"Ikäkriisi" vähän päälle parikymppisenä
Mulla onkin jo pari ketjua täällä mutta se eka on lähinnä sellaista rönsyilyä mun tunteista ennen ja jälkeen jätetyksi tulemista, vaikka alotin kirjoittamaan jännittämisestä sosiaalisissa tilanteissa. Menneet on menneitä enkä halua enää itsekään lukea kuinka mollasin vain itseäni suhteen epäonnistumisesta kun en silloin vielä tiennyt tai edes osannut epäillä että eksähän se mua petti, huijasi ja manipuloi. Tai siis oikeastaan petti mun kanssa ”oikeaa” naistaan jonka olemassaolo selvis mulle vasta näin jälkikäteen… Siitä kirjoitin tuonne parisuhdepuolelle asian tultua mulle ilmi.
Mistä nyt halusin kirjottaa niin ihan yleisesti mun elämästäni. Yks vuosi tulee taas kohta täyteen. Kolmeenkymppiin on onneksi matkaa mutta murehdin jo aika ajoin koska löydän mulle sopivan ammatin, onko mulla koskaan varaa hankkia oma talo (tai siis saanko edes lainaa kun en saa mitään säästöön), pääsenkö ikinä perhettä perustamaan… Ammatista vielä että jos alan taas opiskelijaksi joudun ehkä muuttamaan enkä todellakaan haluaisi. Vuokra on nytkin maksimi mihin pienituloisena yksineläjänä pystyn, joten opintotuella ei olisi mitään saumaa saada asua siinä.
Varmaan ihan tavallisia ajatuksia ikäisilläni, mitä nyt omakotitalo ja lasten hankkiminen tuntuu olevan vähän ”poissa muodista”, tai ehkä varsinkin miehet saattaa haluta asettua aloilleen vähän myöhemmin. Aika nuorihan mä vasta olen. Takana vasta yksi suhde, melko pitkä muttei mikään oikea parisuhde vaan tyhmän tytön johtamista harhaan. Ja sen lisäksi oon tapaillut tasan yhtä miestä joten vaihtoehtoja luulisi vielä olevan jäljellä. 🙂
Oon nytkin töissä ja istun ”tauolla” kun olen näin kesäaikaan enimmäkseen yksin niin olen tehnyt hommia aika hitaaseen tahtiin. Milloin on kuuma, milloin huono päivä ja stressaa liikaa. Kaikenlaisia tekosyitä että tuntisin vähän vähemmän huonoa omaatuntoa laiskuudestani. Kotona odottaa yli viikon tiskit mikä sekin kyllä hävettää… En usko että olen masentunut, vaikka jätetyksi ja petetyksi tuleminen kaivaa yhä ajoittain, töissä on luvassa lisää (luultavasti liiaksi saakka) vastuuta ja tehtävää mun yksin hoidettavaksi, oon aika ajoin myös läheisistäni huolissani… Mutta jaksan kuitenkin tavata kavereita. Olen kyllä juonut eron jälkeen (kolme kuukautta??) lähes joka viikonloppu mutta olenhan vielä nuori ja nyt on kesä. Sitäpaitsi se on auttanut mua sosiaalistumaan, vaikka jännittämiseni on nykyään vähän jo lievempää selvinkin päin…
Pitäisi olla onnellinen kun on työ, asunto ja ystäviä. Niin ja terveyskin suht hyvä. Pari viikkoa sitten koinkin olevani mutta nyt se ikuinen pessimisti mussa on taas täällä ja mielialat vaihtuu kesken päivän ihan hyästä surkeaan. Väsyttää ja laiskottaisi vaan, 2viikon loma ei riittäyt mihinkään.
Tänään oon ollut taas vähän positiivisemmalla tuulella. viikonloppukin on niin lähellä. 🙂 Tänä viikonloppuna aion olla selvinpäin. Niin aioin kyllä parina edellisenäkin... Mutta nyt luulen että se oikeasti onnistuu koska en usko että saisin ketään seuraksi enkä mä yleensä yksin ota. Ja ajattelin tavata yhtä kaveria joka on absolutisti. Viimeksi kun join mulle jäi pariksi päivää semmonen ihme morkkis kun mietin että meninköhän avautumaan jotain hölmöä jollekkin puolitutulle kun en ihan tarkkaan muista illan kulkua... Ei mulla kovin usein pätki muisti mutta taisin juoda liian nopeasti. Se on musta vaan tosi noloa jos on tullu otettua sellaset "teinikännit" ja puhuttua ties mitä. Aikuinen kuitenkin jo...
Kyllä mä yleensä tiedän rajani ja vähän ehkä liiaksi mietin mun juomista, enhän mitenkään rappiolla ole. Mutta kun lähisuvussa on pientä alkoholiongelmaa niin pelkään että mulla on "perinnöllinen taipumus" jäädä helpommin koukkuun. Varsinkin jos alkaa tunteita käsitellä juomalla ja kaikenlaista mulle on tässä sattunut mikä painaa mieltä varsinkin iltaisin kun oon yksin.
Sinkkuuteen oon nyt kerrankin oikeesti tyytyväinen. Mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa ja ehkä mun on hyvä miettiä omaa elämää ja käsitellä kunnolla edellisen suhteen jättämä paha olo ja kolhut itsetunnolle mitä sain kun mua petettiin niin rankasti.
On tässä yksinolossa paljon hyviäkin puolia. Oon kyllä ihastunut mutta tapani mukaan vähän väärään ihmiseen, joka tuskin on musta kiinnostunut. Mutta tuun aina hyvälle tuulelle kun nään sen ja sekin riittää mulle juuri nyt. Seurustellessa tunsin aina pienistäkin ihastumisista syyllisyyttä vaikken koskaan olisi voinut pettää, mutta nyt uskallan haaveilla ihan vapaasti. 🙂
Mietin taas raha-asioita. Tuntuu että opintolainan takaisin maksuun menee ikuisuus, mutta pakko se oli silloin ottaa kun ei opintotuki riittänyt edes pienessä solukämpässä asumiseen vaikka ruokailinkin ilmaiseksi koululla enkä juhlinut kuin pari kertaa vuodessa. Miten yksin eläminen voi olla niin mahdottoman kallista... En mä tahtoisi tulevaisuuden suunnitelmia, taloa jne. laskea pelkästään sen varaan että joku toinenkin osallistuu niihin. Voihan olla että jäänkin yksin, vaikka toivoisin että en. Oma perhe olisi mulle tärkeä jossain vaiheessa vaikka talo jäisikin vaan haaveeksi...
Mutta kai se on elettävä päivä kerrallaan. Sen oon ainakin parina viime vuonna huomannut että elämä on täynnä yllätyksiä ja kaikki voi muuttua ihan hetkessä.
Hei,
Kuulostaa siltä, että käytät paljonkin aikaa oman elämän ja itsesi pohdiskeluun tällä hetkellä. Saattaapa siis olla, että sinussa tapahtuu juuri nyt merkittävää ja tärkeää kasvua, joka helpottaa myös toivomasi tulevaisuuden hahmottamista. Mielestäni tällaisesta ajasta kannattaa ottaa kaikki irti, sillä siinä vaiheessa kun on vaikka parisuhde tai lapsia, aikaa itsetutkiskelulle on automaattisesti vähemmän. Totta on sekin, että elämämme pisin ihmissuhde on suhde itseemme, joten siitä kannattaa pitää hyvää huolta. Ja voihan olla, että hyvä itsetuntemus säästää sinut liioilta hukkareissuilta kun unelmiasi tavoittelet. Ihanaa kesän jatkoa! Mari_N