Ihon pakonomainen nyppiminen
Olen puristellut naamaani teini-ikäisestä lähtien. En voinut lähtä ovesta ulos ilman meikkiä, sillä on ollut aina hyvin tärkeää, että iho näyttää hyvälle. Erityisesti iltaisin jään kylpyhuoneen peilin eteen puristelemaan ihomatoja. Joskus myös aamuisin, vaikka se on pahinta, koska iho ei ehdi rauhoittua ja meikillä on vaikea peittää punoitusta. Tiedän, että ihoni olisi kauniimpi, jos en puristelisi sitä. Minusta on tullut todella taitava peittelemään repimisen jälkiä.
On vaikea sanoa, missä kohtaa todella tajusin, että tämä on ongelma. Varmaan nykyisen parisuhteeni alussa eli noin 5 vuotta. Alkuaikoina pystyin kai jotenkin hillitsemään repimistäni, joten mieheni ei heti nähnyt sitä ongelmallisena.
Repimiseen ja ihossa oleviin jälkiin liittyy paljon häpeää. Suutun esimerkiksi äidilleni, joka saattaa julkisilla paikoilla puhua asiasta. Se on hyvin yksityinen ja henkilökohtainen asia. Jos olen joutunut tilanteisiin, että ihmiset näkevät minut ilman meikkiä, kuten uimahalliin, olen joutunut varautumaan siihen etukäteen ja hillitsemään itseäni, että voin kyseiselle reissulle lähteä. Ulkomaanmatkoilla en ole puristelusta kärsinyt. Asiaa on voinut auttaa myös se, että joissan bambumajoissa ei ole ollut peiliä 😀.
Noin 1,5h sitten olen ottanut ensimmäiset askeleet paranemiseen. Olen tietoisesti puhunut asioista useammille ihmisille. Moni on vastannut, että lopeta. Ihan kuin 15 vuotta jatkunut ongelma olisi niin helppo lopettaa. Olen yrittänyt ja kotona ollessa viikko on ollut pisin aika, jonka olen puristelematta selvinnyt.
Viime kesänä sain kakaistua terveysasemalla asiasta. Olin aiemmin harkinnut hypnoosia jopa niin paljon, että olin lähettänyt terapeuteille kyselyjä.
Olen nyt käynyt terveysasemalla psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Ensimmäisellä kerralla hän lähetti lähetteen Auroran sairaalan ryhmäterapiakeskukseen, jossa kävin haastattelussa. Haastattelun jälkeen olin todella innokas kamppailemaan ongelmani kanssa ja pystyinkin hieman hillitsemään itseäni. Puolen vuoden odotuksen jälkeen sain paikan ryhmään. Ongelmaksi kuitenkin muodostui se, että ryhmät ovat päiväsaikaan, enkä millään voi irroittautua työstäni kerran viikossa puoleksi päiväksi viiden viikon ajan.
Tapaan nyt oman terveysasemani psykiatrista sairaanhoitajaa 6 x 45 minuuttia. Se ei millään muotoa vastaa ryhmäterapiaa, mutta motivoi minua kuitenkin painimaan ongelmani kanssa. Eilen en puristellut kuin yhtä ihohuokosta. Olin kuitenkin suunnitellut iltatoimia sen verran, että laitoin ajastimen soimaan 10 minuutin päähän iltatoimien aloittamisesta. Tämä toimi eilen.
Ongelmaani en ole osannut yhdistää stressiä enkä ahdistusta. Toimin samalla tavalla oli päivä sitten stressaava tai ei. Naaman (ja/tai dekolteen, käsivarsien, olkapäiden, reisien) ihon puristeluun voi mennä helposti parikin tuntia.
Kaipaisinkin nyt vertaistukea, joka antaisi lisävoimia ja intoa myös tuon ”terapia”jakson jälkeen. 🙂 Pitkään ajattelin, että olen yksin ongelmani kanssa ja pitkä aika meni myös löytää paikka, jonne kirjoittaa.