpottavia välillä, kun sitä ajattelee ettei tarvisi enää taistella.

Kyllä mullakin niitä on ollut vuosien varrella hirveästi. Täytyy vain jotenkin pitää leuka pystyssä ja on mentävä eteenpäin...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Välillä itkettää ettei ole muita vaihtoehtoja. Oli työtä tai ei, ei se perusongelmaa poista.

Sitä ongelmaa et transnaisena olen työhön ja parisuhteeseen kelvoton. En näe kauhea hohdokkaana yksinäisenä elämistä.

Mietin et parin vuoden päästä moni asia vois olla toisin. Myydä talo, muutaa stadiin tai pohjoiseen, ehkä australiaan.

Se yksinäisyys vaan seurais vaikka ystäviä löytyskin.