Aika huonosti onnistuu huolihetken rajaaminen. Minulla on ihan konkreettisia huolia, joita helposti paisuttelen ja joiden alta paljastuu kerros eksistentiaalista ahdistusta, kun tuska kasvaa riittävän suureksi.

Mahdollisia konsteja: lenkki ulkoilmassa, lempimusiikin/klassisen kuuntelu, siivoaminen, jos suinkin jaksaa. Ja rukouskin auttaa.

Tuntuu että minulla on jatkuvasti huolihetki. Tai nyt on kyllä ollut ketutushetki jatkuvasti. Ottaa niin päähän, se että teki mitä tahansa maailmassa niin keneltäkään ei saa arvostusta tai kukaan tuolla maailmassa ei sano minulle että nyt teit oikein tai hyvin. Siis kun olen nyt pelannut taas pitkästä aikaa jalkapalloa. Ja olen siinä ihan kohtalaisen hyvä, niin kuitenkin kukaan pelikaveri ei sano että olipa hyvä suoritus. En ymmärrä tätä meininkiä enää tässä maailmassa. Minua oikeastaan jo huolestuttaa se että kukaan ei anna toiselle arvostusta. Ainakaan Suomessa. Ainakin niin olen tämän asian kokenut. Ihan sama pääsenkö yliopistoon. Tai teenkö jotain muuta mistä joku voisi sanoa minulle että hyvä suoritus, niin kukaan kenet olen kohdannut tässä elämässä kasvotusten, ei ole niin sanonut. Sori nyt tällainen avautuminen, mutta ottaa niin hemmetisti päähän...

Oma huoleni, ketutuksen tunteeni ja kaikki muu nuo asiat mitä HerKaramazov luettelit johtuu minulla siitä että ihmiset eivät kunnioita toisiaan. Tai sitten olen törmännyt liian moneen ikävään ihmiseen elämäni aikana.

Minulla ei toimi huolihetki. Se ei vaikuta mitenkään. Enkä ole sitten kiinnostunut huolista, kun huolihetken aika olisi. Olen tästä päätellyt, että itselläni ongelma on jossain muualla.

Sen sijaan tehtävälista toimii jossain määrin. Voin yksi kerrassaan väkisin tehdä jotain sieltä listalta, enkä niin paljon ahdistuneesti mieti, muistanko kaiken. Ei sekään auta, mutta toimii minulla hiukan paremmin kuin huolihetki.

Sama ongelma minullakin. On sekä konkreettisia että epämääräisiä huolia ja ahdistusta. Eiväthän ne minun tahtoani tottele, vaan valtaavat ajatukset miten haluavat.

Varsinaista huolihetkeä on tosin vielä ole kokeillut, mutta päiväkirjaa olen koettanut kirjoitella. Sekä säännöllisen epäsäännöllisesti tänne Tukinettiin.

Ehkä varmimman onnistumisen, sisäisen ahdistuslinkouksen hetkellisen paussin, on mahdollistanut johonkin asiaan uppoutuminen. Hyvä elokuva tai tv-sarja, opiskeluun keskittyminen, harrastus. Matkustaminen olisi se paras ahdistuksen nollaaja. Oikeastaan mikä tahansa, jossa voi (ja pitää) keskittyä vain juuri käsillä olevaan asiaan.

Kävely on vähän kaksiteräinen miekka. Joskus mitä rentouttavinta, kun voi vain rauhassa keskittyä omiin ajatuksiin. Rakennella pilvilinnoja, pohtia syntyjä syviä tai ratkoa sopivan pientä arkista ongelmaa. Mutta joskus taas ahdistusmylly on juuri silloin kaikkein läpitunkevin.

Minäkin olen kokeillut rukoilla välillä se toimii välillä ei. Huolen voisi purkaa ehkä johonkin paperille, sitten polttaa mutta turvallisesti, tai repiä, polttamisesta huoli paperi, se on yllättävän paljon asioita joita pitäisi päästää yli mutta sitten kun sen huolen on repinyt tai polttanut, turvallisesti tietenkin, huolen. Joskus kun juttelin terapeutille, niin sanoi että tietty murehtimisaika voisi olla vaikka tänään neljästä viiteen mietit, se voi auttaa mua se ei oikein auttanut, mutta voi olla ehkä se sinulla toimii. En tiedä.

Moi.

Kävin terapiassa useita vuosia ja tuntui että sillä huoleni kuultiin ja keksin ratkaisuja, nyt kun terapiaa ei enään ole tuntuu että huolistani on kasvanut paniikkikohtauksen kaltainen tila jolloin järki sanoo jostain sivulta että sinä rakennat tämän tilan itse itsellesi.

Tila iskee yleensä aamuisin tai aamuyöstä. Jos nousen kirjaamaan huoliani ja palaan takaisin sänkyyn nousee lisää huolia jotka pitäisi mennä kirjoittamaan ylös. Minulla ei ole yö valoa ja yöpöytää sängyn vieressä siksi nousen ylös kirjoittamaan. Tänä aamuna kypsähdin jatkuvaan liikkeeseen sängyn ja kirjoituspaikan välillä.

Mietin että olisiko jätkevämpää kertoa siitä olosta, siis miltä tuntuu kun paniikkikohtaus alkaa nousemaa, ja siitä kun ahdistus velloo sisällä eikä ole mitään ulospääsyä tuosta tilasta?
Tarkoitan että jos katsoo ns. ulkopuolisena omaa ahdistuksen tunnetta ja yrittää nähdä sen tunteena. Nyt tuntuu että en kestä tuota tunnetta, mutta jos sitä tarpeeksi "katsoo", jopa hyväksyy sen osaksi itseä niin sen sietäminen voisi olla siedettävämpää, en tiedä?
Mitä mieltä te olette?
Mä nimittäin koen että Huolihetki on tapa työntää ahdistusta pois. Ja mitä hanakammin työnnät pois ahdistusta niin siitä se saa vain lisää voimaa. "Ajattelen edellisen ihan energian säilymislailla, eli ahdistus on energiaa, ja sen pois työntäminen, rajaaminen, "aitaaminen" vaatii myös energiaa, joka ohjautuu minulla...en tiedä muista?...takaisin siihen ahdistukseen".

Joskus harvoin pääsen tilaan itseni kanssa että okei ahdistaa...antaa ahdistaa hyväksyn tilan...sitten ahdistus muuttuu siedettävämmäksi. Prosessi itsen ja ahdistuksen välillä ei ole ihan yksinkertaista, tai varmaan on? mutta minulle se ei ole kovin yksinkertaista. Jos ahdistus tulee päivällä voi lähteä käveleen, rukoilla, jokaisella on oma juttunsa selvitä, luulen?

Tämä Huolihetki metodi esiteltiin minulle joskus parivuotta takaperin ja nyt kun kävin jutteleen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa hän kertoi sen "pommin varmana" metodina käsitellä huolia. Harmittaa nyt kun joudun kertomaan hänelle että ei toimi minulla ainakaan aamuyöstä ja juuri herätessä.

Huolihetkestä olen kuullut monessa chatissa mutta ei toimi minulla. Laitoin sen hetken ilta kello 20, kun silloin olen tehnyt kaikki päivän hommat. Koko päivän kuitenkin ajattelen asiaa ja odottelen iltaa. Ei se yöunia viennyt kuitenkaan mutta pilasi muuten illan.

Minulle sopii, että huolehdin silloin kun huoli tulee. Tytön asioista eniten kai nyt on huolehtimista ja hän soittaa silloin kun se hänelle sopii eikä kysyle olisiko mulla nyt huolihetki.

HerKaramazov, kuulostaa hyvältä ehdotuksesi, että yrittää katsoa huolia vähän etäämmältä ja yrittää hyväksyä sen tilan osaksi itseä. Minullakin on se kokemus, että välillä se onnistuu ja välillä ei. Varmaan riippuu ahdistuksen määrästäkin. Terapia minullakin on vähentänyt huolia. Ne tulee käsiteltyä ja niihin liittyvä energia jotenkin purettua. Kun terapiaa ei ole, tilanne on paljon vaikeampi.

Myös energian säilymislakiin rinnastaminen vastaa omaakin kokemustani. Ja myös se, mitä Nótt kirjoitti, etteivät huolet noudata omaa tahtoani vaan ne valtaavat ajatukset miten haluavat. Niitä ei tosiaan saa millään konstilla häviämään tai rajattua johonkin aikaan.