Menetin rakkaan puolisoni syövälle kuukausi sitten. Mieheni sairasti syöpää vain 1,5 vuotta ja nyt viimeiset kuukaudet tiesimme ettei lääketieteen puolelta ollut enää mitään tehtävissä. Mieheni oli 42-vuotias.Vaikka tähän oli osannut varautua, puolisoni poismeno ei tunnu yhtään sen helpommalta.Kaikenkaikkiaan koko mieheni sairastamisen aika oli melko draamaattista, järkytyksiä järkytysten perään. Juuri kun oli jostakin huonosta uutisesta ”toipunut” eikun uutta perään. Sitä vain mentiin ja elettiin aina eteenpäin, kaikesta pelosta huolimatta.
Nyt minusta tuntuu kuin puolet minusta olisi viety pois. Tuntuu etten osaa tehdä tavallisia arkiasioita kuin ennen, saan pakottaa itseni tekemään/suorittamaan asioita. Ja sitten kuin tekeminen lopuu olen taas kuin zombi. Turvallisuuden tunne siihen että elämä kantaa on kadoksissa, olen itse ihan hukassa
Olimme mieheni kanssa hyvin läheiset ja päivittäisen kosketuksen puute ja suukot joita ei enää ole sattuu ihan fyysisesti. Itkettää jatkuvasti ja olen huomannut masennuksen oireita itsessäni. Meillä on yhteinen lapsi 9v, jonka suru myös sattuu ja tuntuu etten oman suruni vuoksi osaa häntäkään tarpeeksi tukea. Välillä ajattelen että jos meillä ei olisi tätä yhteistä lasta, jättäisin tämän kipuni ja menisin hänen perässään. Minua pelottaa miten tästä selviän/mme? Jos annan periksi masennunko?
Kertokaa miten selviän, olin töistä pois kuukauden ja nyt palasin töihin.
Heippa
Minä kirjoitan sinulle viimestään sunnuntaina kun on vapaapäivä nyt on vähän kiireitä
Mutta kyllä elämä järjestyy vaikeuksista huolimatta.
Nyt et vaan saa jäädä ongelmien kanssa yksin.
Kaunista alku vuotta sinulle
On hyvä, jos pystyt olemaan töissä. Työn tekeminen voi antaa jotain muuta ajattelemisen aihetta ja samalla pääset ehkä paremmin päivästä toiseen. Minulla ei ole kokemusta tuollaisesta suremisesta, en osaa paljon neuvoja siihen antaa. Sureminen vaatii aikaa ja on surtava, jos surettaa. Rakkaan ihmisen läheisyyden puute helpottaa ajan kanssa. Minä uskon, että kuollut ihminen on jossain henkenä meitä odottamassa ja se tieto helpottaa minua. Kuollut ihminen ei ole poissa lopullisesti.
Heippa
Kyllä tuli minullekkin tosi paha mieli luettuasi sinun viestisi niin voin vain kuvitella
miltä sinusta tuntuu.
Vaikka puhutaan että kuolema on luonnollista ja kuolemaan tottuu niin ei niihin totu
vaikka tietää mitä on tulossa ja kun noin nuorena joutuu lähtemään täältä pois
niin ei sitä jaksa oikein ymmärtää eikä tarviikkaan aina ymmärtää tätä maailman menoa.
Mutta vaikka elämässä on vaikeata niin elämässä pitää vaan mennä eteenpäin ja
rakentaa parempaa huomista.
Onko sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja??? se helpottas eläämääsi
ja nimen omaan nyt kun on vaikea elämän tilanne niin et saisi yksin jäädä asioita
miettimään.
Jos tuntuu että masennus on tulossa tai oireet niin kannattaa kyllä käydä lääkärissä
sillä masennus yleensä ajan oloon pahenee ja jos tuntuu että tarvii muutakin
ammattiapua niin kannattaa ehdottomasti käyttää.
Ikinä me ei mietitä mitään itsetuho ajatuksia vaikka on vaikeata niin kyllä elämä siitä
järjestyy ja minä ajattelen sinua täydellä sydämmellä ja minulta voit kyllä kysyä ihan mitä vaan niin yritän sinua auttaa ja neuvoa.
Lapsesi on sinulle valtava voima vara ja juttele suoraan lapsellesi asioita sillä
kyllä lapsi ymmärtää ja tuette toinen toisianne.
Hyvä kun sinulla on työpaikka niin jos vaan jaksat niin mene vaan töihin sillä työkin on
lääkettä ja saat tekemistä ja muuta ajateltavaa ja näet muita ihmisiä. ( kun minulla oli aikoinaan elämässä vaikeaa niin minulla oli niin paljon töitä että en kerinnyt ongelmia miettimään )
Olisiko työ tovereista sinulle tukea??
Varmasti selviät mutta kun ihminen tarvitsee apua niin sillon pitää apua hakea.
Liiku ulkona luonnossa sieltä saat varmasti kanssa voimaa minä lähden itse kohta ulos.
Kaunista alku vuotta sinulle
Voi ei, en osaa oikeen sanoa kun vain että otan osaa suruunne ☹️ <3
En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu menettää oma puoliso. Muutakuin, että varmasti suru on suuri ja tuntuu vaikealta.
Kaikki noi mitä tunnet, on aivan ymmärrettäviä tuntemuksia.. ja täysin luvallista tuntea niin.
Onko sinulla ystäviä/sukulaisia jotka ovat tukena surussanne? joiden kanssa voisit jutella asiasta ja jakaa tuntemuksia?
On varmasti tosi raskasta, kun on vielä lapsikin jonka tukena pitäisi jaksaa olla.. vaikka itselläkin on tosi kurja olla ☹️
Jos tunnet että tarvitset jaksamiseen apua, niin muista että on paikkoja joista sitä voi hakea. Se ei ole ollenkaan noloa.. vaan päinvastoin rohkeaa.
Asian läpikäyminen saattaa auttaa..
En oikeen osaa muuta sanoa, kun vaan että ihan kamalasti jaksamista sinulle ja lapsellesi. ☺️❤️
Vielä pahempaa on, jos ei ole puolisoa lainkaan löytänytykään.
Minulla ei ole sanoja tai neuvoja, jotka auttaisivat sinua ☹️ Mutta haluan kuitenkin ilmaista osanottoni, todella pahalta tuntuu puolestasi.
Ja mun mielestäni ei ole oikein tulla sanomaan mikä on pahempaa ja mikä ei. Toiselle toinen on pahempaa kuin toinen. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja tässä oli nyt kyse vain siitä surusta, kun on puolisonsa menettänyt. Eikä siitä, jos ei ole puolisoa löytänytkään.
Hei "sofaraway",
en voinut olla kirjoittamatta, olemme kohtalotovereita. Menetin itse mieheni syövälle 9 kuukautta sitten. Hän ehti juuri täyttää 45 vuotta. Ehdimme olla yhdessä hieman vajaat 20 vuotta ja olimme toisillemme sielunkumppanit.
Mieheni sairastui reilu pari vuotta aikaisemmin, leikkauksen ja hoitojen avulla "parani" niin että oli välillä työssäkin melkein vuoden. Sitten keväällä 2010 tauti uusi sillä voimalla, että kaikki oli ohi kahdessa kuukaudessa.
Nyt olen elämän toipilaana, kuten työterveyslääkärini viisaasti sanoi. Palasin työhön aika pian hautajaisten jälkeen, työ ja työkaverit ovat olleet yksi tärkeä tukipylväs minulle. Suurin elämänhalun ja ilon antaja on yhteinen tyttömme, joka on nyt 14 v.
Suru ja suuri ikävä ovat päivittäiset kumppanini. Silti voin sanoa, että suru on tasaantunut, ei enää niin jyrkkiä aaltoja ja syövereitä. Aika auttaa, niin uskomattomalta kuin se alussa tuntuikin.
Itse olen saanut apua ja vertaistukea myös Suomen nuoret lesket sivustoilta. Sivut on tarkoitettu työikäisinä leskeytyneille. Suosittelen, että käyt ainakin kurkkaamassa, jos et ole jo aikaisemmin tutustunut. Voimia toivon sinulle jokaiseen päivääsi!
Otan osaa.. Olen kokenut itse saman reilu vuosi sitten. Menetin mieheni yllättäen ja äkillisesti.. mieheni sai laajaalaisen infarktin ja mitään ei ollut tehtävissä. Jäin leskeksi vain 38v ja kolmen lapsen yh:ksi. Tunteesi ovat niin tuttuja, ikäväkyllä..
Voimia ja halauksia kovasti!!!!!!!
Hei
Otan osaa suruusi.
Oma puolisoni kuoli syöpään 47 vuotiaana marraskuussa 2010 vain 9 kk sairastettuaan. Parantavaa hoitoa ei ollut, vain elämää ylläpitävää. Rakkaani nukkui pois kotona, vierelläni, käsi kädessä. Ikävoin häntä niin paljon ja suru onkin läsnä joka hetkessä.
Onneksi työterveyslääkärini ehdotti minulle osasairairauslomaa 3 kk ja sen avulla jaksan käydä töissä ja hoitaa eteeni tulleita asioista. Sekä hoitaa masennustani joka iski pikkuhiljaa. Suosittelen osasairauslomaa lämpimästi.
Voimia sinulle
Kicka
Kiitos kaikille vastanneille ja kiitos nuoret lesket sivusto vinkistä. Välillä on jo parempia päiviä tai tunteja, mutta masennus meinaa iskeä. Voimavarat tuntuu olevan vähissä. Toivon ja rukoilen että ajan kanssa helpottaisi, välillä ahdistus vain on niin kova. Huoli on itsen jaksamisesta ja sitäkautta myös lapsen.
Ulkoilu auttaa oloon ja ihmisten seura, vaikka välillähaluaisi olla vain yksin. Koitan nyt luottaa aikaan ja olla armollinen itselle. Voimia myös teille muille rakkaanne menettäneille. Olette todisteena että tästäkin voi selvitä
sofaraway kirjoitti 11.2.2011 19:53
Menetin rakkaan puolisoni syövälle kuukausi sitten. Mieheni sairasti syöpää vain 1,5 vuotta ja nyt viimeiset kuukaudet tiesimme ettei lääketieteen puolelta ollut enää mitään tehtävissä. Mieheni oli 42-vuotias.Vaikka tähän oli osannut varautua, puolisoni poismeno ei tunnu yhtään sen helpommalta.Kaikenkaikkiaan koko mieheni sairastamisen aika oli melko draamaattista, järkytyksiä järkytysten perään. Juuri kun oli jostakin huonosta uutisesta "toipunut" eikun uutta perään. Sitä vain mentiin ja elettiin aina eteenpäin, kaikesta pelosta huolimatta.
Nyt minusta tuntuu kuin puolet minusta olisi viety pois. Tuntuu etten osaa tehdä tavallisia arkiasioita kuin ennen, saan pakottaa itseni tekemään/suorittamaan asioita. Ja sitten kuin tekeminen lopuu olen taas kuin zombi. Turvallisuuden tunne siihen että elämä kantaa on kadoksissa, olen itse ihan hukassa
Olimme mieheni kanssa hyvin läheiset ja päivittäisen kosketuksen puute ja suukot joita ei enää ole sattuu ihan fyysisesti. Itkettää jatkuvasti ja olen huomannut masennuksen oireita itsessäni. Meillä on yhteinen lapsi 9v, jonka suru myös sattuu ja tuntuu etten oman suruni vuoksi osaa häntäkään tarpeeksi tukea. Välillä ajattelen että jos meillä ei olisi tätä yhteistä lasta, jättäisin tämän kipuni ja menisin hänen perässään. Minua pelottaa miten tästä selviän/mme? Jos annan periksi masennunko?
Kertokaa miten selviän, olin töistä pois kuukauden ja nyt palasin töihin.
Olen kanssasi samassa tilanteessa. Menetin puolisoni syövälle 4kk sitten. Hän sairasti 2 vuotta. Kaksi pitkää ja tuskien täyttämää vuotta rankkoine hoitoineen. Sairauden aika oli yhtä odottelua ja odottelua ja toivoa ja pettymystä. Saattohoito päätti yhteisen pitkän avioliittomme, mieheni nukkui kotona viimeiseen uneensa. Tällä hetkellä itse olen aika ahdistunut ja rikki, en tiedä kuinka tästä jatkaisin. Lapset ovat aikuisia, heillä on omat perheensä ja kiireensä. Työelämässä vielä osittain olen. Tunteet kanssasi hyvin samanlaisia.
sofaraway kirjoitti 11.2.2011 19:53
Menetin rakkaan puolisoni syövälle kuukausi sitten. Mieheni sairasti syöpää vain 1,5 vuotta ja nyt viimeiset kuukaudet tiesimme ettei lääketieteen puolelta ollut enää mitään tehtävissä. Mieheni oli 42-vuotias.Vaikka tähän oli osannut varautua, puolisoni poismeno ei tunnu yhtään sen helpommalta.Kaikenkaikkiaan koko mieheni sairastamisen aika oli melko draamaattista, järkytyksiä järkytysten perään. Juuri kun oli jostakin huonosta uutisesta "toipunut" eikun uutta perään. Sitä vain mentiin ja elettiin aina eteenpäin, kaikesta pelosta huolimatta.
Nyt minusta tuntuu kuin puolet minusta olisi viety pois. Tuntuu etten osaa tehdä tavallisia arkiasioita kuin ennen, saan pakottaa itseni tekemään/suorittamaan asioita. Ja sitten kuin tekeminen lopuu olen taas kuin zombi. Turvallisuuden tunne siihen että elämä kantaa on kadoksissa, olen itse ihan hukassa
Olimme mieheni kanssa hyvin läheiset ja päivittäisen kosketuksen puute ja suukot joita ei enää ole sattuu ihan fyysisesti. Itkettää jatkuvasti ja olen huomannut masennuksen oireita itsessäni. Meillä on yhteinen lapsi 9v, jonka suru myös sattuu ja tuntuu etten oman suruni vuoksi osaa häntäkään tarpeeksi tukea. Välillä ajattelen että jos meillä ei olisi tätä yhteistä lasta, jättäisin tämän kipuni ja menisin hänen perässään. Minua pelottaa miten tästä selviän/mme? Jos annan periksi masennunko?
Kertokaa miten selviän, olin töistä pois kuukauden ja nyt palasin töihin.
Voi kun tekstisi tuntui kuin omalta kirjoitukselta. Puolisoni nukkui pois 2 viikkoa sitten, sairastettuaan vain 4 kuukautta aggressiivista syöpää (ja joka vielä löytyi ihan lonkkakivun takaa). Vajaassa viikossa hänen kuntonsa romahti täysin, aivan odottamatta. On niin ikävä kova ikävä häntä. Tuntuu kuin olisin nyt vasta shokista herännyt ja tajunnut hänen kuolemansa, silti odotan häntä kotiin. Niinkuin hän olikin välillä sairaalassa ja pääsi kotiin, mutta ei tule nyt enää. Olin viimeiset päivät sairaalassa hänen vierellään loppuun saakka ja nyt ne sairaalakuvat ovat kovasti mielessä. Tuntuu kuin hänet olisi näännytetty nälkään. Pelkkä kiputippa viimeiset päivät. Inhoan koko syöpä sanaa!!
Olen ollut kaksi viikkoa sairauslomalla ja tänään kävin hakemassa sitä lisää, en pystyisi olemaan töissä kun ajatus ei kulje. Olemme poikani (12) kanssa puhuneet paljon hänen "isästään", siksi lainausmerkeissä kun hän ei ollut biologinen isä, mutta paljon enemmän kuin joku isä voisi olla. Menetys on suuri. En ole oikea henkilö sinua sofaraway neuvomaan miten jatkaa eteenpäin kun en sitä tiedä itsekkään. Olisi hyvä saada puhua sellaisen kanssa, joka on kokenut saman.