enkelinsiipi62 kirjoitti 18.5.2011 22:28

Hei!
Olen joskus kirjoittanut tänne. Ja tilanne on vaan pahentunut.
Suren edesmennyttä miestäni, joka kuoli syyskuussa. Vuodenajan vaihtuminen taas ahdistaa. Mitä teki vuosi sitten, kun mies vielä eli? On hirmuisen ikävä. Ja olen niin yksin. Ystävät monet ovat jättäneet miehen poismenon myötä. Kukaan ei käy. En ole töissä, olen vaan kotona.
Tähän asti olen yrittänyt sinnitellä, nyt olen ihan loppu. En ole saanut tehtyä kotihommiakaan, en ole käynyt aikoihin edes suihkussa. En pysty ajattelemaan mitään. Olen mielenterveyssyistä eläkkeellä ja mulla on kova lääkitys. Nuo lääkkeet ovat alkaneet jo "polttelemaan". Onko ainut ulospääsy napata ne naamaani ja nukkua pois?
En jaksa puhua, en kirjoittaa. Haluan vaan pistää avunhuutoni tänne. En todellakaan nyt osaa sanoa, mitä tässä teen. Ei varmaan ole huomista päivää.

Hei Enkelinsiipi!

Olen nyt ensimmäistä kertaa näillä sivuilla. En varmaan osaa sinua lohduttaa muuten kuin ettet ole yksin murheittesi kanssa. Lohduton on minunkin oloni ja pakko olisi vain jaksaa eteenpäin. ☹️ Sinulla on paha olla suuressa surussasi. Otan osaa!☹️

Sinnittelyä on monen elämä vaikka syyt ovatkin erilaisia. Itse olin saman miehen kanssa lähes 30v. ja kaksi kk:tta sitten erosimme "vähemmän aikuismaisesti". Silloin oloni oli maaninen ja kaikki tuntui menevän tosi hyvin. No, hyvin ja hyvin. Oli vauhti päällä ja seksi ykkösasia, hittoon moraali! Nyt kadun tekemisiäni, turhia ostoksia, lainanottoa ym. Mutta näin se vain menee kaksisuuntaisella ja nyt on sitten masiksen vuoro. 😭

Olen myös eläkkeellä ja aikas erakoitunut normaalista elämästä. Toivottavasti sinä olet hoidon piirissä!? Minulla ei ole tällä hetkellä edes terapeuttia saati sitten ystäviä, niitä jotka välittäisivät masiksen aikanakin.

Jos tämä mitään lohduttaa, en minäkään ole jaksanut suihkussa käydä ja tabuilla yritän nukkua mahdollisimman paljon. En jaksa vastata puhelimeen. Kaupassa käynnit ja tiskit hoitaa yksityinen kotiavustaja. On tosi edullinen, ainoa ystäväni. Exäni ja hänen alkoholisminsa on vaikuttanut suuresti elämäni kulkuun. Tuntuu että pitäisi oppia uudelleen kaikki enkä totisesti tiedä mistä pitäisi aloittaa. Minulla ei ole itsekuria edes syömisten suhteen. Olen lihonut 20kg viidessä vuodessa. Liikkumisesta on tullut lähes mahdotonta monien nivelvaivojen/sairausten kanssa. Nyt on se vaihe että peitän peilit, en jaksa nähdä itseäni tällaisena.☹️

Jospa sinäkin hakisit kotiapua!? Minä löysin omani Tori.fi kautta. Sinnittele nyt vain eteenpäin. Elämä tuo joskus niitä hyviäkin yllätyksiä kunhan jotenkin jaksaa pahimman yli.

Mielestäni olet nyt kaikesta huolimatta sairaalahoidon tarpeessa. Tuossa tilassa missä nyt olet, olet itsellesi vaarallinen - tiedät sen varmaan itsekin. Sairaalahoitoa ei tarvitse pelätä. Itse olen ollut monta kertaa.

Toivon sinulle toivoa huomisesta - hetki kerrallaan, eikö niin?
Itsari ei ole ratkaisu. Haethan oikeasti nyt apua!

Jaksuja ja voimia sinulle!

Heippa
Meneppäs heti lääkäriin / sairaalaan kerro tilanteesi ja sano että etjaksa elää
Niin saat avun !!!!
Niin saat tilanteesi / elämäsi rauhoittumaan.
Olen sinun puolestasi pahoillani olet joutunut kokemaan kovia ( puolison kuolema )
Mutta elämän onjatkuttava vaikeuksista huolimatta ja nyt sinulla on vaikea
elämän tilanne niin sinua pitää auttaa pääsemään sen yli niin kylläelämäjärjestyy.
niin se on harmi kun ystävät on kaikonneet kun on tullut vaikea elämän tilanne
ja toinen tarvitsisi apua ja se on kyllä yllättävän yleistä.
Kun nimenomaan ihminen ei saisi ikinä jäädä yksin.
Mutta minäolen ainakin sinun ystäväsi vaikkakin näin netin välityksellä ja yritän
sinua auttaa, neuvoa, tukea jne niin tiedät että et ole yksin.
Kyllä elämä järjestyy usko minua ja niinkuin sanoin mene heti lääkäriin
soita vaikka 112 niin saat avun heti.
Kaunista kevättä sinulle

Hei!

En tiedä onko tämä vertaistukea, mutta minua kirjoituksesi kosketti. Eritysesti kohta monet ystävät ovat jättäneety ja juuri kukaan ei käy. Minulla siinä mielessä sama tilanne, että on kyllä muutama ystävä jäljelläm, mutta ei minunkaan kodissani juuri kukaan käy. Siksi Bedini (bindging disorder=ahmimishäiriö) ei parannu. Tuntuu niin huvittavalta ja niin julmalta, että juuri tuo että mennään vaikka kahville tai lounaalle seura kyllä löytyy, mutta silloin kun haluaisin että saisin esitellä kotini ja todellisen elämäni, vaikka esim. nuoruuden ajan kauneimmat valo9kuvanim niin eihän tosiaan kukaan juuri ole kiinnostunut. En ole menettänyt miestäni, mutta olen kokenut hyvin sy vän pettymysen sekä mies että ystävyyssuhteissa. Eihän minua tosiaan enää noteerata. Yritän heittää huumoriksi, että olen nykyään olemassa, mutta ajoittain masennun. Minulla on syömishäiriölleni nimet. Ulkonäköloukkausksia en ota vastaan, koska olin hyvin kaunis. Eikä niitä muutenkaan tarvitse ottaa vastaan.
Osaanottoni edesmenneelle miehellesi. Surussa juuri testataan kuka on ystävä, kuka kaveri ja kuka vain hybänpäivän tuttu. ruotsissa olin tervetullut ihan nomraaliin seuraan, suomessa en. Olrn harkinnut jo Ruotsiin muuttoa, kunhan vain tarpeeksi hyvä työpaikka löytyy. Olen taloudellisesti hybvistä olosuhteista, joten myönnän, etä minun on vaikeaa ymmärtää lähiössä koko elämänsä asunutta. Vertaistukea en pohjimmilltanmi tarvitse, vaan ystäväpiirin joka tulee myös kotiini, eikä tongi jääkaappejani Eihän kenekään kodissa niin käyttäydytä. Saan kyllä biletysseuraa, mutta en niitä todellisia ystäviä. Vertaistuki ei korvaa ystävyyttä, mutta siitä voi kehittyä ystävyyttä. rRiippuen onko tunnekokemus sama. Suru on helpompi kantaa, kun tuetaan.
En ole koskaan itse vetänyt lääkkeitä, mutta läheltä piti tilanne oli helmikuussa lähellä. Pelastauduin itsemurhalta Eeva lehden avulla. Artikkeli koskettaa. Kyseinen tyttö on jo oikeasti kuollut, mutta hänen itsemurhaviestinsä pelasti mniun elämäni. Tällainen kokemus järkyttää, ja muuttaa maailman, mutta olin kyllä jo valmistautunut kohtaamaan ympäristön kovan kohtelun. Olin itsekin ennen yksi noista, jotka jättivät yksin. Entisiö koulukavereitani en enää pidä Facebook .ystävinäni, sillä he eivtä vieläkään tulleet vastaan. Minua helpotti se, että tiedän etten ole ainoa. Kuvalsini tiolanettani niin, että en yrittänyt itsemurhaa, mutta minut tuomitiin. raamatussa sanotan älä tuopmitse, anna anteeksi. Tällaisia ajatuksia Eeva lehdestä tänään...

Kiitos kaikille! Yöllä olin facebookissa ruvennut puhumaan niin levottomia, että yksi soitti hätänumeroon, josta tuli poliisit ja ambulanssimiehet...sitä rataa psyk. sairaalaan suljetulle aluksi ainakin seurantaan. Vieläkin olen niin sekaisin, ettei tahdo järjellistä ajatusta tulla. Lääkitys päällä. En ole nukkunut enkä pysty syömään. Mut jos se tästä...edes jotenkin. En osaa mennä sanomaan, onnistunko vielä. Vai jääkö se tähän. Haluan unohtaa ja elää vaan tätä hetkeä.

Muistakaa ihmiset, ainoaa vaihtoehtoa ole, niitä on aina kaksi tai useampia.
Maailma on täynnä vaihtoehtoja, etsikää niitä, älkää koskaan jääkö tuleen makaamaan.

Heippa
Mut nyt on hyvä kun olet hoidossa niin saat avun ja hiljakseen elämä taas
lähtee menemään eteenpäin.
Muista aina että ikinä et jää ongelmien kanssa yksin vaan sillon kun tarvitsee
apua niin silloin pitää apua hakea.
Kuin myös ihminen ei saisi jäädä ikinä yksin sillä jo pelkkä puhuminen auttaa.
Kaunista kevättä sinulle

Mutta kun joskus pääsen kotia, siellä on taas edessä tyhjä koti ja puhekavereina vaan koirani. Samat kuviot, ei ne miksikään muutu. Tulenko sitten takasi tänne, kun rupee ahdistaa? Ei sekään elämää ole. Nyt aloitettiin uusi lääkitys muiden lääkkeiden ohella (temesta) joka näin aluksikin tuo vähän levollisemppaa oloa.
Oon melkein pelkästään nukkunut, ei jaksa mitään. Syödäkin olen yrittänyt, vaikka se tuo mulle huonon olon. Ulkona istuin 5 minuuttia hoitaja mukana. Ei ole vapaakulkua. Mua tarkkaillaan täällä.
Ajatukset kiertää ja harhailee. Ei mitään tolkkua. Ja harhojakin oon taas ruvennu näkemään.

Hei enkelinsiipi!

Ensinnäkin, hyvä että olet hengissä. Niin minäkin. Huolestuin tosiaan, kun huomasin, että viestisi oli vähän huolestuttava. Tosi surullista,. että kukaan ei tullut vastaan ja olet joutunut hoitoon. Ruotsissa näin tapahtuu keskimääräistä harvemmin. Siellä tullaan aina vastaan yhteiskunnassa. Tosin tämä on vain minun kokemukseni. Minua tultiin vastaan 1994 ja 2009. Minulla menee tänään hyvin. Olen jo elämässä kiinni, mutta en minä vakaville tilanteille naureskele. Toivottavasti et laitostu. Minä olen selvinnyt jo miesystävästäni. Voi voi seu juttu lähinnä nyt jo keväällä. Lähinnä säälittävää lähteä suhteeseen, kun ei edes ollut tosissaan. Nostan itseni nykyään aika nopeasti näistä säälittävistä miehistä.
Minulla oli onneksi yksi ystävä joka tuki minua. Yksi tarvitaan, niin sitten kestää. Ei siinä mitään ihmeellistä ole että jouduit hoitoon. Kuka nyt ei joutuisi, jos ei ole ketään johon luottaa... Heikkojahan ihmiset usein ovat, kun pelkäävät, että entäs jos minulle käy samalla tavalla... Jaksamista! Nyt on ihana ilma!

Heippa
No ole nyt siellä sairaalassa niin kauan kuin saat elämäsi kuntoon ja sitten
tosijaankin suunnitella elämää eteen päin.
Mut rakennetaan sinulle sellainen tukiverkko että pärjäät ja tiedät että et jää missään
tilanteessa etkä ole yksin ja sinua autetaan ja saat avun mutta itse täytyy olla
vähän aktiivinen.
Mene nettiin ja googleen laita hakusanaksi tukihenkilo niin saat heti keskustelu
apua sillä pelkästään jo kun saa puhua niin auttaa jaksamaan.
seurakunnasta saat apua esim pappi , diakonia työntekijä jne juttelee niin taas
elämä menee eteenpäin.
Käyt ehdottomasti ammattiauttajan luona Lääkärit. psykolookit, terveyden hoitajat jne
niin saat ammattiapua.
Kunnan tai kaupungin kotipalvelu varmaan huolehtii esim siivouksesta, lääkkeen annosteluista.
ravinnosta jne
Niin noilla pääset jo pitkälle ja usko minua että elämä järjestyy mutta yksin et saa jäädä
ja heti kun elämä ahdistaa niin apua pitää hakea heti muuten asiat vaan pahenee.
Asutko sinä maalla vai kaupungissa????
Minkäs ikäinen sinä olet???
Minä kysyn maanantaina kunnalta / kaupungilta tuon kotipalvelu asian mutta mulla
on tuttuja jossa kynnan / kaupungin kotipalvelu tuo ruuan ja laittaa esimpäivän lääkkeet jne
Kaunista kevättä sinulle.

Hyvä, että pääsit sairaalaan. Nyt anna aikaa. Aluksi pelkästään nukut, vaikka vain lääkkeiden voimalla. Itse olen huomannut, että monien sairaajaksojeni aikana parasta on ollut juuri se lepo ja nukkuminen ja se, ettei tarvitse huolehtia kaikesta arkeen liittyvästä. Arki on siellä jossain, nyt on vain sinä ja hoito ja toipuminen. Se tapahtuu hitaasti, joten kärsivällisyyttä tarvitaan. Hoitohenkilökunta on siellä sitä varten, että heille voi puhua, jos tuntee siihen tarvetta.

enkelinsiipi62 kirjoitti 18.5.2011 22:28

Hei!
Olen joskus kirjoittanut tänne. Ja tilanne on vaan pahentunut.
Suren edesmennyttä miestäni, joka kuoli syyskuussa. Vuodenajan vaihtuminen taas ahdistaa. Mitä teki vuosi sitten, kun mies vielä eli? On hirmuisen ikävä. Ja olen niin yksin. Ystävät monet ovat jättäneet miehen poismenon myötä. Kukaan ei käy. En ole töissä, olen vaan kotona.
Tähän asti olen yrittänyt sinnitellä, nyt olen ihan loppu. En ole saanut tehtyä kotihommiakaan, en ole käynyt aikoihin edes suihkussa. En pysty ajattelemaan mitään. Olen mielenterveyssyistä eläkkeellä ja mulla on kova lääkitys. Nuo lääkkeet ovat alkaneet jo "polttelemaan". Onko ainut ulospääsy napata ne naamaani ja nukkua pois?
En jaksa puhua, en kirjoittaa. Haluan vaan pistää avunhuutoni tänne. En todellakaan nyt osaa sanoa, mitä tässä teen. Ei varmaan ole huomista päivää.

Moikka!
Luin sun viestin ja ajattelin kysyä minkä lainen
tilanne sulla on nyt?

Hei enkelinsiipi ja muut!
.
Pidin enkelinsiipi eityisesti tuosta, että ajnakin nätti siltä. että, et ihan hyväksynyt sitä, että sinut vain suljettiin laitokseen kun ihan selvästi reagoit Facebookissa. Niin minäkin. Tietysti. Tietysti ns. laiokseen sulkeminen tehdään siksi, että kun asiat ovat menneet siihen pisteeseen, että on itselleen vaarallinen (tämäkin voi kyseenalaistaa, jos on reagoinut ajoissa). Minullakin tilanne vain jatkuu... Haluaisin nyt kesäloman alettua lähteä esim. taidenäyttelyyn hyvässä seurassa vaikka Helsinkiin tai miksei Tukhomaan ja keskustella sivistyneitä. En halua ryypätä, en käyttää huumeita tai ahmia.
Minusta tämä minun tilanteeni on tosi suuri farssi taiteensanoin. Ruotisssa oli taidenäyttelyseuraa, Suomessa ei. Mitä touhua tämä yksinjättäminen oikein on???

Aina on syytä elää, on joku joka teitä kaikkia rakastaa, on joku jokaiselle, on kumppani, puhekaveri tms.
Hänet pitää vain löytää, ei saa jäädä yksin murehtimaan, kiertelehtimään murheissaan, pitää nousta ja lähteä liikkeelle, ihmisten seuraan.
Liikuntaa, kannattaa myös harrastaa, kävelyä tms.
En tiedä, näin uskovaisena teksis mieleni suositella seurakuntien toimintaan mukaan menemistä, ei tarvitse uskoa itse, sieltä löytyy kaikenlaista kerhoa joista saa seuraa.

Ja vielä enkelinsiipi62, olet nyt oikeassa paikassa, toivu siellä kaikessa rauhassa, älä murehdi tyhjää kotia.

Heippa enkelisiipi62
Kun olit huolestunut että miten jatkat eläämääsi kun sairaalasta pääset.
Niin kyllähän minä suurin piirtein tiedän ja varmistin asian ja niin se menee kuin ajattelin.
Nyt kun olet sairaalassa niin ennen kuin sinut kotiutetaan niin ne kyllä huolehtii
automaattisesti että saat tarvitsemasi avun kotihoidon jne eli ne sinulta kysyy
ja tekee sellaisen kartoituksen.
Kuin myös kysy aina itse jos apua tarvitset esim kunnan / kaupungin vaihteesta
niin osaavat neuvoa sinua mistä saat tarvitsemaasi apua.
Kuin myös kysy mitä tarvitset???
Niin yritetään sinnua auttaa ja neuvoa.
Minä kanssa autan sinua ja muista käyttää kaikkia noita tukiverkkoja mitä
sinulle kirjoitin niin sinun asiasi varmasti saadaan kuntoon!!!!
Ja ennen kaikkea muista että kun ongelmia tulee niin ikinä et jää ongelmien
kanssa yksin vaan sillon pitää hakea apua.
Minä toivon sinulle ja sinun eläämääsi kaikkea hyvää ja menestystä sinulle.
Kaunista kevättä sinulle