Hei!
Tää on ollut vaikea viikko. Tää oli ollut eka viikko, kun olin sairasloman jälkeen töissä. Kolme yövuoroa ja kaksi aamua takana.

Eilen pääsin kahdelta töistä. Pukuhuoneessa kävi jo ajatus, jos tänne nukahtaisi/kuolisi kukaan ei osaisi kaivata pitkään aikaan. Niin syrjässä on mun kaappi eikä muita vuorolaisia ole samassa välissä.

Sitten poistuin portista ulos kohti salorankatua. Tyhjän parkkipaikan kohdalla ajattelin, jos tänne jonnekin piiloutuisin ja nukkuisin/kuolisin kukaan ei mua pitkään aikaan löytäisi. Eikä mua kukaan osaisi kaivata. Olin niin nukahtaa pystyyn.

Vaikeata yrittää esittää reipasta, pirteää ja iloista. Ei mua kukaan tarvitse. En jaksa enää elää vaan toisten hyväksi. No vielä löytyy se hetki ja paikka. Ja mä katoan lopullisesti.

sama täällä pala lasia. Mäkään en enää jaksa. Oon samanlainen ku puun lehdet syksyllä, kaikki energia virtaa pois ja kuolee ainaki sisäisesti. Tippuu alas muiden tallottavaksi, eiks olis sama päästä jo tästä inhottavasta olotilasta? Menis aikaa ennen ku kukaan huomais mitään.. Pimeetä ja kylmää... mut sua ne ainaki töihin odottelis🙂🌻
Koita kestää, kyllä se siitä vielä joskus helpottaa, (vaik en itsekään jaksa uskoa tuohon kliseeseen)
Mut voimia kuitenki, kyllä sua kaivattais, ainaki me täällä netissä🙂👍

Jos itsensä tuntee puunlehdeksi syksyllä, niin silloin on jotain arvokasta.
Kuinka monet ihmiset pyörivät haravoineen sen kimpussa ja on jopa lehtipuhallin keksitty.

Muuttakaapa ajatuksen suuntaa, jos teille sanottaisiin, elinaikaa jäjellä vaikka kaksi kuukautta....entäs sitten, kuinka paljon jäisi tekemättä??
Muistakaa, ihminen ei siinä tilanteessa kadu tekemisiään vaan tekemättä jättämisiään!

Mulla on tuo tunne ollut jo vuosia että voisin vain kadota tästä elämästä, mutta enpä ole tehnyt sen eteen mitään. Tässä elämässä roikun päivästä toiseen itseni ja muiden taakkana. Ainoa asia mikä minut pitää elämässä kiinni on perheeni mies ja kaksi lastani. Lapset ovat jo lähes aikuisia, mutta tärkeitä minulle. Haluan nähdä mitä heistä tulee aikuisina. Itsestä en niin välitä. Teen yksitoikkoista ja rasittavaa työtä kolmessa vuorossa. Olen välillä niin loppu että voisin antaa elämäni helposti pois, jos se vain jollekin kelpaisi.
Joskus keväällä tulee pieni valon pilkahdus, kun luonto herää talviuniltaan, mutta se on vain väliaikaista.

Hei!
Kiitos viesteistänne. Ai että joku jopa kaipaisi mua täällä? Enhän minä ole yhtään mitään! Siinä olisi ajatusta kääntää ajatus toistenpäin, että ei olisikaan paljoa elinaikaa jäljellä. Tosiasia on, että lapset pitävät mut vielä kiinni tässä elämässä. Heidän takia vielä yritän. Piakristiina minäkin teen kolmevuorotyötä. Se on puuduttavaa, mutta en haluaisikaan mitään päivätyötä.

Mun on oikeasti vaan niin paha olla. Mulla ei ole mitään, mitä odottaa huomiselta. Ei ole muuta kuin arjen pyörittäminen. Tunnen itseni madoksi, joka joutuu toisten polkemaksi. Mulla ei ole mitään omaa juttua. Siihen ei ole aikaa eikä energiaa. Muutenkin mun toiminnot kotona ovat kuin hidastetusta elokuvasta. En jaksa tehdä. Mitä syytä mulla on kitua päivästä toiseen?

Minä en ole enää minä vaan varjo entisestä. En edes tiedä, mitä olisin. Vihaan itseäni ja syytän itseäni kaikesta. Haluaisin tämän tuskan päättyvän. Kukaan ei oikeasti kaipaisi minua, jos lähtisin. Perhe huomaisi kyllä, ettei ruokaa olisi.

Vihaan tätä olotilaani. Haluaisin tilaa hengittää. Haluaisin mahdollisuuden edes pikkiriikkiseen ilon pilkahdukseen. Haluaisin tuntea olevani rakastettu ja haluttu. Se on vain toiveunta, mihin kaikki kaatuu.

Hei pala lasia!

Kirjoituksesi kosketti minua kovasti. Voisin kuvitella, että tekstisi voisi olla oman äitini kirjoittamaa; äitini teki itsemurhan lääkkeillä vuonna 2008 riitelymme päätteeksi. Emme voineet kuvitellakaan, että äiti sellaisen teon tekisi vaan se tuli täytenä yllätyksenä. Suru ja ikävä on kova, ja siihen päälle vielä syyllisyys.

Haluaisin vain sanoa, että vaikka sinusta tuntuukin, että kukaan ei sinua kaipaisi, niin sellaisia ihmisiä on kuitenkin paljon! Mainitsit, että sinulla on perhe, joten omasta kokemuksestani voin sanoa, että he huomaisivat poissaolosi kyllä muunakin, kuin että ei ole ruokaa... Meillä oli äidin kanssa välillä vähän huonommatkin välit, mutta se ei tarkoita sitä, että emme välittäisi, päinvastoin: äitiä ei voi mikään korvata. Lisäksi kaipaamaan jäisivät varmasti sukulaiset, ystävät, työkaverit, naapurit... Yllättävä poismeno koskettaa yllättävän montaa ihmistä.

Toivoisin, että hakisit itsellesi apua ja kertoisit avoimesti olostasi ja tunteistasi. Varmasti perheesikin auttaisi ja tukisi sinua, jos vain tietäisivät. Toivottavasti minun valitettava esimerkkini auttaisi sinua.

Voimia jatkoon! 🙂🌻

Hei Lissu-84!

Olen todella pahoillani äitisi puolesta. Älkää kuitenkaan syyttäkö perheenne kanssa itseänne. Äitisi teki kuitenkin oman valinnan.

Jos päädyn itsemurhaan, en halua kenellekään siitä itsesyytöksiä. Mulla on parhaillani painajainen käsiteltävänä, josta en pääse eroon. Mun on pakko silti ensi viikolla palata töihin. Pelkään vaan niin töihin paluuta. Pelkään, että se näkyy jotenkin päälle päin mun pahaolo (ja raiskaus).

En kykene itkemään enkä nauramaan. On kuin muhun väkisin tunkeutumalla vietiin ja imaistiin tunteet pois. Musta tuli entistä pelokkaampi. Mä en usko selviäväni tästä mitenkään. Sanoin lääkärille, että haluan kuolla ja silti selvitä hengissä. Mikä se semmoinen yhtälö on? Mun on vaan niin paha olla!

Hei!

Juuri nyt on semmoinen hetki, että haluaisin vain kuolla pois. En osaa edes selittää, miltä tuntuu. Olen ainakin väsynyt herättyäni aamuneljältä töihin. Annoin töissä kyllä kaikkeni. Pomo jopa kysyi, miten voin. Siinä vaiheessa tuntui jopa normaalilta.

Nyt en tiedä itkisinkö. Keittiöön pitäisi raahautua ja siellä on veitset. Haaveilen vuotavasta haavasta, jos sillä saisin kivun pois. Mä en jaksa yrittää päivästä toiseen. Haluaisin vain nukkua täältä pois!😯🗯️

Voi hyvä rakas ystävä, koeta päästä yli noista ajatuksista. Uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu. Minäkin olen tuntenut, etten jaksa elää, ettei kukaan tarvitse minua täällä ja mieli on tehnyt viillellä veitsellä, se on tuttu tunne monelle epätoivoiselle.

Vain kerran yritin eikä se auttanut yhtään. Sinä olet kokenut kovia, mutta kyllä sinä niistä vähitellen yli pääset. Älä yritä liian paljon kerralla. Olet jaksanut raahautua töihin, se on jo paljon, ja pomosi on ollut ystävällinen, sekin on hyvä.

Sinulla on täällä nettiystäviä, jotka tukevat sinua ja haluavat auttaa. Minä rukoilen taas puolestasi ja toivon, että jaksat katsoa eteenpäin, vaikka nyt onkin pimeä ja kylmä aika, sekä ulkona että sielussa, mutta vielä se kevät koittaa, usko minua. Minullekin on koittanut.

Vaikka onkin nyt klimppi kurkussa, on mieleni tyyni... uskon, että selviän kaikesta, jollakin tavalla. Muutama vuosi sitten en olisi uskonut, että asiat voivat olla niinkin hyvin kuin ne nyt minulla ovat. Sinunkin elämäsi voi vielä muuttua ja luulen, että ympärilläsi on ihmisiä, joille sinä olet tärkeä ja jotka ovat huolissaan sinusta.

Kaikkea hyvää ja lämpöä Sinulle! 🙂👍

Liian tuttu olotila.

Jokainen hetki tässä maailmassa sattuu, kauanko vielä pitää kestää? "Kyllä asiat järjestyy." mulle sanotaan, "niillä on tapana järjestyä." Yks asia ehkä järjestyykin, samalla kymmenen muuta menee päin mäntyä.... ☹️😭

Kuuleppa, vaikka puolella korvalla.
Minullakin on ollut noita hetkiä, tai ne mitään hetkiä ole olleet, pitkiä aikoja!
Jotenkin sieltä pohja uumenista vain olen päässyt pois ja ajatellut, en ketään muuta kuin itseäni, pahimmilla hetkillä aloin ajattelemaan, mitä minä haluan, siis minä ihan ite!
Pohjaltahan ei alemmaksi pääse, vain ylöspäin! Se tietää muutoksia!
Jos nyt katsoisin jossakin pilven reunalla, varpaitani heilutelleen, miten minun elämäni olisi voinutkaan mennä, jos en olisikaan sitä lopettanut, niin kylläpä vituttaisi ja raskaasti! Muutoksia ei pidä pelätä, jos jostakin joutuu luopumaan, niissä muutoksen kierteissä, saa jotakin uutta tilalle.
Meidän tulisi muistaa, ettei eilinen palaa, kuin muistoissamme, jos haluamme piehtaroida itsesäälissä ja surra mennyttä, niin kannamme niitä muistoja mukanamme lopun ikäämme, avaamme sen pandoran lippaan, kun haluamme vaipua muistoihimme, jossitella, kyynelehtiä, elää eilisessä ja mässäillä epäonnistumisiamme.
Mutta miksi? Emme uskalla ajatella muutosta koko elämään, tarraudumme siihen tuttuun ja turvalliseen, vaikka se olisi yhtä maanpäällistä helvettiä.
Kuolema ei ole muutos, se on totaalinen loppu.