Lainaus Alma 83 kirjoitti:

"Huomaan, että mitä enemmän olen stressaantunut, sitä enemmän pohdin ja märehdin asioitani - teinkö nyt jonkin virheen - sanoinko jotain typerästi ja - mitä muut minusta ajattelevat? Olenko kyllin tehokas ym.. Kamalaa. Selväähän se on, että on epävarma työelämän vasta-alkajana, mutta silti. Voisi ottaa lunkimmin. Oma työni on sellainen vaativa ihmissuhdetyö, josta saa erittäin vähän palautetta. Ja jos palautetta tulee, se tulee usein negatiivisena. Esiintymistyötä. Jätän teidät arvailujen varaan, mistä on kyse. 😉 Joka tapauksessa, palautetta pitäisi saada enemmän esimieheltä... Sitähän voisi vaatia.. Tuntuu vaan että muut työkaverit kattoo ittee vähä kieroon. Tai jotai että ei tuo pärjää.. En tiiä. Välillä sitä onnistuu omasta mielestäkin ihan jees, mutta välillä sitte tuntuu että olipa jokin taas aivan pohjanoteeraus.. Mitä fiilinkejä muilla?"

Hello Alma 83 ja muut jännittäjät!

Kyselit minkälaisia fiilinkejä eri tilanteet herättävät; ja kyllähän ne aikalailla samoja ratoja menevät. Osin olen sitä mieltä, että epävarmuuden tunteet johtuvat uudesta työpaikasta. Itse olen ollut nyt useampia vuosia tällä alalla, ja muistan alkuun, kuinka tuntui, että on ihan pihalla tilanteista ja oma osaamattomuus jännitti. Nyttemmin, kun on kokemusta, osaa ottaa tämän alan työt rennommin (osin🙂). Opiskelin tässä taannoin uuteen ammattiin, joka sekin on ihmissuhdetyötä. Niissä työtehtävissä taas olen palannut uudelleen alkuun, eli jännittää oma osaaminen/osaamattomuus, ja tulee samanlaisia fiilareita kuin sulla. Mutta kuka on seppä syntyessään? Ja miksi olemme niin ankaria itsellemme? Ehkä se on osin tämän ajankin syytä, kun joka tuutista toitotetaan, että pitää olla niin ja niin tehokas ja osaava ja kykenevä. Miksi ei missään toitoteta, että pitää olla itselleen armollinen ja sallia opettelua ja virheitä? Sillä sitähän se ihmisenä oleminen on.

Ei sillä, että jaksaisin aina itseäni psyykata ajattelemaan armollisesti itseäni kohtaan. Koska jännitän sosiaalisia tilanteita, ovat ne useimmiten kaikesta positiivisesta ajattelusta huolimatta todella stressaavia. Sitä en ole vielä keksinyt, kuinka en tilanteita jännittäisi. Jos joku on keksinyt, millä on päässyt jännittämisestä eroon, niin pliis, kertokaa mullekin!😉

Kerroit tekstissäsi, että nyt elämäsi on seesteisempää, mutta aikaisemmin sulla on ollut univaikeuksia. Itselläni on myös ollut välillä univaikeuksia, ja vaikka kuinka koettaa ajatella järkevästi ja positiivisesti, ei se auta unentuloon. Siinä mielessä ulkopuolinen apu on hyvästä. Itsekin kävin aiemmin psykoterapiassa(masennuksen takia), ja vaikka sitä alkuun itsekin kummasteli siellä käyvänsä, niin kyllä se ajatuksia selkeyttävästi vaikutti. Eli suosittelen kovasti. On hyvä, kun on joku tuki rinnalla kulkemassa.

Vaikka et minulta suoranaisesti kysykään, niin olen vahvasti sitä mieltä, että minun jännittämiselläni on alkunsa lapsuuden kokemuksissa. Meillä oli kotona perheväkivaltaa ja ainainen pelon ilmapiiri, eikä sellainen voi olla vaikuttamatta lapseen. Se, kuinka noita lapsuuden lukkoja jännitykseeni liittyen saisi avattua, on minulle vielä epäselvää. Mutta matkalla ollaan.

Tsemppiä sinulle Alma työssäsi ja elämässäsi muutenkin. Samoin muillekin palstan lukijoille.🙂

Hei Alma ja muut jännittäjät!

Sama minullakin olen perinyt äidiltäni (osin) jännittämiseni ja masentumistaipuvaisuuteni.Lisäksi minua myös koulukiusattiin ja olin ja olen herkkä ihminen. Koulukiusaaminen on sellanen asia mitä en vielä tähän mennessäkään ole purkanut tarpeeksi.Siltä minusta ainakin tuntuu.Tuntuu,että se vaikuttaa edelleenkin elämääni ja vaikka siitä on aikaa yli kymmenen vuotta,muistan kiusaamistilanteita aika taraksti vieläkin ja varsinkin niitä tunteita joita koin silloin.

Hyvä,että terapia-asiasi edistyy🙂 Mäkin sain soitettua aikaa kans ja yritän saada uudelleen terapian alkuun. Tälläkertaa,jopa ajan varaaminenkin oli vaikeaa.En ilmeisesti haluaisi tiedostaa,että olen taas masentunut ja jännittynyt.

Jännä juttu,että mielialani vaihtelevat päivässäkin monta kertaa ja vähintään päivittäin.Tänään on ollut taas parempi päivä,eilen taas oli aivan hirveä olo.Olen yrittänyt miettiä mistä olotilani johtuvat ja niitten vaihtelu,mutta en ole keksinyt mitään järkevää selitystä.... Kait on kuitenkin niin,että kun koen,että jännitän(liikaa omasta mielestäni) olen epäonnistunut ja tyhmä ihminen ja asialle ei voi tehdä mitään.Tiedän,että ajattelutavoissani jotain mätää niin sanotusti,mutta minkäs sille teen.Helkutti sentään,kun ihmisellä menee monta vuotta aikaa hyväksyä itsensä ja tunteensa ja kaikkea.Turhauttavaa! Mitäs muiden viikkoon kuuluu?

Hei kaikki!
Tännehän on tullut paljon viestejä, mukavaa 🙂 Jännittäjä, kysyit miten minulla on mennyt uudessa työpaikassa. Kiitos kysymästä, on mennyt ihan hyvin. Ihmeen hyvin. Kovasti etukäteen jännitti ja mietitytti se oma jaksaminen, mutta tämä ensimmäinen viikko on ainakin mennyt mielestäni oikein hyvin ja olen ihan tyytyväinen itseeni. Ikävää, että sulla loman jälkeen on taas mieliala alhaisempi. Toivotan oikein paljon jaksamista sinulle!
Alma: sinulla on aika samantyyppisen kuuloista työtä kuin minulla. Minäkin joudun esiintymään paljon ja on esim. ryhmän vetoa. Minun työ on kovin itsenäistä ja palautetta ei kyllä oikein taida saada (olen ollut niin vähän aikaa, etten tiedä vielä, onko mitään plautekeskusteluja tms.). Toki asiakkaat välillä sanovat palautetta ja se onkin piristävää, jos joku sanoo hyötyneensä minun tekemästä asiasta. Tuntuu vain, että tällä meidän alalla tulee jatkuasti uutta tietoa ja tuntuu hankalta ja työläältä pitää itsensä jatkuasti ajantasalla. Sitten tuntuu nololta, jos ei luennolla osaa vastata yleisön kysymyksiin... mutta se pitää vain hyväksyä, ettei kaikkea voi tietää varsinkaan näin vastavalmistuneena.
Tänään ennen luentoa eräs mies kysyi, että jännittääkö minua. En sitten tiedä mahdoinko näyttää niin kovin jännittyneeltä😟 Omasta mielestäni en kyllä ollut mitenkään erityisen jännittynyt.

Kirjoittelen taas lisää paremmalla ajalla. Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Hyvää viikonloppua kaikille,

tähän viikkoon kuului minulla itkua ja naurua, huokailuja, kyyneliä ja hymyjä. Pitkään aikaan en ollut itkenyt, mutta tällä viikolla tuli sellainen "piikki" ettei enää vaan jaksanut. Noh, kait se auttoi.. Jotenkin pysäytti pohtimaan tätä kaikkea eloa ja oloa. Töissä hirveä kiire ja paine. Sitten jotenkin sai kasattua itseä itkun jälkeen ja voimia loppuviikkoon. Itkun jälkeen tuli mieleen rauhaa ja levollisuutta. Silti olen tällä viikolla ollut tosi eristäytynyt muista, tietoisesti olen hakenut yksinäisyyttä ja ollut omissa oloissa.

Mielessä pyörinyt työ, työ ja työ. Välillä ajatukset saa muualle kun uppoutuu viihteen ihmelliseen maailmaan... Ahdistusta ollut välillä, mutta työt on edennyt suht tehokkaasti. Pohdin tosin työmotivaatiota viimeksi tänään. Odotan aina vain viikonloppuja ja lomia. Että sitten voisi "elää", nautti ilman huolia elämästä. Mites muilla? Mitä te odotatte? Pohdin, että olisiko parempi kerätä kesällä voimia ja pitää vaikka "välivuosi" - lähteä ulkomaille etsimään itseä.. Elpymään, toipumaan. En tiedä, pakenisinko jotain sinne elämästäni - kenties työtä. Mutta ajatus kiehtoo..

Hei Alma83 ja muut!

Itku helpottaa ja joskus kun todellakin "tulee mitta täyteen", niin silloin kyllä tekee hyvää itkeä oikein kunnolla. Vaikka sillä itkun hetkellä tunteekin itsensä tosi heikoksi. Mutta olisiko se itkun tarkoituskin?

Kyselit noihin töihin liittyen, minkälaisia ajatuksia on ollut. Ja kyllä on ihan samanlaisia ajatuksia mullakin. Olen ajatellut, että jonkinlainen välivuosi olisi paikallaan. Olen edelleen vanhassa työssäni, enkä ole hakenut opiskelemani alan töitä vielä. Tuntuu, että uuden työn mukanaan tuomat paineet ovat minulle vielä liikaa. Jos jännitän edelleen yhtä sairaalloisesti kuin ennenkin ja koetan opetella uuden työn kuvioita, olen varmaan ennen pitkää sairaslomalla. Toisaalta olen tyytyväinen tähänkin työhöni, mutta kaipaan myös jotain uutta työn saralla. Sitäpä mietin minäkin, että itseänikö vai työtä vai mitä lähtisin välivuoden turvin pakoon? Tunnettu tosiasiahan on, että itseään ei pääse pakoon. Mutta ehkä sitä haluaisi pakoon näitä aikuisuuden velvotteita ja vastuita? Sitä, että pitää koko ajan skarpata? Haluaisi rauhassa miettiä sinisiä ajatuksia vailla ajatustakaan siitä, että pitäisi jännittää jotain?😴

Luulenpa, että ymmärrän täysin sinua, kun sanot, että elämässä on vain työtä. Itselläni tehdessäni aiemmin sosiaalisempaa työtä, jossa jännitin hillittömästi, tuntui, että kaikki viikonloputkin elimistö kävi aivan ylikierroksilla. Jännitys jäi ikään kuin päälle, eikä elimistö pystynyt lyhyen viikonlopun aikana palautumaan. Sama juttu nyt äskettäin opiskellessani. Jännitys jäi päälle viikonlopuiksikin, ja sehän kuluttaa aivan hillittömästi energiaa. Liikunta tietysti osin auttaa kehoa rentoutumaan, eli sitä kannattaa harrastaa aina kun mahdollista. 🙂👍

Tälläisiä tällä kertaa. Hyvää työviikkoa sulle Alma kaikesta huolimatta ja koeta jaksaa🙂

jännittäjä kirjoitti 16.1.2008 19:35

Jännä juttu,että mielialani vaihtelevat päivässäkin monta kertaa ja vähintään päivittäin.Tänään on ollut taas parempi päivä,eilen taas oli aivan hirveä olo.Olen yrittänyt miettiä mistä olotilani johtuvat ja niitten vaihtelu,mutta en ole keksinyt mitään järkevää selitystä.... Kait on kuitenkin niin,että kun koen,että jännitän(liikaa omasta mielestäni) olen epäonnistunut ja tyhmä ihminen ja asialle ei voi tehdä mitään.Tiedän,että ajattelutavoissani jotain mätää niin sanotusti,mutta minkäs sille teen.Helkutti sentään,kun ihmisellä menee monta vuotta aikaa hyväksyä itsensä ja tunteensa ja kaikkea.Turhauttavaa! Mitäs muiden viikkoon kuuluu?

Moikka! Minullakin tuota mielialojen vaihtelua on ilmassa. Minulla "masisolo" tulee etenkin viikonloppuisin, kun on taas enemmän aikaa rauhottua. Sillon kun mielialani on alhainen, alan ajatella ajatuksia kuten "kukaan ei pidä minusta", "olen huono" ja "minun pitäisi olla reippaampi". Sillä hetkellä ne omat ajatukset tuntuu niin tosilta, mutta toisina hetkinä tajuaa jotenkin että ei ne ehkä kuitenkaan oo totta. Mä sain psykologilta tehtävän alkaa tunnistaa noita mun ajatusvääristymiä ja sitä missä tilanteissa ne alkaa tulla pintaan. Kai niitä pystyisi muuttamaan sitten pikkuhiljaa, mutta aikaa se varmasti vie, kun ne on niin tiukasti itsessä kiinni. Tosiaan, välillä kyllä tuntuu niin turhauttavalta, kun on niin kovin vaikeeta se oman itsensä hyväksymisen oppiminen. Mutta koitetaan muistaa, että saahaan olla just semmosia kuin ollaan.

alma83 kirjoitti 25.1.2008 20:35

Hyvää viikonloppua kaikille,

tähän viikkoon kuului minulla itkua ja naurua, huokailuja, kyyneliä ja hymyjä. Pitkään aikaan en ollut itkenyt, mutta tällä viikolla tuli sellainen "piikki" ettei enää vaan jaksanut. Noh, kait se auttoi.. Jotenkin pysäytti pohtimaan tätä kaikkea eloa ja oloa. Töissä hirveä kiire ja paine. Sitten jotenkin sai kasattua itseä itkun jälkeen ja voimia loppuviikkoon. Itkun jälkeen tuli mieleen rauhaa ja levollisuutta. Silti olen tällä viikolla ollut tosi eristäytynyt muista, tietoisesti olen hakenut yksinäisyyttä ja ollut omissa oloissa.

Mielessä pyörinyt työ, työ ja työ. Välillä ajatukset saa muualle kun uppoutuu viihteen ihmelliseen maailmaan... Ahdistusta ollut välillä, mutta työt on edennyt suht tehokkaasti. Pohdin tosin työmotivaatiota viimeksi tänään. Odotan aina vain viikonloppuja ja lomia. Että sitten voisi "elää", nautti ilman huolia elämästä. Mites muilla? Mitä te odotatte? Pohdin, että olisiko parempi kerätä kesällä voimia ja pitää vaikka "välivuosi" - lähteä ulkomaille etsimään itseä.. Elpymään, toipumaan. En tiedä, pakenisinko jotain sinne elämästäni - kenties työtä. Mutta ajatus kiehtoo..

Hei Alma!
Kerkiätkö sinä viikonlopun aikana palautumaan työviikon rasituksista vai tuntuuko, että viikonloppu on liian lyhyt siihen? Viime viikonloppuna olin itse tosi väsynyt ekasta työviikosta ja olisi pitänyt lähteä sitten kyläilemään sukulaisiin. Tuntui kuitenkin, etten jaksa lisää sosiaalisia tilanteita ja jätin kyläilyt väliin. Tarvitsen välillä (tai aika useinkin) aikaa olla omissa oloissa. Vaikka siitä ensin tuli huono omatunto, etten lähtenyt kyläilemään, vaikka oli kutsuttu, niin ajattelen nyt kuitenkin niin että se oli mulle tosi tärkeetä saada kunnolla palautua ekasta työviikosta omissa oloissani niin ettei tarvinnu jännittää mitään.

Minuakin ajatus työelämästä pelottaa, surettaa ja kauhistuttaa. Itselläni on nyt vain 2kk työpätkä ja sitten lähden ulkomaille 3kk vaihtoon. Otan sen reissun ikään kuin irtiottona arjesta. En ole vielä sidottu mihinkään työpaikkaan jne. Suosittelen sinullekin! Itseäni pelottaa työelämässä se, että jos ei löydäkään/saakaan sellasta työpaikkaa, jossa oikeasti viihtyy ja tykkää olla. Olisi niin tuskallista, jos työviikot olisi aina vain yhtä tuskaa ja tosiaan aina vain odottaisi niitä viikonloppuja ja lomia. Työpaikalla ollaan niin iso osa ajasta, että olisi tosi tärkeetä että siellä viihtyisi. Mutta varmasti on tosi vaikeaa sellainen työ löytää ainakaan ihan heti.

Tsemppiä ja jaksamista! Muista tehdä viikollakin mukavia asioita iltaisin 🙂🌻

melina kirjoitti 27.1.2008 17:42

Hei Alma!
Kerkiätkö sinä viikonlopun aikana palautumaan työviikon rasituksista vai tuntuuko, että viikonloppu on liian lyhyt siihen? Viime viikonloppuna olin itse tosi väsynyt ekasta työviikosta ja olisi pitänyt lähteä sitten kyläilemään sukulaisiin. Tuntui kuitenkin, etten jaksa lisää sosiaalisia tilanteita ja jätin kyläilyt väliin. Tarvitsen välillä (tai aika useinkin) aikaa olla omissa oloissa. Vaikka siitä ensin tuli huono omatunto, etten lähtenyt kyläilemään, vaikka oli kutsuttu, niin ajattelen nyt kuitenkin niin että se oli mulle tosi tärkeetä saada kunnolla palautua ekasta työviikosta omissa oloissani niin ettei tarvinnu jännittää mitään.

Minuakin ajatus työelämästä pelottaa, surettaa ja kauhistuttaa. Itselläni on nyt vain 2kk työpätkä ja sitten lähden ulkomaille 3kk vaihtoon. Otan sen reissun ikään kuin irtiottona arjesta. En ole vielä sidottu mihinkään työpaikkaan jne. Suosittelen sinullekin! Itseäni pelottaa työelämässä se, että jos ei löydäkään/saakaan sellasta työpaikkaa, jossa oikeasti viihtyy ja tykkää olla. Olisi niin tuskallista, jos työviikot olisi aina vain yhtä tuskaa ja tosiaan aina vain odottaisi niitä viikonloppuja ja lomia. Työpaikalla ollaan niin iso osa ajasta, että olisi tosi tärkeetä että siellä viihtyisi. Mutta varmasti on tosi vaikeaa sellainen työ löytää ainakaan ihan heti.

Tsemppiä ja jaksamista! Muista tehdä viikollakin mukavia asioita iltaisin 🙂🌻

Moi melina,

kyselit että ehdinkö palautua viikonloppuna - useammin kyllä, jos nukun 12h putkeen kumpanakin yönä ja olen kotona yksikseni. Siis latailen akkuja. Tällöin kyllä mietin paljon työasioita, joten en pääse niin sanotusti irrottautumaan.. Mutta jos lähden matkalle, työasiat vaihtuvat muihin mietteisiin, mikä on todella virkistävää. Sitten kun palaa reissusta, voi todeta ettei ehkä ole kovin levännyt, mutta ainakin työn aloittaminen uuteen viikkoon alkaa ikään kuin "puhtaalta pöydältä".

On hyvä, että osaat kieltäytyä vierailuista jos sinusta siltä tuntuu ettet jaksa lähteä. Virkeänä vierailukin on miellyttävämpää ja osaa nauttia sukulaisten ym. kohtaamisesta. Onpas ihanaa kun lähdet vaihtoon, olen hiukan kateellinen! 🙂 Taidan itse jäädä tänne kotosuomeen, joskin matkalla voisin käydä kesällä. Toki haaveilen siitä välivuodesta - jonka voisinkin pitää ulkomailla jos työasiat täällä kotimaassa eivät järjesty niin kuin tahdon.

Kyllähän omalla kohdalla lomien odottelu on jotain tietynlaista asennoitumisen puutetta työhön. Pitäisi ottaa vaan rennommin, ja luottaa omiin taitoihin... Välillä onnistuu, välillä ei. Maanantai on yhtä hermoilua mutta kun viikko käynnistyy niin asiat menee hyvin.

Sain vihdoin käytyä ammattiauttajan luona, mikä on ollut hyvä asia. Istunnon jälkeen olin aika naatti, mutta asioista keskustelu auttoi.

Tsemppiä myös sinulle työhön! 🙂👍

Hei🙂

Moni on tällä palstalla puhunut terapiasta. Onko kellään kokemuksia, minkätyyppinen terapia olisi auttanut jännitysoireisiin? Kuten aiemmin jo mainitsin, ajattelin minäkin kääntyä terapeutin puoleen. Mutta mikä terapia olisi se paras vaihtoehto? Tietty, varmaankin sekin on yksilöllistä, että mikä auttaa kellekin. Mutta jos on hyviä kokemuksia, niin kertokaa! Pliis!🙂

Joku jo aiemmin tässä ketjussa mainitsi ryhmäterapian, mutta täällä asuinpaikkakunnallani tai lähettyvillä ei kai kyseistä terapiaa ole tarjolla. Joku mainitsi jossain emrd (?)-terapian; sanoi siitä olleen hänelle hyötyä, joskin mainitsi kyseisen terapian rankaksi. Oletteko saaneet apua kognitiivisesta psykoterapiasta? Jännitysoireet ovat omalla kohdallani jatkuneet niin pitkään, että luultavasti psykoterapiaakin tarvitaan pitkä hoitojakso. Miten pitkiä jaksoja olette käyneet terapiassa?

Terkkuja ja jaksamista kaikille! Kevättä on jo ilmassa😉

Hei kaikki jännittäjät! Uusi jännittäjä liittyy seuraan jännittävään 😀 No sitten asiaa. Oon ihan hirvee jännittämään, jännitän kauppaan menoa, lääkärille menoa (jolla en olekkaan käynyt varmaan pariin vuoteen..), yleisestikin asioiden hoitamista esim. kelan ja työkkärin kanssa:S Välillä se on ihan hirveetä, itken vaan enkä kerta kaikkiaan voi hoitaa asioitani, koska pelkään jotain, torjutuksi tulemista? Olen tällähetkellä ihanassa paikassa työharjoittelussa. Jännitän kyllä joka aamu sinne menoa, mutta heti kun "haistelen " ilmapiiriä ja totean että siellä on turvallista ja mut hyväksytään, rentoudun. Parin viikon päästä olis pääsykokeet ammattikorkeaan:S Jännitän jo nyt niitä. Samoin jännitin autokoulun 2vaihetta, yritin keksiä vaikka mitä keinoja jolla sen olisin voinut siirtää myöhemmäksi. Läpäisin sen kuitenkin ongelmitta ja sain pitkäaikaisen ajokortin. Jotenkin vaan ajattelin että olen niin huono ihminen ja teen kaiken väärin, etteivät ne kuitenkaan mulle sitä pitkäaikaista korttia anna, ihan kettuillakseen vain. Takanahan mulla on koko peruskoulun ajan kestänyt koulukiusaaminen, syömishäiriö ja ahdistusta ja masennusta. Nyt kun luin noita aikaisempia ketjun viestejä, tuli mieleen että minun pitäisi käydä lääkärillä. Käyn siis nyt yksilöterapiassa, mutta juuri kun noita jännittäviä tilanteita tulee esim. esitelmät on ihan hirveitä mulle, hikoilen, punastun, ahdistus ja en saa henkeä, koitan vaan paeta tilanteesta. Jos vaikka saisin jotakin lääkettä juuri siihen tarkoitukseen, että kun tietää että jossain tilanteessa ahdistus on liian suuri voisi ottaa lääkettä. Mutta ongelmahan on se etten uskalla soittaa terveyskeskukseen. Pelkään etten saa aikaa sinne tai että ne nauraa mun ongelmille. Ja jotenkin myös sitä etten haluais vaivata ketään mun ongelmilla.. Kenelläkään muilla samoja ongelmia? Nyt olis iltapäivällä kaverin lakkiaisjuhlat. Olen menossa sinne yksin ja välillä ahdistaa aika kivasti taas koko ajatus. En tiedä yhtään kuinka paljon siellä on ihmisiä ja ehtiikö se mun kaveri olla mun kanssa siellä ollenkaan, vai joudunko yksin siellä napottamaan jossain nurkassa kaverin sukulaisten silmien alla.. Mä tiedän että varmasti tuostakin tilanteesta selviän, mutta se tilanne ahdistaa suunnattomasti kun en tiedä ketä muita siellä on ja mitä jutella niiden kanssa jne.. 😯🗯️ Niin ja mulla kanssa vaikuttaa syömiseen nämä pelko ja ahdistustilat. Tänäänkin olen vain jogurttia vähän syönyt, ja sekin teki tiukkaa. Mutta pakko oli etten ihan pyörry. Niissä juhlissakin mulla on vaikeeta varmasti syödä, kun ne on tuntemattomia ihmisiä, niin vaikeeta niiden edessä syödä mitään ja kun samalla vielä jännittää niin ei ole edes nälkä. Pakko kuitenkin näön vuoksi jotain syödä.. Silloin kun autokouluunkin menin oli sama homma.. Ja kun koko päivän jännitän olen illalla aivan poikki, nukahdan varmasti jo klo 21 aikaan, kun päivän on olleet aistit liian kovalla käytöllä. Teen käytännössä kokoajan tilannearviota että tietäisin miten minun pitäisi olla.. Ihan jokapaikassa. Tilanne ei olisi niin paha, jos tietäisin että niissä juhlissa olisi vain kaveri, kaverin sisko, ja molempien poikakaverit sekä kaverin vanhemmat. Mutta kun siellä on niitä ihan tuntemattomia ihmisiä.. huoh. No auttoi ehkä vähän että tänne kirjoitin. Kivaa kesää kaikille!🙂🌻

Hienoa, että löysin tämän palstan, jo toisten kirjoitusten lukeminen on helpottanut oloani! Päätin myöskin kertoa omaa tarinaani hieman. Puhuminen tästä on niin vaikeaa, kirjoittaminen paljon helpompaa. Kukaan ei näköjään ole hetkeen kirjoitellut tähän ketjuun, mutta olisi kivaa jos joku vielä vastailisi 🙂

Kun mietin, miksi jännitän, tulee toki mieleen menneisyyteni. Se, että biologinen äitini on kuollut, enkä tiedä mihin. Se, etten tiedä mitään biologisesta isästäni. Ja kaikkein eniten se, että joskus pienenä ajattelin tuota kaikkea asiana, jota tulee hävetä. Että se tekee minusta erilaisen kuin muut, kummajaisen. Ja se, ettei tuosta koko asiasta puhuta, lisää vielä epätietoisuuttani ja asia tuntuu vieläkin hankalammalle ja kipeämmälle ja peitelllylle. 😑❓ Tiedän sen verran, että äidilläni oli mielenterveysongelmia, mahdollisesti kuolikin niiden seurauksena. Epätietoisuus asiasta kalvaa minua, on varmaan aina kalvanut. Ja nuo mielenterveysongelmat/ masennus on käsittääkseni hyvin periytyviä, joten en tiedä onko omat ongelmani vanhojen olosuhteiden vai geenien aiheuttamia, vaiko kenties niiden yhteysvaikutus. Kaikki tämä epätietoisuus ja vatvominen, ja vuosien ajan kestänyt omien ongelmien kieltäminen, ovat nyt kasautuneet jo ihan liikaa, ja haluaisin apua.

En muista jännittäneeni vielä pienenä lapsena, ensimmäiset ongelmat tulivat vasta ala-asteella koulussa. Pienenä jopa pidin esiintymisestä, halusin jopa esiintyä. Sitten jostain syystä esiintyminen alkoi jännittää ekan kerran muistaakseni nokkahuilukokeessa. Huomasin käsieni tärisevän, ja jopa säikähdin sitä. En pitänyt sitä luonnollisena reaktiona jännittävään tilanteeseen, vaan aloin pelätä esiintymisiä juuri siksi, että käteni tärisivät. Siitä sitten alkoi loputon kierre, jonka seurauksena näin n. 10 vuotta miehemmin jännitys on levinnyt niin, että se vaikuttaa jokaiseen elämänalueeseeni. ☹️ Ulkopuoliset eivät huomaa mitään, ja elän normaalia elämää muiden silmin, mutta tosiasiassa välttelen minua ahdistavia tilanteita joka päivä. Jouduin kokemaan myös toissapäivänä elämäni ensimmäisen kunnon paniikkikohtauksen, ja olo oli varsinkin eilen vielä sen jäljiltä hyvin ahdistunut, pelkäsin uuden kohtauksen tulevan. Jännitys vaikeuttaa elämääni monilla monituisilla tavoilla, tai siis oikeastaan jännityksen peittely. En ole puhunut tästä kenellekkään, en edes lähimmille ystävilleni. Pelkään, että minua pidetään kummallisena. Tiedän, että minun olisi hyvä hakea apua vaikka puhumalla psykologille, mutta en saa soitettua terveyskeskukseen. Tuntuu kauhealta ajatukselta sanoa tuntemattomalle ihmiselle puhelimeen, että jännitän liikaa. Onko kellään vinkkejä siihen, miten saisi itsensä soittamaan ja varaamaan ajan? Kiitos etukäteen, ja kiitos kaikille tänne jo kirjoittaneille! 🙂🌻

Hei satulii1, kiva juttu, että sinäkin löysit tänne. Olen itsekin lueskellut näitä keskusteluja kuukauden noin verran. Aivan ihanaa, kun saa vertaistukea. Täällä törmää myös ihmisiin, joiden elämä on lähtenyt jo parempaan suuntaan. Itse asiassa olen enemmänkin kirjoiteillut tuolla Sosiaaliset pelot-keskustelussa. Myönnän kyllä olevani jännittäjä/pelkääjä ylipäätään.

Sinulla on menneisyydessä tuollainen epäselvä "mörkö", joka on varmasti vaikuttanut elämääsi. Harmi, ettei asioita ole haluttu käsitellä kunnolla. Se helpottaisi varmasti taakkaasi jos tietäisit mistä on kyse. Ammattiauttajasta on varmasti apua näiden "mörköjen" selvittelyssä. Sen tiedän, että jos joku ikävä asia on jotain epäselvää ja käsittämätöntä, se vie todella paljon energiaa ja ongelma kasvaa koko ajan..

Sen voin sanoa, ettet sinä ole menneisyytesi takia yhtään sen kummallisempi kuin me muutkaan. Kaikilla meillä on suvussamme ja historiassamme "outoja" juttuja. Me ihmiset ollaan kuitenkin samanarvoisia kummallisuuksiemme, pelkojen ja toiveidemme kanssa. 🙂

Olen itsekin vasta nyt tänä syksynä päättänyt ottaa selvää itsestäni. Käännyin siis ammattiauttajan puoleen tämän oman pelokkuuteni vuoksi. Olen itsekin jännittänyt terveyskeskukseen soittamista (ja ylipäätään puhelimella soittamista). Sillä hetkellä, kun minulla on puhelin kädessä ja pupu meinaa tulla pöksyyn, mietin vain etten voi todellakaan hävitä mitään soittaessani. Soitan, koska tarvitsen apua. Luultavasti emme koskaan sen vastaanottovirkailijan kanssa edes tapaa, mitä väliä, vaikka "mokaisin" jotenkin.

Yllättävän helposti se puhuminen (puhelimessa ja muutenkin) on kuitenkin onnistunut! Se on askel joka täytyy vain ottaa. Se on sitä paitsi ehkä se suurin askel. Siitä eteenpäin ollaan jo plussan puolella. Minä ainakin lohdutan itseäni sillä, että edes yritän ratkaista tätä suurta ongelmaa (pelkoa, joka rajoittaa elämääni liikaa).

Ole reipas ja soita! Et voi menettää mitään, päinvastoin. 🙂🌻

Tiedoksi kaikille että ensi viikon keskiviikon liveryhmässä, 15.10 klo 13-15 on aiheena liiallinen jännittäminen. Tervetuloa mukaan keskustelemaan! 🙂

Hei!

Minusta ei olekaan kuulunut pitkään aikaan täällä. En ole löytänyt tätä viestiketjua ja käyttäjätunnuksenikin ehdin unohtaa.. Onneksi on olemassa Google joka löytää tämänkin ketjun 🙂. Mitäs teille jännittäjille nykyään kuuluu? Ketjuun ei ainakaan ole viestejä tullut viimeaikoina, liekkö jännitys vähentynyt? Luin tuon oman viestini.. Selvisin autokoulun 2. vaiheesta hyvin, ja pitkäaikaisen ajokortinkin sain. Mutta eihän se helppoa ollut, pelotti mennä autokoululle, en saattanut syödä mitään aamulla. Minulla oli pitkä päivä, kun suoritin saman päivän aikana liukasrata osion, ajon ja teoriatunnit. Olin henkisesti ja fyysisesti todella väsynyt koitoksen jälkeen. Mutta onneksi sain tuon kortin. Pääsin myös kouluun opiskelemaan terveydenhoitoalaa.. Pääsykokeisiin meno tuntui hirveältä, päässä pyörivät kysymykset :"entä jos ne näkevät pskylogisessa testeissä että olen "hullu"? Taaskaan en saattanut mitään syödä koko päivän aikana, hikoilin jännitin ja panikoin.. Siitäkin koitoksesta kuitenkin selvittiin, vaikka haastattelussa en ehtinyt sanomaan mitään sellaista mitä olin ajatellut sanoa. Jatkan edelleen terapiaa, nyt jo toista vuotta. Apua olen siitä saanut -nyt huomaan paremmin mitkä ovat omia haaveitani ja juttujani, mitkä taas äidin luomia haavekuvia millainen minun pitäisi olla. Sain myös tk: lääkäriltä esiintymisjännitykseen Propal -merkkistä lääkettä. Nehän ovat beetasalpaajia eli vähentävät jännitysoireita.. En ole vielä niitä kokeillut, kun en halua jäädä lääkekoukkuun=ottaisin aina lääkettä kun vähänkin tuntuu pahalta. Mutta tässähän näitä esitelmiä on runsain mitoin tulossa, silloin varmaan menee koko purkki.. 😯🗯️
Olen myös aloittanut lukemaan aiemminkin mainittua Ben Frumanin Perhosia Vatsassa. Vaikuttaa hyvältä kirjalta, jospa siitäkin saisi jotain apua. Minulla oireena siis ovat: väsymys, ahdistus, pala kurkussa -tunne, hikoilu, käsien tärinä, tunne että nyt kuolen, silmäilen kaikkia miten he reagoivat minuun, änkytän välillä, suuta kuivaa, pyörryttää.. listaa voisi jatkaa loputtomiin. En voi sanoa että oireet olisivat helpottuneet, jännitän edelleen mutta kaikista ongelmistani puhuminen terapeutin kanssa on kyllä auttanut. Suosittelen. Minulla on nyt tässä edessä koulunvaihto, tuntuu että terveydenhoitoalan opiskelu on minulle liian rankkaa. Asiakaspalvelutöitä kuitenkin haluan tehdä. Tiedättekö muuten enemmän tälläisestä asiasta, että mielenterveyspalveluita käyttävät eivät saisi vakuutuksia tai lainaa? 😮 Kuulin tälläisen kaverilta, jonka kumppanilla on ko. ongelma edessä. Hyvää kevään odotusta kaikille! 🙂👍