Introverttinä olemisen ongelmat
En tiedä onko täällä ketään muita, joille tuottaa jonkin verran hankaluutta elämässä, kun ei vain toisinaan jaksa ihmisiä yhtään? Siis toisin sanoen introverttiys.
Itselläni on tällä hetkellä elämäntilanne ja rytmi ollut jo pari kuukautta sellainen, etten ole oikeastaan kuin pari hassua kertaa pystynyt viettämään vaikka päivää kokonaan yksin, ja se oikeasti alkaa ahdistaa minua. Varsinkin, kun mieluiten viettäisin aikaani kotona itsekseen. Mies on minua paljon ulospäinsuuntautuneempi ja usein sitten on joko itse lähdössä jonnekin mihin houkuttelee minuakin mukaan, tai pyytämässä meille jonkun kylään, mistä minä myös ahdistun.
En pysty olemaan oma itseni, jos kotonani on vieraita ihmisiä. Vieraaksi ihmiseksi luen joskus jopa mieheni lapsen tässä suhteessa. Miestäni kestän vielä, jos hän tajuaa olla hiljaa, vaikka läsnä olisikin. 🤔 En edes saa kunnolla itsestäni irti tehdä jotain ihan tavallisia kotihommia, jos joku pyörii siinä ympärillä. Se vain jotenkin häiritsee. Sitten jos tästä puoliskolleni mainitsen, niin arvatkaa vain ymmärtääkö hän? Yrittää kyllä kai, mutta unohtaa myös tämän piirteeni ja ihmettelee sitten kun olen kiukkuinen oman ajan puutteesta. Tänä viikonloppunakin on ilmeisesti vain lähdettävä kotoa jonnekin evakkoon viettämään aikaa itsekseni, kun miehen lapsi on tulossa kylään ja on kai tuomassa jonkun kaverinsakin mukanaan. En minä ketään inhoa, mutta kun en vain kestä minkäänlaista sosiaalisuuden pakkoa. ☹️ Mietin vain että mihinkähän tässä lähtisi, kun ei huvita kenenkään kaverinkaan luo mennä. Kahvilaan istumaan kirjan kanssa? Rannalle, kirjan kanssa? Jos en lähde jonnekin niin olen vain väsyneempi viikonlopun jälkeen kun taas pitäisi töihin mennä. Voi ei….!
Ymmärrän tunteesi ja tilanteesi. Olen itsekin jonkinsortin introvertti. Kokeile kirjoittaa miehellesi asiallinen ja kiihkoton kirje, missä selität miltä sinusta tuntuu ja miksi. Älä pyydä edes ymmärtämään, kerrot vaan faktat, miten asiat on. Ja että et tee sitä tahallasi. Anna hänen lukea se rauhassa esim. poissaollessasi, jotta hän saa miettimisaikaa. Sitten joskus, päivien päästä, asiasta voi keskustella ehkä ääneen.
Itse olen kehittänyt itseäni enemmän ulospäinsuuntutuneeksi ajatuksiani muuttamalla. Perusluonteeni ei siitä ole muuttunut, mutta asenteeni.
Toivon, että saat ymmärrystä osaksesi. Jaksuja!
🙂👍
Tutulta kuulostaa. Mulla aina ollut sama juttu, että on tietty rajallinen aika, jonka pystyn olemaan toisten ihmisten seurassa, kunnes tulee uupumus ja pakko päästä yksinäisyyteeni (oman perheen seura käy, kun voi vaan olla, eikä pidä yrittää olla sosiaalinen). Sosiaaliset tilaisuudet ei enää ahdista mua, kuten joskus nuorempana paniikkihäiriöisenä, mutta kovin usein en niitä kykene kohtaamaan juuri introverttisuuteni vuoksi.
Mä hajoaisin, jos en saisi olla kotonani rauhassa päivittäin. Lasten kaverit käyvät usein meillä, ja aina välillä täytyy hätistellä niitä ulos, koska haluan olla omassa kodissani niin kuin tahdon. Lisäksi toki migreeni piinaa mua melkein päivittäin, joten sen varjolla pääsen omaan rauhaan helpommin, kuin vetoamalla hallitsevaan luonteenpiirteeseeni... 😉
Oletko yrittänyt jutella asiasta miehesi kanssa? Meillä mieheni on mun vastakohta, tosi sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olen hänelle selittänyt miksi käyttäydyn näin (alussa hän luuli, että olen vain epäkohtelias kun ahdistuin muiden seurassa). Olen myös näyttänyt hänelle netistä löytyviä artikkeleita ja tutkimuksia asiasta, jotka ovat auttaneet häntä asian ymmärtämisessä. Tätä kautta olen saanut rauhassa olla oma itseni omassa kodissani.
Minullakaan ei ole siitä kysymys, että jännittäisin tai pelkäisin sosiaalisia tilanteita, mutta en vain tunne niissä oloani mitenkään mukavaksi. Joutavanpäiväinen höpöttelykin tuntuu useimmiten, noh, niin joutavalta ja väkinäiseltä, jos ei ole mitään sen tärkeämpää asiaa ja silti pitää vaan puhua niitä näitä jonkun kanssa.
Minusta tuntuu enemmän jopa siltä, että tämä piirre on vaan vahvistunut iän myötä. Pitää itsensä pakottaa pitämään ihmisiin ylipäätäänkin yhteyttä... Onneksi on ystäviksi valikoitunut ihmisiä, jotka taitavat ymmärtää. Mietin itsekin tuota vaihtoehtoa, että kirjoittaisin jonkinlaisen kirjeen miehelleni. Nimenomaan senkin takia, koska olen melkeinpä paras ilmaisemaan itseni kirjoittamalla.
Itseäkin harmittaa välillä se, että jos sitten olen pakotettu olemaan liikaa sosiaalinen enkä saa välillä tarpeeksi omaa rauhaani, niin minusta tulee aika ärtyisä. Haaveilen jo siitä, että saataisiin meille johonkin noista ulkorakennuksista sellainen oma pikkuinen harrastehuone, mihin voisin vaan vetäytyä tarpeen vaatiessa ja sanoa, että ei millään pahalla, mutta nyt minua ei saa häiritä, please, jollei ole jotain tooodella tärkeää asiaa.