Aina löytyy joku joka osaa kuunnella ja auttaa.
Itselleni kävi vaikeassa (todella vaikeassa) tilanteessa näin.
Soitin sosiaalikeskuksen virkailijalle. Hän kuunteli, kyllä. Mutta lopuksi ilmoitti tylysti - syy on teissä itsessänne - eikä muuta. Eivät kaikki virkaa tekevät ole asemaansa nähden asemassaan olevia. Tarkoitan samaa kuin pappi kutsumuksesta tai leipä pappi. Kumpaa kuuntelisit?
Soitin seurakunnan palvelevaan puhelimeen ja sieltä löytyi, löytyi kuunteleva aikuinen mies henkilö. Hänellä oli aikaa paneutua sen hetkiseen tilanteeseeni ja sain avun. -

Tänään synkkene... Sohvalka vietetyn yön jäljiltä heräsin aamulla 5min ennen töihin lähtöä... ei kiinnosta kattoo itteesä edes peilistä.

Sain lääkäriajan varattua jossa alkavat hoitamaan nyt masennusta ja varasivat psykiatrille ajan. Sitä en tiedä miten siinä käy koska jatkuvasti saa kamppailla itsensä kanssa. En halua myöntää itselleni olevani heikko saatika puolisolleni joka jo muutenkin kehuu minua päivittäin vätykseksi ja pakoilijaksi. Ei ymmärrä että pelkkä aamulla herääminen on helvetin vaikeaa saati pitää lapsista ja talosta huolta...

Aamulla aikaisin töihin ajaessa meinasin joutua hirvikolariin, kerkesin väistää. En säikähtänyt ei oikeastaan edes syke noussut.. tietyllä tavalla mikään ei enää liikauta tai hetkauta. Ei vaan kiinnosta ainoa tunne joka on olemassa on suru ja ahdistus.

illalla kotiin ajaessa mietin että olis vaan kopsahtanut keulaan. Olis päätöksen teko elämästä jäänyt kohtalon käsiin. Ensi kerralla antaa mennä en puutu en tartu siihen mitä karma tai kohtalo heittää eteen.

huomenta. en tiedä mitä vielä sanoa☹️ olen kovin pahoillani kaiikesta mitä sinulle on tapahtunut. alkaen lapuudestasi. oma äitini on alkoholisti ja hänen isänsä oli väkivaltainen joka joi lasten ruokarahat ja lopulta hirtti itsesnsä keittiöön. joten ymmärän äitinäin joka on ajautunut alkoholistiksi ja ollut aika kylmä perhe minulla muutenkin. ehkä tuosta vetää se johtopäätös että vaimosikin pitäisi ymmrätää että ei sinun lähtökohdat kasvaa ihmisenä, missä ei olisi jälkiä lapsuudestasi. on mahdottomuus. vaikka teet parhaasi on varmasti mahdottomuus olla jotain mitä et pysty itsestäsi ja mennisyydestäsi poistamaan. on erittäin väärin että vaimosi käyttää näitä sinun ongelmiasin sinua vastaan riidoissa, mutta ehkä hänelläkin on siihen joku syy mennisyydessä miksi ei sitten osaa olla myötötuntoinen tuon aisan kanssa. jos siitä pystyisitte puhumaan kaksin tai ehkä kriisiterapiassa, kirkon terapiassa(ovat ilmaisia) että miltä sinusta tuntuu tuo että hän käyttää niitä asioita riidassa sinua vastaan niin hän voi sitten todella aikuisesti sitä miettiä miksi niin käyttäytyy. miksi haluaa sinua satuttaa riidan aikana noin henkisesti julmalla tavalla. miksi hän on niin vihainen sinulle, miksi hän ei voi hyväksyä että sinä olet rikki etkä kova kuin kivi. ehkä hän haluaa että olet ikuisest jaksava, mutta et sinä sitä voi oman mielenterveytesi kustannuksella esittää. nojaako hän sinuun niin vahvasti että tulee vihaiseksi kun hänen kalloinsa alkaa sortua, eikö hän osaa olla vastavuoroisesti sinun kallosi, vai onko hän sinulle jostain niin vihainen, tai jollekkin muulle ketä muistutat että viha siirtyy sinuun?? pitäisi parisuhteessa molempien pystyä tukeutumaan heikkona aikana toiseen.
mutta ehdottomasti sinä tarvit apua, velkojesi kanssa, parisuhteesi kanssa ja menneisyytesi kanssa, en tiedä mistä alottaisit, ehkä kuitenkin soitat sinne kriisipuhelimeen uudestaan ja kysyt neuvoa mistä aloittaa, tai suoraan lääkäristä. että saisit jonkun pidempiaikaisen terapia suhteen itsellesi. menneisyytesi on kuitenkin täynnä noita solmuja mitä avata, joita kääntää ymmärryksen kautta voitoksi ja voimavaraksi. ehkä jopa hyvödyntää tulevaisuudessa ammattina. ei sinne tarvitse esittää vahvaa, alkaa helopttaa kun olet avoimesti herkkä ja tunteva ihminen. voimia!!! varmaan saat täällä muitakin vinkkeä ja neuvoja ja uusia ajatuksia. minä ainakn olen saanut!🙂👍🌻🙂🌻

- - - on aivan pakko lisätä kommenttiini tuo että mikä vaikutus sillä on onko isä ja äiti tai toinen heistä ollut tai on alkoholisti. Ei, minun vanhempani eivät käyttäneet alkoholia. Näin aikuisena ajattelen ja tiedän asioita enemmän - luonnollisesti.
Kaikestakin huolimatta elämäni on ollut hyvin rikkinäinen, rikkinäinen muista syistä. On kokemus siitä, että vaikka kotona en kokenut väkivaltaa ja perustarpeisiini vastattiin niin hyvin kuin olosuhteet sen sallivat - hyvin. jonkinlainen tunteiden salailu, salailu ylipäänsä varjosti lapsuuttani. Kaikenlainen salamyhkäisyys - ikään kuin taianomainen magia hallitsi ilmapiiriä. Lapsena höpötin Jeesuksesta jonka opin muiden ulkopuolisten maailmasta, minulle naurettiin. - Nyt aikuisena olen ymmärtänyt miten tärkeä asia suhde Jumalaan, korkeimpaan voimaan, hyvään kaiken pahuuden voittavaan voimaan on. Minulta puuttui läheisteni hyväksyntä ja kannustus.
Elämä on kamppailua jokaisella, mutta mitkä ne "aseet" joiden kanssa kuljemme täällä onkin asia joka tulisi jokaisella meistä maanpäällä elävällä ihmisellä tuntea.
- Kaikki lapsuudessa kokemani asiat ajoivat minua yksinäisyyteen. - Elämä ei ole "yksinkamppailulaji" . Elämässä tarvitaan toista ihmistä, auttavaa tahoa, aivan sama kuka hän on. Tärkeintä on että häneltä löytyy ymmärrystä ja hyvää tahtoa nostaa ja kannustaa, arvostaa sinua taustaasi katsomatta. Että häneltä löytyy tasapainoinen ja arvoja kunnioittava elämä jonka kautta hän välittää luottamusta ja tukea sinulle. -
Omakohtaisesti kävi niin että kysymysteni kanssa (kerrankin) mentyäni luottavaisesti etsimään apua, jouduin naurunalaiseksi mm. kriisipuhelimessa. Tuossakin tilanteessa tiesin vaan sen että vastaaja toimi väärin ja vastuuttomasti. Saatoin tuon tietoni kanssa nousta naurajieni yläpuolelle. Kaikki eivät ole vahvoja mutta minä saatoin nousta siivilleni.

Tahdon rohkaista jokaista uskomaan Jeesukseen ja Jumalaan, jos vaan yhtään tuntuu kiinnostusta siihen suuntaan. Se kaikki on totta, Jumala auttaa jos koko sydämestään haluaa ottaa vastaan Hänen apunsa ja turvansa.

Olen huomannut hyvinkin selvästi omassa elämässä miten jokin suurempi voima on ohjannut ja tiukoissa, jopa toivottomissa tilanteissa apua on tullut.

Purppuraenkeli, tiedän hyvin miltä tuntuu tulla nauretuksi. Läheisemme ja yleensäkin ihmiset ovat joissain asioissa hyvin ajattelemattomia, syvällisemmät asiat ja usko saattaa tuntua niin vieraalta että moni vaan naureksii.
On hyvä tietää, että meitä Korkeampaan voimaan turvaavia ja luottavia on paljon, vaikkei juuri omalle kohdalle montakaan löytyisi🙂🌻

Hienosti kirjoitit Taustavalo. ihan samaa olen minäkin kokenut että ilman Jumalan väliintuloa en enää eläisi, usko Jeesukseen ja siitä tuleva vapautus on sanoinkuvaamaton.
"yrittäneelle" sanoisin että olet jo oikealla tiellä kun kirjoitat ja purat ahdistusta, haet apua. kirkon piirissä on monenlaista apua myös taloudellista ja ihan käytännönkin, jos ei esim. jaksa enää hoitaa elämäänsä kuuluvia asioita. Luin siitä jostain kirjoituksesta miten saa tukihenkilön jonka kanssa voi asioita hoitaa. Mielenterveyspuolelta en osaa sanoa samaa, on vähän huonoja kokemuksia, mutta sekin on ihan toimistokohtainen. Lääkäritkin ovat niin eri koulukuntaa että on sattumaa onko hyvä lääkäri ja itselle sopiva. mutta etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, älä luovuta vaan etsi ja etsi.
Kuulostaa vähän siltä kuin vaimosikin tarvitsee kovasti apua itselleen, ei ole oikein järkevää lyödä lyötyä, se on julmaa. jos olet jo konkurssin kokenut niin et tarvitse lisäpaineita läheisiltä vaan tukea ja voimaa. Se onkin kauhea asia, jos se ainut tukirakenne pettää eli parisuhde. Ikävä kyllä en itsekään osannut antaa oikeaa apua ja tukea alkoholisoituneelle miehelleni, haukuin ja parjasin vain, kun hän olisi tarvinnut ohjausta hoitoon. Nyt se on myöhäistä. Niin me ihmiset emme osaa antaa muuta kuin moitteita ja syyllistämistä, tunnustan sen, etten ollut minäkään kovin mukava ennen.
Tosiaan koski tuo kun kerroit miten vaimosi sinua nimittelee, olinkohan ihan samanlainen, ymmärtämätön. Tänään tekisin toisin, mutta silloin en ollutkaan uskossa, nyt olen ja ajatusmalli on muuttunut kokonaan.

Pitkä aika on siitä kun viimeksi täällä kirjoitin. Se on alkuun sanottava että aika ei ainakaan ole asioita parantanut.päädyin ottamaan vaimostani avioeron (molemmat ehkä samaa mieltä oltiin asiasta) syyni siihen oli juurikin se ettei mielenterveyteni enää kestänyt kuulla "rakkaaltani" kuinka huono ja surkea olen. Tällähetkellä työttömänä myrskyisen avioeron jyllätessä. Tilanteesta haastavan tekee sen ettei itsellä ole henkisiä eikä rahallisia voimavaroja pitää omia puoliani. Siksi olenkin päättänyt antaa hänelle omaisuus ja raha asioissa periksi ja päästä mahdollisimman nopeasti "jatkamaan" elämää. Mikä eniten pelottaa ob se että 40.000€ ulosotte velkataakan kanssa elämän uudelleen rakentaminen 0 tasosta tulee olemaan äärettömän haastavaa... Yritän olla vaipumatt katkeruuteen ja ponnistella mutta kun vastoinkäymisiä on elämä tuonut muutenkin jo yhteen elämään riittävästi eikö olisi jo aika minunkin kohdalla helpottaa.

Hei Yrittänyt!
Oletko koskaan pyytänyt esirukkousta. Minä rukoilin äsken puolestasi. Oletko luovuttanut avioliittosi suhteen vai elääkö vielä toivo että voisitte jotenkin lähentyä. Sen kyllä ymmärrän että jos vaimosi haukkuu ja syyllistää sinua ei olekaan hyvä pysytellä yhdessä. Itse olen eronnut kerran ja nyt toinen avioliittomenossa jossa kamppailemme talousvaikeuksien, työttömyyden ja eläköitymisen kanssa mutta onneksi olemme jaksaneet olla toistemme tukena. Rahan puute on raskasta, elämme toimeentulotuella. Mitä jos soitat seurakuntaan ja pyydät saada jutella jonkun papin tai diakonissan kanssa. Tai menet Jumalanpalvelukseen. Itse soitin kerran kriisipuhelimeen jossa sanottiin vain että mene kävelylle. Eipä paljon auttanut.

Arka. Tällä kertaa päätös avioerosta on lopullinen. En koskaan kuvitellut tai osannut varautua että joudun sen päätöksen tekemään. Minulla oli tahtoa ja halua mutta hänellä ei jolloin ei vaihtoehtoja ole. Suhtautumiseni johonkin korkeampaan armolliseen voimaan on suuresti horjunut. Ja aina kun olen yrittänyt siihen uskoa Olen kerta toisensa jälkeen kokenut uskoa horjuttavia pettymyksiä. Lisäksi koen jopa suoranaista vihaa tätä jumalaa kohtaan. Tiedän sen että raha asioista kykenee selviämään niin kuin kaikesta muustakin se vaan vaatii ponnisteluja ja voimia. Mutta voimat ovat loppu jatkuvan ponnistelun takia

Tilanteesi kuulostaa todella ikävältä! Olen itse myös kamppaillut monenlaisten ongelmien kanssa, mutta onnistunut joten kuten räpiköimään, jos ei vielä kokonaan ylös, niin ainakin selvemmille vesille. Kannattaa aloittaa ihan pienin askelin. Ihan ensi alkuun olisi ehkä hyvä, jos pääsisit puhumaan asioista terapeutille. Jos mahdollista, niin soita terveyskeskukseen ja vaadi saada aika mielenterveyspuolelta. Myös työ on mielenterveyden kannalta tärkeää, joten jonkinlaista hommaa olisi hyvä saada. Jos palkkatöitä ei ole tarjolla, tai tunnet olevasi liian uupunut, niin hakeudu vaikkapa vapaaehtoishommiin. Jotain sinulle sopivaa, ei sen tarvitse mitään ihmeellistä olla. Onko sinulla ystäviä, joille voisit puhua tilanteestasi? Yksin ei ole hyvä olla, ja olisi tärkeää myös lähteä päivittäin ulos neljän seinän sisältä. Uskon että kaikki kääntyy vielä parhain päin, vaikka se tapahtuukin tuskallisen hitaasti. Voimia!

Opaque. Kyllä olen yrittäny saada ns kosketuspintaa elämäön työn ja harrastamisen kanssa. Todella pahoiksi äityneet uni ongelmat verottavat paljon sosiaalista elämää ja vaikeuttavat töihin hakeutumista ja harrastuksi. Pahin kausi on taas menossa eli valvon aamuun kun en saa nukuttua ja nukun päivän ohi. Sisäinen kello siis kääntynyt ympäri. Olen nyt hakeutunut kouluun unelmieni alalle ja olen myös vapaaehtois töissä. Jouduin juuri perumaan muutamia kursseja koska niistä tällähetkellä aiheutui kovaa stressiä niin rahallisesti kuin senkin takia että pelkään jo valmiiksi etten kerkeä ajoissa jne. Alan taas olla tilanteessa jossa san paniikki häiriöitä pelkästä postin tulosta kun pelottaa mitä vastoinkäymisiä sieltä nyt tulee. Ystäviä on muutama harmi vain kun ovat kaukana. Loput yhteiset ystävät menivätkin sitten vaimoni minua mustamaalatessa. Toden näköisesti ovat vieläkin myös minun ystäviä mutta heidän kanssa en kykene asioista puhumaan kun tiedän että ovat myös ex vaimoni ystäviä. Enkä halua heille oloa jossa joutuvat puolensa valitsemaan. Kiitos teille kaikille jotka täällä olette. Sillä on suuri merkitys elämässä

Unettomuus on paha ongelma, ja aiheuttaa jo itsessään paljon harmia. Voisitko harkita nukahtamislääkkeitä, jotta saisit normaalin unirytmin takaisin? Entä tuo koulu, oletko siellä kertonut kenellekään tilanteestasi? Mullakin oli jossain välissä tilanne, että en meinannut uskaltaa avata posteja. Sitten ymmärsin, että perintäkirjeitä ei saa taiottua pois, ja aloin kylmästi vaan avata postit ja neuvotella maksuaikatauluista. Joskus ilmoitin jollekin laskuttajalle, että tilanteeni on katastrofaalinen, ja pyysin suoraan että laittaisi laskun perintään. Tästä tuli jollain tavalla hyvä mieli, kun oli ikään kuin hoitanut asian niin hyvin kuin se sillä hetkellä oli mahdollista ja ollut myös rehellinen. Sinulle tekisi varmaan hyvää saada kavereita omalta paikkakunnaltasi. Miten voisit tutustua ihmisiin sen verran, että voisit pyytää jotakuta vaikka kahville, kävelylle tms?

Uniongelmat on aina ollut suuri riesa elämässäni, oon ollu muutenkin sellanen "unissani stressaaja" ja aamu heräämiset yms ovat olleet todella vaikeita.
Aloin itse asian sisäistää jo yläaste ikäisenä.

Käytössä on mieliala lääkkeet, paniikkikohtaus/ahdistuslääke ja nukahtamis lääkkeet. Suurin ongelmani hoito suhteiden ja lääkkeiden kanssa on pelko siitä että asiat kääntyvät minua vastaan, niin sosiaalisessa mielessä kuin oman pääni sisälläkin.

Kun huomasin oloni olevan niin paha ja ymmärsin tarvitsevani ammatti apua pelkäsin että lasteni äiti saisi siitä yhden aseen minua vastaan ja pystyisi jopa sillä näyttämään etten pysty lapsistani huolehtimaan jopa että olisin heille vaaraksi.
Siitä syystä yritin peitellä ja vähätellä asiaa niin pitkään kuin vain kykenisin vaikka sisälläni huusin apua.

Sainkin hoitosuhteen hyvälle alulle ja kävin usean kerran mielenterveys sairaanhoitajan juttusilla ja olo helpottui. Oma suhtautuminen ko hoitosuhteeseen onkin ollut melko mutkikas... välillä tuntuu että sieltä saadun toivon ja voimien jälkeen eteen tulevat haasteet koskevat enemmän. Varmaankin siksi että on hetkeksi saanut itselleen olon "nyt alkaa helpottamaan" mutta niin ei sitten käy. Sain myös b-lausunnon psykoterapiaan mutta se onntällä hetkellä "jäissä".
Jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle jossa joutuisin aloittamaan uudelleen hoitosuhteet ja psykoterapiasta jää oma osuus maksettavaksi joka myöskin stressaa suunnattomasti.

Joskus jopa hävettää kuinka voi ihminen olla niin jaksamaton ettei saa itselleen edes apua järjestettyä vaikka sitä on tarjottu. Näköjään se voi olla hastavaa se pienikin askel. Toinenkin syy asiaan voi olla edelleen se että yritän vieläkin käsitellä asiaa itse ja koitan itselleni todista etten tarvitse lääkettä tai terapiaa... tämänkin se terapeutti tietäisi sanoa paremmin 😉

Olen läheisriippuvainen ihminen ja muutenkin heijastan omaa onnistumistani ja ihmisarvoa toisten kautta. Tiedän että olisi aika opetella elämään itseäni varten ja olla onnellinen siitä mitä itse on, mutta en osaa enkä usko että edes haluaisin tarpeeksi.

Tunnistan itsessäni myös piirteitä siitä että itse hoidan itseni terveeksi, se on nykyään, en ennen tosiaan tajunnut että voi itseään hoitaa kuntoon ilman terapiaakin ja selviytyä elämän ongelmissa. Avioeron jälkeen olinki aika pohjalukemissa kaiken suhteen, työtön, masentunut, alkoholisoitunut, väsynyt kaikkeen, uneton jne... Mutta niinpä vain kuin ihmeen kautta pääsin jaloilleni kun ensin raitistuin, sen jälkeen vertaistukiryhmä auttoi paljon, sitten oli terapiat ja monet muut itsehoitokurssit missä kävin, koska halu löytää parempi elämä oli suuri. Rukous on ollut se mikä on saanut minut pysymään rauhallisena, ja se että ei rukous poista elämän ongelmia eikä muutakaan ihmettä tapahdu, vaan sain voimia uskoa että jonain päivänä voin paremmin ja sain voimaa elää omaa elämää niin hyvin kuin kykenin. Suvun ja ystävien mielestä se ei ollut sitä, sen sain huomata etteivät muut ihmiset ymmärtäneet, ettei henkisestä, työkyvystä ja muusta romahduksesta selviä heti, vaan siihen menee aikaa.
Opin sen kantapään kautta ettei muille ihmisille kannata yrittää näyttää yhtään mitään, ei pärjäävää eikä muutakaan.
Opin kait väärän tavan jo lapsuudessa, nuoruudessani, piti näyttää muille että pärjää. Kilpailu on kova, ei saa näyttää ettei olekaan hyvä, ei kaikki olekaan hyvin. Ja ympärilläni on paljon ihmisiä joilla on edelleen tarve näyttää ja olla jotain.
Mikähän tässä ajassa on vikana, vai onko se ollut aina, että ihminen ei saa missään asiassa epäonnistua, tai tehdä toisin koska se voi mennä huonosti. Kuoleman pelkoko? Jos epäonnistuu niin kuolee nälkään ja kylmään?
ja toinen juttu on anteeksiantaminen itselle ja muille. Se on erittäin vaikeaa ollut. Olin hirveän kaunainen ja katkera, syytin miestäni ja muita ihmisiä siitä etten pärjännytkaan niinkuin halusin, syytin viinaa, Jumalaa ja kaikkea. Olin tosi katkera ja eräs terapeutti vain lisäsi höyryä syyllistämllä mukana vanhempianikin. Kunnes löysin oikean uskon Korkeimpaan ja sain opetella antamaan anteeksi muille ja viimein (ainakin vähän) myös itselleni. Toisinaan tuo itselle anteeksianto toimii, toisinaan ei. Nykyään jo osaan katsoa menneisyyteen että olin lapsellinen, sokean luottavainen muihin nähden, liian herkkä uskomaan kaikkea yms. ja katson itseäni menneisyydessä kuin pientä lasta, jopa hymyilen sille että olen ollut aika ressukka, mutta hyväksyen, en enää inhoten niinkuin ennen. Ja jos joku on tehnyt pahaa niin hän vastaa itse omista synneistään, minun ei niistä tarvitse huolehtia, vain omasta puolesta voin pyytää anteeksi jos olen jotain pahaa tehnyt. Se olikin aika vapauttavaa kun pyysin ex-mieheltä anteeksi (n.7v eron jälkeen) ja muutaman vuoden jälkeen hänkin pyysi minulta. Emme yhteen koskaan menneet takaisin mutta saimme ainakin rauhan mieleen. Kannattaa kokeilla.