Huoli ja ahdistus vanhempien voinnista
Olen reilu kolmekymppinen perheetön nainen. Vanhempani ovat minulle rakkaita ja etenkin äitini kanssa olen todella läheinen. Äitini on 66-vuotias ja isäni 77-vuotias. Tämä ahdistus sai alkunsa, kun äitini nelisen vuotta sitten sairastui vakavasti. Nyt hän on onneksi siitä toipunut. Vanhempani ovat olleet todella hyväkuntoisia, varsinkin isäni ikäänsä nähden. Vasta äidin sairastumisen myötä tajusin, etteivät he ole elämässäni ikuisesti, vaan joskus koittaa hyvästien aika. Suunnaton menettämisen pelko valtasi minut ja siitä lähtien olen pyöritellyt ajatusta, kuinka siitä selviän ja koska se tapahtuu. Äitini on todella vahva ihminen ja tiedän että hänestä minun ei tarvitse kantaa huolta, jos isäni aika on ensin. Jos taas käy toisin päin, tiedän että isäni romahtaa enkä edes uskalla ajatella kuinka sitten käy.
Välillä oli seesteisempää, eikä nämä ajatukset olleet mielessäni jatkuvasti. Nyt viime kuukausina on ollut isäni vuoro sairastella. Oireita on kestänyt kauan, mutta mitään syytä niille ei missään tutkimuksissa löydy. Hän alkaa olla itse kovin väsynyt ja masentunutkin tähän tilanteeseen. Etenkin epätietoisuus ahdistaa. Hän on myös muutaman viime vuoden aikana vanhentunut todella paljon, suorastaan silmissä. Minulla on todella ahdistunut ja surullinen olo, kun en mitenkään voi hänen oloaan helpottaa. Samalla olen äidin jaksamisesta isän rinnalla huolissaan, vaikka hän kyllä vakuutteli ettei hätää ole. Kaiken järjen mukaan mistään vakavasta, kuten syöpä, ei pitäisi olla kyse, koska missään testeissä ja tähystyksissä ei mitään näy. Silti mielessä pyörii ne kaikkein pahimmat vaihtoehdot.
Olen yrittänyt ajatella että turha on surra etukäteen, vaan elää tätä hetkeä ja surra sitten kun sen aika on. Silti en pääse tästä ahdistuksesta eroon. Tuntuu että muserrun tämän menettämisen pelon alle. Kuinka te muut olette käsitelleet vanhempienne/läheistenne ikääntymistä ja sairastelua? Olisiko vinkkejä joilla voisin peitota pahimman ahdistuksen ja lopettaa turhan pelkäämisen? En voi käyttää koko elämääni, tätä hetkeä, tulevien tapahtumien suremiseen…
En osaa sanoa muuta kuin yhtyä tuohon kirjoittamaasi viimeiseen lauseeseen, koska niinhän asia vaan on.. Itse olen vähän samanlaisessa tilanteessa, tosin minulla kyseessä on rakkaat isovanhemmat. He ovat iältään jo 85 vuoden molemmin puolin, joten järkikin sen sanoo, ettei aikaa ole enää mahdottomasti. Sekös minua ahdistaakin. Olen menettänyt jo aikaisemmin traagisesti isäni ja äitini kanssa en voi olla juuri missään tekemisissä. Isovanhempani ovat ainoani enkä ole itse vielä edes kolmeakymmentä...
Menettämisen ja tulevan pelko on niin kuluttavaa ja samalla aivan turhaa. Koskaan ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan ja ne asiat pitäisi kohdata vasta sitten. Voi kun osaisikin elää hetkessä ja olla murehtimatta tulevaisuutta. Mielestäni en ole aina ollut tällainen murehtija, en ainakaan näin suuressa määrin ja näin isojen asioiden kanssa. Vähän ihan säpsähdin tänään kun tajusin, kuinka surullisia ja synkkiä ajatuksia olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Tästä pitäisi päästä jotenkin irroittautumaan... Oma elämäni on kuitenkin aikalailla kunnossa tällä hetkellä.
Minuakin on viime vuosina mietityttänyt ja vähän ahdistanutkin ajatus siitä, kuinka paljon äidilläni on elinaikaa. Hän on jo iäkäs, yli 80-vuotias. Itse olen muutamaa vuotta vaille nelikymppinen. Isäni on kuollut jo vuosituhannen vaihteessa. Ajatus äidin kuolemasta on monesti pinnassa sikisin, että äiti itse puhuu usein siitä, ettei hänellä ehkä ole enää paljon aikaa jäljellä - vaikka ei hänellä siis mitään vakavia sairauksia olekaan. Tuntuu vähän ahdistavalta ajatella, että kun äidistä aika jättää, niin sitten lapsuudenkotia ei tosiaankaan enää ole, vaan se osa elämästä jää lopullisesti taakse. Kannattaa pitää yhteyttä vanhempiin niin kauan, kun he vielä ovat elossa ja yrittää pitää välit hyvinä, ettei tarvitse katua sitten, kun on jo myöhäistä.
En tiedä onko tästä mitään apua, mutta tietenkin kannattaisi yrittää olla huolehtimatta ja silti olla tukena. Hyvä asia tässä on että kummatkin vanhempasi ovat elossa ja tukena toisilleen silloin kun sinä et ole paikalla, joten siltä kannalta voit olla mielestä hiukan kevyemmällä mielellä. Kun pidät yhteyttä kannattaa olla välillä vaikka kokonaan puhumatta isäsi sairaudesta ja keskittyä ihan muihin vaikkakin arkisempiin asioihin. Arkisista asioista saattaa olla apua, se on jotain tuttua ja ajatus on hetken poissa siitä mieltä painavasta. Koskee sinua itseäsi myös. Kannattaa todella vältellä sitä "maailmanloppu" ajatusta mallia.
Omien vanhempien kuvitellaan aina olevan ikuisia. Ja varsinkin jos he ovat olleet erittäin aktiivisia se tuntuu jotenkin mahdottomalta.
Olen itse menettänyt isäni ja äitipuoleni ja mieheni molemmat vanhempansa nuorena. Kolme näistä tapauksista oli syöpä ja yksi onnettomuus. Suoraan sanottuna en osaa sanoa miten asiaan pitäisi suhtautua. Mutta pitkä aikaisen sairauden ollessa kyseessä on jollain lailla jo surrut etu käteen. Joten etukäteen sureminenkaan ei ole tavallaan pahasta se vain valmistaa tulevaa. Silti sinun tapauksessa ei asiaa kannata vatvoa liikaa.
Jossain vaiheessa saattaa vanhempasi myös puhua sinulle kuolemastaan, kertoa asioita miten haluavat järjestettävän tai mitä ovat järjestäneet. Oman äitini kohdalla olemme jo käyneet tällaisia keskusteluita läpi. Itselle se tuntuu pahalta mutta saattaa olla vanhemmallesi tärkeätä. Ole kiinnostunut mutta yritä tehdä selväksi että et ole kuitenkaan sitä hautaamassa jo enne aikojaan. Rohkaisu siitä että vielä on hyvää elämää jäljellä on aina hyvästä kenelle tahansa.
Ehkä tästä on jotain apua 🙂