Hyvin menee, mutta ei kuitenkaan
Olen lueskellut juttuja täällä tukinetissä jonkin verran. Moneen tarinaan verrattuna minulla on kaikki niin hyvin, että hävettää. Silti valvon iltaisin ja ajatukset kiertää pienempää kehää kuin Roope Ankan kuluttama ura lattiassa (silloin kun se kävelee ympyrää ajatellessaan).
Pitäisi lopettaa vatvominen. Mutta miten ihmeessä se tehdään yöllä kello kaksi? Ajatellaan jotain mukavaa? Kaikesta tulee mieleen jotain ikävää. Kaikki kääntyy takaisin samaan. Aamulla, päivällä, illalla, yöllä. Ei ihan jatkuvasti, mutta usein. Miten minä olen voinut olla niin tyhmä? Eikä kukaan pidä minusta. Paitsi todella hyvä seuralaiseni, jota olen pitänyt siinä sivussa tukena ja väliaikaisena asunnonantajana oman asunnon ollessa käyttökelvoton jonkin aikaa. Kuinka ihminen voi haluta toista mutta viettää aikaa toisen kanssa??? No, tästä jo näkee ettei tällä elämällä ole aurinkoista tulevaisuutta. Kaipasin olkapäätä samalla kun odotin, että ex haluaisi yrittää uudestaan.
Olen tehnyt tyhmyyksiä. Vastuu pitäisi ottaa itse. Erosin suhteesta, jossa olin itse ollut epävarma. Epävarmuuden takia riidellessä annoin kaiken tulla ulos. kiire ajoi suhteen ohi. Sitä ei hoidettu. Vaikka ero oli yhteinen, tajusin jälkikäteen tunteiden silti olevan edelleen elävinä tallessa. Olisin halunnut yrittää uudelleen ja sainkin vastaukseksi että ei juuri nyt mutta ehkä joskus. Kunnes ex löysi toisen.
Oma moka. Omaa tyhmyyttä. Ja on maailmassa miehiä. Kuten seuralaiseni. Silti käytin lähes koko opiskeluaikani exän kanssa olemiseen. Kolmen kympin paniikki iskee, ei lapsia, ei miestä, ei kunnon asuntoa, ei papereita. Siis lopputyö on tekeillään, mutta en saa sitä tehtyä, kun kaikki yöt tulee valvottua omia mokia sadatellen, katkerana ja kiukkuisena. Nytkin pitäisi tehdä jotain fiksumpaa.
Elämässäni taivas on aina ollut harmaiden pilvien peitossa. En ole ollut pahasti masentunut, mutta itsetunto on huono. Perheessä kaikki vanhempia ja sisäruksia myöten ovat eronneet. Miten minä olisin vonut löytää onnen? Ja vielä heti opintojen alettua? Ja kestävän suhteen? No se nyt oli helppo sabotoida. Sisko onneksi epäonnistui itsemurhayrityksessään. Lopetin aikanaan ehkäisypillerit, koska luulin niiden vieväni mieltä maahan. Voi minua pientä prinsessaa, jonka tikkari putosi maahan. Itsepä saan kärsiä.
Onneksi ei ole lapsia. Onneksi ei ollut yhteistä asuntovelkaa. Yhteisiä tuttuja vaan on uskomattoman paljon eikä exän välttely onnistu monestakaan syystä. Ihmisen, jolla on aina mennyt hyvin, on vaikea ymmärtää että olin ripustautunut johonkin niin pieneen kuin ”ehkä joskus” uudestaan.
Tiedän, että aika parantaa. Mutta onneksi sain jonkun haastatteluajan. Josko pääsisin selvittämään päätäni jonkun terapeutin seuraan. Käy sääliksi ystäviä, jotka joutuvat kuuntelemaan minua. Ärsyttää, kun ei voi luonnostaan olla niin iloinen kuin toiset.
Ja anteeksi, että kirjoitan tänne jostain näin säälittävästä tapauksesta. Haluaisin tukea kaikkia, jotka kohtaavat vääryyttä täysin syyttä. En vaan aina ilkeä sanoa mitään, kun itsellä menee niin hyvin. (hyvin: kohta 30, kohta sinkku kun tämä vatvominen pakottaa eroamaan seuralaisesta heti kun pääsen takaisin omaan kämppään, on töissä, on lopputyöaihe, on toistaiseksi ruokarahat tilillä). Hävettää valittaa. Mutta en osaa lopettaa.