Olen kolmekymppinen nainen, avoliitossa, ei lapsia ja minulla ei ole täällä missä asun läheisiä ystäviä. En ole koskaan aikasemmin avautunut missään forumilla huonosta itsetunnostani, mutta nyt taitaa olla korkea aika.
Huono itsetuntoni heijastuu pitkälti menneisyyteen. Pienestä pitäen mulla on ollut tulehtuneet väliin isään. Muistaa vieläkin sen päivän kun 5-vuotiaana isäni löi minua. Se tapahtui vain kerran mutta jätti ikuiset arvet. Jännä että tuosta ajasta ei muista muuta kuin tuon hetken. Sen jälkeen aloin pelätä häntä. En halunnut katsoa häntä silmiin, olla lähellä tai jutella. Eikä isänikään halunnut. Isä olisi halunnut minusta pojan, ja tuntuu että on siksi katkera. Olen ainut lapsi. Murrosikä oli pahinta aikaa, jatkuvaa riitelyä ja huutamista. Tilanne alkoi hieman helpottamaan sen jälkeen kun muutin pois kotoa omaan kämppään. Helpotuksella tarkoitan sitä että kun menin kylään, ei tarvinnut riidellä enää, paitsi joskus tuli jotain tiuskimista. Ollaan vaan yksinkertaisesti niin erilaisia.
Äitini oli aikoinaan perhepäivähoitaja ja luonnollisesti olin paljon kotona lapsena. Koska isältä en saanut huomioo niin kaipasin kaiken huomion äidiltäni. Sitten alkoi ne itkupotkuraivarit kun äidillä oli muitakin lapsia hoivattavana. Olin mustasukkainen.
Sitten kun alkoi ala-aste pääsin periaatteessa ensimmäistä kertaa tutustumaan ulkopuoliseen maailmaan.
Olin syrjäytynyt, hiljainen, ujo ja itkuinen. En uskaltanut tutustua muihin lapsiin. Joka välitunti olin erillään muista. Sitten alkoi koulukiusaaminen. Ensin kiusasi luokan tytöt ja sen jälkeen pojat. Henkistä väkivaltaa sain kestää koko ala-asteen ajan. Ja yläasteella tilanne vain paheni. Edelleen olin erillään muista ja pelkäsin. Joka viikonloppu pelkäsin tulevaa maanantaita kun kouluun piti lähtee. Äidille en uskaltanut kertoa mitään enkä opettajille koska kiusaajat uhkaili tyyliin: ”Jos kerrot tästä sille ja tolle niin saat turpaan.”
Sitten kun yläaste loppui lähdin amikseen, itsetuntoni parani hieman kun tiesin et pääsin kiusaajista eroon ja sainkin uusia kavereita. Minusta muuttui kovis. Koulukaverit joivat ja polttivat. Siitä alkoi ne ensimmäiset kännit ja tupakan poltto. Minusta tuli levoton. Ryyppäsin ja lintsasin. Sitten nämä kaverit hylkäsivät minut ja alkoivat kiusaamaan. Lopetin koulun ja menin toiseen kouluun. Sieltä löysin kans kavereita ja nekin oli koviksia. Sama tilanne jatkui, kiusaus jatkui ja lopetin koulun.
Parin välivuoden jälkeen lähdin jälleen opiskelemaan ja vihdoin sainkin paperit. Mutta rankkaa aikaa sekin opiskeluaika oli. Henkisesti olin niin loppunut. Sen jälkeen olin pitkään työtön. En saanut elämäniloa muusta kuin alkoholista ja bilettämisestä. Arkena makasin vaan kotona ja istuin koneella. En jaksanut enää edes etsiä töitä vaan vaivuin masennukseen. Apua en osanut hakea mistään.
Huonoon itsetuntoon ovat myös vaikuttaneet epäonnistuneet parisuhteet. Koska en saanut isältä huomioo, aloin etsiä huomioo muilta miehiltä. Olin epätoivoinen ja halusin huomioo mahdollisimman monelta mieheltä samaan aikaan. Mutta vain hyvännäköiset pahikset kelpasivat. Eikä niistä sitten tullutkaan mitään ennen pitkää. Pisin suhteeni kesti puoli vuotta, kun tuo äijä sitten päätti ottaa exänsä takaisin. Sen jälkeen en uskaltanut seurustella kolmeen vuoteen. En uskaltanut luottaa enää kehenkään.
Sitten kun sitä vähiten odotti, tapasin nykyisen elämänkumppanini. Uskalsin taas luottaa ja rakastaa. Meillä oli kaukosuhde, välimatka 200km ja emme aina voineet nähdä joka viikonloppu vaikka molemmat olisi halunnutkin. Se oli raskasta aikaa, mutta sitten puolen vuoden jälkeen muutimme yhteen. Itsellä ei ollut mitään syytä jäädä entiselle paikkakunnalle asumaan niin oli suuri helpotus samalla päästä pois uuteen kaupunkiin. Ainut huono puoli on, että olen nyt vielä kauempana hyvästä ystävästäni (voisko sanoa ainut hyvä ja pidempiaikainen ystävä). Kun muutimme yhteen menimme pian kihloihin. 🙂
Rakastetaan toisiamme ja olemme onnellisia. Mutta edelleen huono itsetunto heijastuu myös meidän suhteeseemme. Ennen yhteenmuuttoa avomieheni varmisti monta kertaa, ootko varma että haluat kauemmaksi ystävästäsi ja perheestä. Hän varoitti minua että joudun olemaan yksin joskus, kun hän haluaa olla kavereiden kanssa. Otimme riskin. Ja kyllä valitettavasti elämä täällä on joskus yksinäistä. Ollaan nyt asuttu yhdessä kaksi vuotta. Heti kun muutin tänne, hain töitä ja sainkin töitä. Pääsi taas arkeen kiinni.
Siinä pienimuotoinen tarina menneisyydestä. Sitten nykypäivään.
Eilen sain riidan aikaiseksi kun yhtäkkiä sain itkukohtauksen ja toistin et olen niin ruma. Minua on aina arvosteltu ulkonäön takia, tarkoitan painoa. Olen koko ikäni ollut alipainoinen. Syömishäiriötä ei ole koskaan ollut, en vain yksinkertaisesti liho. Avomieheni on ainut kuka ei ole koskaan arvostellut painoani, hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen. 🙂 Ja olin mustasukkainen avomieheni naispuolisista tutuista/kavereista. Ihan typerä riita taas tuli siitäkin. Ei ole ensimmäinen kerta. Avomieheni koittaa ja yrittää vakuuttaa ettei tarvitse olla mustasukkainen, mutta hermostuu välillä kun näitä riitoja samasta aiheesta tulee usein. Me ei oikeastaan riidellä muista aiheista.
Meillä on suhteessa muuten niin kaikki hyvin, mutta pelkään että huono itsetuntoni pilaa sen.
Avomieheni yrittää aina tsempata, että löytäisin uusia ystäviä. Mutta tuntuu että on vaikeaa tutustua ja luottaa uusiin ihmisiin. Pelkään että sama kaava toistuu, että löytää kavereita ja sitten ne hylkää minut. Hyvää ystävääni näen hyvin harvoin välimatkan takia. Mutta soittelemme ja kirjottelemme mahdollisimman usein.
Nyt kaipaisin vinkkejä, miten saisin nämä mustasukkaisuuskohtaukset loppumaan ja itsetuntoni kohoamaan.
Itsetunto on asia jonka melkein kaikki painivat. Osa vain salaa sen paremmin ja heillä usein on vielä suurempia ongelmia kuin keskivertoihmisellä. . Silti moni on näille ihmisille kateellinen, vaikka he ovat vain 'kuori'.
Sattuneista syistä olen paininut ja pohtinut itsetuntoni kanssa. Minuuden rakentaminen elämässä on toisille hankalaa ja toisille helppoa, harvalle mahdotonta. sinulle tskin, kirjoitit tännekin ja tiedostat tilannetta.
En ole itsekään auvoisista oloista ja lapsuus oli mitä oli, mutta en enää aikuisena syytä niitä asioita mistään. Olen tietoinen menneistä, ajatellut ne, hyväksynyt ne ja on aika mennä eteenpäin. Aikuisena mielestäni ei pitäisi enää olla its tunnon orja vaan hallita sitä. Toki kukaan ei ole absolutisti.
Aikuistumisen yksi 'riitti' on murrosikä. Silloin minuus alkaa hahmottumaan. Sisäiset asiat ja muutokset tulevat hallitsemattomina ulos. On paljon asioita ja muutoksia, uusia tuntemuksia. Omalla kohdalla aikani meni oman minuuden pohtimiseen ja ymmärtämiseen, kirjoitin paljon asioita, koska ne tuntuivat hullunmyllyltä. Pohdin ja kasasin itseäni paperilla. Olin 'erilainen' nuori niin sisältä kuin ulkoa. Opin myös hyväksymään vajeeni.
Nuorena tietty ulkonäkö stressasi. Olin ruma jne. Nyt myöhemmin on selvinnyt, että olinkin hyvännäköinen ja moni neito on ollut minuun ihastunut(***Katso alhaalta).
Menetin varmaankin monia uusia ystäviä minäkuvani vuoksi. (Mm. Iso nenä...ja pah. Näkisitte sen nyrkkeilemisen jäljiltä, komia.) Samoin toimii henkinen minä.
Jossain vaiheessa ajattelin, että jos minua ei rakasteta sellaisena kuin olen, ei ihminen ole oikea minulle. Miksi minun pitäisi olla jotain muuta kuin olen. Onko kyse siitä haluaako joku minun olevan jotain muuta vai vain minä itse? Sama koskee henkistä osaa. Kun katsoo sielun peiliin, ei näe samaa kuin muut. Jokainen peili vääristää ja omakuva on jokaisella mielestäni aikalailla väärä. Toisilla on liikaa itseluottamusta ja toisilla liian vähän, on vaikeaa olla siinä keskittiellä. Katsele tarkkaan ihmisiä niin huomaat.
Lapsuus itsetunnon tuhoajana on niitä asioita jotka aikuisen pitäisi jo osata käsitellä ja oppia asennoitumaan itseensä vähemmän kriittisesti. Menneisyyden syyttäminen ei enää ole ajankohtaista. Aikuisen kuuluu vastata itsestään, käytöksestään ja tekemisistään, ei syyttää vanhempiaan.
Kannattaa uskoa enemmän mitä puoliso sanoo, kuin mitä itse ajattelee ja rakentaa tuntemuksensa puolison sanoista. Kumppani on se oikea sielunpeili. Vanhempani eivät olleet enkeleitä ja pahoja traumatisoivia virheitä sattui. Aikuisena olen oppinut ymmärtämään heitä ja tiedän miltä virheiden tekeminen tuntuu. He tuskin olivat ihmisiä ilman omaatuntoa ja rankaisivat asiasta itseään omallatunnollaan. Kun ymmärsin heitä, opin myös antamaan anteeksi ja heidän kuoltuaan myös rakastamaan heitä. Tämä oli erittäin vaikeaa, koska minulta puuttui kokonaan empatian tunne. Kärsin siitä, koska olin kuin kivi tai looginen kone. Oli vain kasvettava ihmisinä siitäkin. Se oli kivuliasta ja surullista opetella itkemään toisen vuoksi.
Menneisyys on menneisyyttä. Pitää elää tätä päivää. Kaikilla meillä on omat luurankomme kaapissa ja pysyköön siellä. asiat pitää oppia unohtamaan ei ajatella niitä ikuisesti. asioista on opittava kasvamaan ulos. Se kysyy realistista minäkuvaa jonka ympäristö antaa. Omat tuntemukset pitää oppia sen mukaan karsimaan.
Sinulla kumminkin on ystäviä ja tuttuja. Monella ei ole ainoatakaan. Kannattaisiko kiittää heistä ei murehtia puuttuvista? Katsoa asiaa kannalta, mitä ,eikä mitä puuttuu. Optimistinen asenne. Jossa voi olla myös paljon hankalaa opittavaa. Kun alkuun pääsee, on niin kivaa löytää uusina asioina vanhoja asioita, että kaikki on lopulta nurinperin. Nähdä minämaailmansa 'oikein'.
Elämää ja ystäviä ei pidä käsitellä jatkumona, vaan hetkenä, jona olet. Elämä muuttuu, ihmiset muuttuvat, ystäviä tulee, ystäviä menee, eroon ja yhteen kasvetaan, erotaan ustavinä tai vihaisina. Jokainen kokee sen.
Sinä yksin olet kanssasi koko elämäsi. Ole siis paras ystäväsi, ja paras ystävä ei soimaa. Muut ihmiset ovat vain käymässä elämässäsi. Vietä heidän kanssaan hauskoja hetkiä niin paljon kuin mahdollista. eron tai kuoleman sattuessa pitää aina muistaa kultaiset hetket ja oppia unohtamaan menneet murheet. Ne kultaiset hetket elämässä ovat elämän suola ja saavat janoamaan lisää. Eteenpäin vievä voima. Hyppy tuntemattoman kerran viikossa saa tuntemaan olevansa elossa.
***Olet nyt ikäänkuin pysähtynyt.
Murehtien mennyttät, peläten tulevaa, elämättä juuri tätä onnellista hetkeä.
Kenties ammattiauttaja neuvoisi hieman näissä paremmin, omamielipiteeni kun muodostuu vain koettuun ja pääteltyyn omaan elämään.
Hieno kirjoitus, kiitos. 😍 Ja onnittelut itsellesi siitä, että olet selvinnyt pahimman yli ja pystynyt unohtamaan menneet ja jatkamaan elämää.
Tekstiä lukiessa tuli kyyneleet silmiin ja aloin heti ajattelemaan tilannettani toisella tavalla. Tästä oli jo apua, kiitos. Tosiaan pitäisi ajatella niin että on kiitollinen siitä mitä on, eikä siitä mitä ei ole. Kun sen lähimmäisen menettää, monesti osaa arvostaa sitä vasta jälkeenpäin enemmän ja alkaa ajatella asioita eri tavalla.
Jos muillakin on kokemuksia huonosta itsetunnosta tai antaa hyvään itsetuntoon vinkkejä, niin kirjotelkaa vaan.
Hyvin kirjoitettu hupikko. On tärkeää elää hetkessä, koska menneisyyttä ei enää ole ja tulevaisuudesta emme mitään tiedä. ( kuka noin sanoikaan?) Siitä olen kuitenkin erimieltä, että vanhemmilla ei olisi vaikutusta. Kaikki eivät todellakaan saa samanlaisia eväitä aikuisuuteen, kuten hyvän itsetunnon, joka auttaa eteenpäin aika monessa tilanteessa.
Minullakin on huono itsetunto, vaikka en ole koskaan joutunut kiusatuksi. Onnistumisen kokemukset ainakin auttavat. Vaikeampaa on jos tuntee epäonnistuvansa kaikessa. Yksi huonoon itsetuntoon parhaiten auttava asia on mielestäni se, että yrittää unohtaa kokonaan itsensä ja keskittyy muihin ihmisiin. Kuuntelee muita ihmisiä, useimmat kun haluavat puhua omista asioistaan, sen sijaan että arvostelisivat muita. Kannattaa luottaa ihmisiin, siinä voittaa enemmän kuin häviää.🙂