Vaikea ero on takana, tosin siitä on jo kymmenisen vuotta. Pahimpaan eroprosessin aikaan olin todella ahdistunut ja hain apua masennuslääkkeistä. Niiden voimalla jaksoin pahimman ajan yli. Oli taistelua toimeentulosta ja elannosta, taistelua työpaikasta, huollettavana kaksi lasta. Aika normaali tarina.

Nyt on uusi turvallinen kumppani, lapset omillaan mutta jääneet ilman opiskelupaikkaa, heillä on nyt taistelua toimeentulostaan. Kummallakin on todettu ahdistusta ja masennusta, ovat saaneet siihen apua ja minä olen aina saatavilla ja kuulolla, vaikka keskellä yötä. Autan kumpaakin taloudellisesti aina kun vaan voin, lähinnä heidän suurin ahdistuksen aiheensa on se että miten saavat laskunsa maksettua ja miettivät että lohkeaako opiskelupaikka ja koska, mihin elämä vie. Toinen on saanut onneksi nyt väliaikaisia töitä, pärjäilee paremmin jo.

Mutta mistä itse saisin voimia, voisin kokea arjessa pieniä onnen pilkahduksia, sitä en tiedä.
Ehkä olen uupunut, omasta ahdingosta selvittyäni elän täysillä lasten ahdingossa mukana.
Tietysti sekin joka kuukausi mietityttää että riittävätkö rahat sekä omiin menoihin että lasten auttamiseen.

Harrastuksia on, töitäkin riittänyt, molempia suoritan vain suurempaa intoa tuntematta. Jos esim. sairastun flunssaan tms ja joudun olemaan töistä pois, siitä olen huojentunut. Saan olla hetken rauhassa, pois kiireisestä ja rankkaa osaamista vaativasta pyörityksestä, levätä hetken kun on ”hyväksyttävä ja oikea syy”.
Joskus vuosikausia sitten sain valtavaa iloa vaikka juuri siivotusta kodista, vapaasta viikonlopusta, uudesta kukasta pöydällä, pienestä lomamatkasta sukulaisten luo…
Nyt mikään ei ilahduta.

Minut tunnetaan aina iloisena, nauravaisena, rauhallisena ja kilttinä. Se on ulkokuoreni ollut aina. Nauran ja hymyilen tilanteissa joissa niin odotetaan minun tekevän. Suu nauraa mutta sielu ei.
Enhän ole lapsillenikaan voinut näyttää kuinka olen ollut huolissani milloin mistäkin, aina olen hymyillyt vain. Jos olisin näyttänyt ulospäin, miten heikoilla olen, sehän olisi tehnyt lapsille entistä turvattomamman olon. Edes toisen vanhemman piti ja pitää edelleenkin olla se tuki ja turvallinen huojumaton kallio.

Onko se tämä jatkuva pennin venyttäminen mikä vie ilon vai otanko liian voimakkaasti huolia kantaakseni, en osaa itse arvioida. Mietin että kuinka monta vuotta ihminen kestää vailla ilon pilkahduksia, pelkään että minun päässäni ei enään ole kuin suru- ja ahdistuslohkot.