Kannamme kaikki lapsuuden kokemuksia ja muistoja sielussamme. Toisilla ne ovat vähemmän onnellisia kuten sinullakin. Sinulle on jäänyt trauma. Sinulla on rakastava puoliso rinnallasi joten asiasi ovat siinä suhteessa hyvin. Ajan kanssa muistotkin jonkin verran haalistuvat tai ne osaa laittaa oikeisiin mittasuhteisiin. Kannamme kaikki lapsuutta mukanamme hamaan hautaan saakka.
Minulla se oli onnellinen joten ammennan voimaa edelleenkin hyvistä muistoista.
Tyttärelle isäsuhteen merkitys on ehkä suurempi kuin poikalapselle.

Hei! Olen parikymppinen nainen ja kuvailemasi olo ja osin historiakin kuulostaa tutulta. Olen vasta nyt havahtunut huomaamaan että oma isäni on todella ollut alkoholistin lisäksi täysi narsisti, ja ei voi sanoin kuvailla kuinka paljon surua, turhaa ajanhukkaa ja katkeruutta olen tähän mieheen hukannut nuoresta iästä huolimatta. Tuntuu, että hän vaikuttaa minuun edelleen vähän kaikessa mitä teen, vaikka olenkin ylpeä siitä että vältin pahemman masennuksen hänen suoranaisesta sadismista huolimatta. Isä on kuitenkin aina isä.. Henkilökohtasesti varmana kestää vielä sen hyväksyminen, että kun jotkut isät rakastavat lastaan ja antavat sen näkyä kaikessa olemisessaan, omani sen sijaan juo ja keskittyy vain omaan syvään tuskaansa.
Tilanteesi, jossa sinun pitää työntää omat ajatuksesi syrjään huomioidaksesi vain toisten tunteita.. Se tuottaa pakosta pahaa oloa ja katkeruutta, eikä todellakaan syyttä. Miten kliseiselle se kuulostaakaan, mutta sinulla on lupa tunteisiisi eikä näiden asioiden käsittelylle voi muodostaa tiettyä aikarajaa. On hienoa, että kirjoitat tänne ylipäätänsä, sillä se on askel lähempänä asian setviytymistä. Kirjoitan tänne itse ekaa kertaa nyt, vaikka olen passiivisesti lueskellut sivustoa pitkän aikaa. Se johtuu siitä, että olen luullut ajatuksieni olevan merkityksettömiä ja työntänyt niitä kerta kerran maton alle, mikä ei ole ikinä johtanut yhtään mihinkään paitsi suureen tuskaan ja lukemattomiin itkuihin.. Sitä vain tuhlaa aikaansa niin turhaan painolastiin. 🙂
Ihana jos olet löytänyt mukavan miehen rinnallesi! 🙂 hän näkee varmasti sinussa niitä hyviä ja vetoavia piirteitä joita et itse ehkä aina huomaa.. On hienoa, että oma mies, toisin kuin oma isä, huomioi ja näkee sinut kokonaisvaltaisesti valloittavana ja mukavana persoonana mikä varmana oletkin. 🙂 Ja tuohon spontaaniseen heittäytymiseen liittyen: se varmasti sellainen asia joka kehittyy ajan mittaan vain menemällä tilanteisiin, vaikka miten paljon se ahdistaisi ja tuntuisi että itse ei riitä / ole hyvä. Myös minulla on PALJON vaikeutta heittäytyä tilanteisiin niiden väsyttävän puhkianalysoinnin sijaan, mutta teen siihen harppausta vähän kerrallaan uuden esim. opiskelupaikkani kautta, missä tulee näitä minulle uusia(ja suoraan sanoen helvetillisiltä tuntuvia 😀) esiintymistilanteita, joiden suorittamisen jälkeen huomaa että eihän se ollut tämän kummempaa. Ja olet niin nuori, että kaikki nämä asiat ratkeaa vielä ajallaan, kunhan olet todella armollinen itsellesi ja jätät vertailun muihin pois. Se voi tapahtua aivan tietämättä..

Ja vielä se(tämän mun miniromaanin loppuun 😋) että myös luonteenpiirteet ovat erilaisia: jotkut yksinkertaisesti haluavat koko ajan matkustaa ja kokeilla uusia asioita, kun toiset voivat viettää elämänsä suht pienelläkin alueella ja löytää onnea sieltä. Sillä ainakin itseäni lohdutan, että jos olisin sellainen säntäilijä ja koko ajan keksisin jotain uutta harrastusta, matka ois seuraavana hautausmaalle.. 😋
Iloista marraskuuta sulle sinne!

Maryaa kirjoitti 18.10.2009 19:26

Olen vasta parikymppinen naisenalku, mutta iästäni huolimatta olen kokenut jo jos joskinlaista. Elämäni ei todellakaan ole ollut helppoa - päinvastoin. Pystyn antamaan anteeksi ajan siellä pienessä tuppukylässä, jonne muutettiin murrosikäni porteilla. Rakkaat ystävät jäivät, kuten myös rakas harrastukseni urheilun parissa, jossa huippukin olisi kenties ollut tavoitettavissa. Voin antaa anteeksi sen, että vietin nuoruusvuodet neljän seinän sisällä. Siitä toki oli hyviäkin seurauksia. Yhtä asiaa on ollut kuitenkin vaikea sulattaa...

Kun muutettiin kaupugista 300 asukkaan kylään, perheen ongelmat alkoivat. Äitini turhautui ja isästäni tuli todellinen tyranni. Isäni ei positiivista sanaa sanonut, kehuja oli todellakin turha odotella. En osannut edes imuroida oikein. Hän ei kuunnellut muita. Kaikki, mitä hän teki, oli juuri se eksakti oikea tapa. Hän oli pomo, mitä karmeimmassa merkityksessä. Hän tuli ja meni, kuten tahtoi. Ei koskaan kertonut menoistaan kenellekään. Sitten tuli kotiin ja alkoi meluta, miksi täällä ei ole siivottu tms. Narsistin oireet olivat huomattavissa.. Avioero vanhempieni välillä olikin vain allekirjoitusta vaille. Tilanteesta seurasi paljon negatiivisia asioita ja jokainen perheenjäsen, vanhemmat, minä itse ja nuorempi siskoni, voi erittäin huonosti. Huomasin siskoni ajatelleen itsemurhaa ja sama oli käynyt itsellänikin mielessä.

Avioeroa ei tullut, pariterapiassa ovat käyneet ja muutto takaisin kaupunkiin tuli pari-kolme vuotta sitten. Se, miten tämä on vaikuttanut elämääni, on merkittävä. Koska muut perheenjäsenet voivat tuolloin huonosti, päätin tukahduttaa omat tunteeni, jotta en enää lisäisi kärsimystä muiden harteilla. Itseluottamus katosi, omanarvontuntokin, rohkeus uusien asioiden edessä ja ennen kaikkea onnellisuus.

Nyt vuosien päästä olen saanut kiinni onnellisuuden narusta. Itse olen itseni pikkuhiljaa sieltä suosta ylös nostanut monien sisäisten kamppailujen jälkeen. Elämääni astui myös hyvin ymmärtäväinen ja kuuntelevainen mies, jonka kanssa suhde on mitä hienoin, mutta tätä taakkaa en enää haluaisi tuoda tähän mukanani.

Jollakin voi kenties nousta mieleen, mikä tässä on nyt niin huonosti? Sen kun tietäisin, niin en tässä välttämättä kirjoittelisi. Mieheni kertoi, että joskus hän näkee silmistäni, että nuo menneisyyden asiat tulevat mieleeni, ja sen jälkeen se kirkas pilke väistyy. Hyvä ystäväni sanoi, että joskus minua on houkuteltava useammankin kerran, että rohkenisin tehdä jotain uutta. Tiedostan tämän, ja useasti käynkin niin suurta kamppailua itseni kanssa, että varmasti helpommallakin pääsisi. Analysoin kovasti omia tekemisiäni ja tunteitani. Sellainen spontaaninen heittäytyminen puuttuu vieläkin. Kiitos mieheni tunteiden ilmaisu on kuitenkin parantunut huomattavissa määrin ja kohenee edelleen päivittäin.

Mikä on se mörkö, joka vieläkin kummittelee jossain syvyyksissä? Mikä edelleenkin saa positiivisuuden kääntymään negatiivisuudeksi? Onko se katkeruuden kantaminen? Miten siitä pääsee eroon, jotta elo keveimmillä jaloilla kävisi entistäkin mahdollisemmaksi?