Tulin tänne vaahtoamaan kun ahistaa..
Isältä löytyi haimasyöpä maaliskuun lopulla ja sillon sanottiin, että todennäkösesti elinaikaa on joku 9-12 kk. Se on ihan hiton lyhyt aika! Tietenkään koskaan ei tiedä…
En asu enää kotona, eikä me koskaan olla oltu mitään kauheen läheisiä. Ei nyt etäisiäkään, ihan hyvät välit meillä on, mutta kuitenkin. Nyt en tiiä miten olla. Oon käynyt siellä useammin kuin ennen. Nyt on ollut taukoa, ja tuntuu, että pitäisi käydä enemmän. Oon saanut tekstiviestissä sanottua, että se on mulle tärkeä, mutta ei me koskaan olla tollaisista asioista puhuttu.
Oon oikeestaan vähän jopa sulkenut silmäni koko syövältä, koska en osaa käsitellä tätä. Sit kun siellä käy ja näkee sen tai kuulee jotain uutisia, niin alkaa ahdistaa kahta kauheemmin. Pelkään että nyt se yhtäkkiä kuolee ja musta jää tuntumaan, että jotain jäi kesken, mutta en osaa sanoa, mitä se joku olis, ja mitä mun pitäis tehdä ettei jäisi tuntumaan siltä.
Ei ole totta! Minun äidiltäni löytyi haimasta iso kysta, joka uhkaa muuttua syöväksi. Joku indikaattori on "ylärajoilla". Isäni menetin vuosi sitten. Pelko ja ahdistus on tietysti päällä, kun niitä oli jo aikaisemminkin (F41.1).
Hei, Arthur!
Olen pahoillani äitisi puolesta ☹️ Voin vain sanoa, että kuulostaa ihan hyvältä, jos se on löytynyt kun se vasta uhkaa muuttua syöväksi! Mitä aikaisemmassa vaiheessa se löytyy, sitä parempi. Ja käsittääkseni haimasyöpä on siksi niin tappava, että sitä ei useimmiten löydetä ennen kuin aika myöhäisessä vaiheessa.
Kaikkein pahintahan tässä melkein onkin se, kun ei tiedä, miten paljon aikaa vielä on, ja kun ei täysin ymmärrä, mitä kaikki oireet ja muut käänteet tarkoittavat. Luulen myös, että isä aika paljon kaunistelee kertoessaan minulle asioista.
Tänään olen pelännyt sitä, mitä sitten jos soitto isän kuolemasta tulee vaikka kesken työpäivän? Tai jos hänen tilansa yhtäkkiä huononee ja pitäisi päästä nopeasti katsomaan, mutta on työvuoroja kaikkina seuraavina päivinä.
Olen miettinyt, pitäisikö tästä kertoa töissä, mutta se jännittää. Jos vaikka alan itkeä kesken kaiken. En ole paljoa tästä kenenkään kanssa puhunut.
Osanottoni isäsi syövän takia. Menetin siskoni myös kyseisen syövän johdosta. Hänellä oli vuotta aikaisemmin jo kummia oireita, mutta ei löydetty syytä,mihin ne viittaavat. Syöpä todettiin kesäkuussa ja siskoni kuoli lokakuun lopulla. (Jo vuosia sitten). Ymmärrän ahdistuksesi ja sen, että ei ole oikein sanoja tuossa tilanteessa, mutta olet varmasti osannut välittää isällesi viestejä, tai siis kertoa, kuinka tärkeä hän sinulle on. Olisi kyllä hyvä puhua asiasta, vaikka työpaikallakin. Ei itkeminen ja suru ole heikkoutta vaan osa elämää. Voimia sinulle kovasti. Et ole yksin.