Mitä teen? Tuntuu kuin olisin aivan hukassa. Mieliala on pohjalukemissa, en jaksa tehdä mitään ja mikään ei kiinnosta. Voisin vain kömpiä sänkyyn ja viettää päivät siellä peiton alla. Yritän käydä töissä, mutta se on tosi rankkaa, työ ja työkaverit ovat ihan kivoja, mutta jotenkin nyt tuntuu, että takki on niin tyhjä, ettei jaksaisi yhtään mitään. Kotona yritän tehdä kotitöitä, mutta se on tosi väkinäistä. Ulosmenoa en edes halua ajatellakaan, vaan päivät kuluvat kotona 4 seinän sisällä. Päässä pyörii ajatuksia, mutta ei ole ketään kenen kanssa voisin puhua niistä, sukulaisten kanssa on sukset ristissä, miehen ja kavereiden mielestä olen vahva ihminen, joka ei voi väsähtää. Toisaalta puhuminen omista tunteista ei ole koskaan ollut mulle helppoa, vaikka olen hyvinkin sosiaalinen ja iloinen ihminen. Osaan hyvin roolini reippaana, vahvana ja muita auttavana ihmisenä, mutta nyt kun olen itse väsähtänyt, surullinen ja henkisesti loppu, en tiedä mitä pitäisi tehdä. Kun multa kysytään, miten menee, osaan vain vastata, että ihan hyvin, ei mitään ongelmaa, vaikka sisällä tuntuu siltä, että mä hajoon kohta pieniin palasiin. ☹️
Tuttu tunne. Itse tein tuota monta vuotta,huolehdin kaikista muista,mutten itsestäni ja olin se "vahva"ihminen joka kuunteli kaikkien surut ja auttoi. Ja sitte kävikin näin: En jaksanut siivota/pitää itsestäni huolta,olin vaan sisällä,en vastannu puhelimeen. Yhtenä aamuna istuin vaan pimeässä olohuoneessa ja itkin,tuntu ku oisin katsonut itseäni katonrajasta ja mietin kuka tuo on? Sain sen verran koottua itseäni,että soitin lääkäriin ja menin sinne,helpotti heti kun sai puhua. Sain sairaslomaa ja pääsin terapiaryhmään,missä huomasin että en ole ainut joka siinä tilanteessa,jokainen omasta syystänsä. Mutta suosittelen,että menet lääkäriin,otat sairaslomaa ja hankit apua esim terapia tai psygologi. huomasin,että parhain apu on kun saa puhua täysin tuntemattomalle/ammatti ihmiselle. Tsemppiä!
Mä olen samaa mieltä Suhmuran kanssa, auttaa suuresti kun saa kertoa ulkopuoliselle mitä mielessä liikkuu. Mäkin olin täysin palasina katkenneen, mulle hyvin tärkeän suhteen takia. En voinut muutamaan päivään edes musiikkia kuunnella, vaikka muuten mulla soi musiikki koko ajan. Täältä mä sain kaipaamani lukijan vuodatuksilleni. Se helpotti ainakin mua. Tsemppiä sinulle Nipsu2.
Hei Smelly,
tuo kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin ystävättäreni tarina. Tunnemme toisemme lapsesta asti ja tiedän, että hän on aina tottúnut pitämään huolta toisista, itsestään ja kaikesta. Kunnes tuli iso romahdus. Oman kertomansa mukaan hän kiipeili pitkin seiniä. Veli vei hänet lääkäriin, tuli sairaslomaa ja vähitellen sieltä paljastui monta hoidettavaa sairautta, joihin hän sai myös lääkityksen. Hän kävi depressioryhmässä ja terapiassa, mutta tie ylöspäin ei ollut helppo.
Perhe hänellä oli, mutta aviomies ei oikein ymmärtänyt kaikkia ongelmia. Paranemiseen on mennyt monta vuotta, edelleenkin on kova lääkitys päällä, ja johtuneeko terapiasta vai mistä, nyt on muitakin elämänmuutoksia näkyvissä. Eli loppujen lopuksi romahdus johti kuitenkin parempaan, mutta muutos ei tullut nopeasti eikä kivuttomasti.
Luulen, että sinun laitasi on samoin. Terveyskeskuksiin on pitkät jonot, mutta sinnikäs jonottaja saatetaan palkita. Itse löysin avun yksityiseltä puolelta. Joka tapauksessa suosittelen tilannekartoitusta psykiatrisella puolella, jonne tarvitaaan lähete. Lähetteen saa terveyskeskuksesta, jos jaksaa jonottaa ja vaatia. Jos on rahaa, hoitoon pääsee nopeamminkin. Joka tapauksessa kannattaa tarttua toimeen ennen kuin on liian myöhäistä ja tilanne pahenee edelleen. Tsemppiä!
On ollut itselläkin paljon samanlaisia fiiliksiä. Monta kertaa on ärsyttänyt olla "vahva", jolle huolet uskotaan ja joka auttaa toisia rahallisesti, käytännöllisesti ja henkisesti. Ein sanominen on ollut yksi vaikeimmista asioista elämässäni.
Oman elämän tilanteeni takia päädyin sitten käymään terapiassa ja onhan siitä paljon apua ollut. Viime kerralla sain ohjeeksi keskittyä itseeni: olen nyt tehnyt niin, kuunnellut omia tuntemuksia, jaksamista, toiveita ja tarpeita. On tuntunut oikein mukavalta. Ei tämä sitä tietenkään tarkoita, ettenkö kuuntelisi kavereideni juttuja ja osallistuisi yhteisiin asioihin. Mutta nyt teen niin vain omien voimieni mukaan.
Asioiden vuodattaminen ulkopuoliselle on oikeasti auttanut. Muutama ystäväni ja sukulaiseni suhtautuu nihkeästi avun hakuuni, mutta suhtautukoot! Ei kaikista minunkaan päätöksistäni tarvitse muiden tykätä.
Terapiasessioissa on noussut pintaan paljon erilaisia fiiliksiä, nekin täytyy vain kestää 🙂
Voimia tiellesi, vain sinä valitset sen! 🙂🌻
Iso kiitos Suhmura, Smelly, Etsijä ja Polunkävijätär vastauksistanne. Olen edistynyt hieman polullani, menen maanantaina keskustelemaan lääkärin kanssa tilastani, toivotaan, että valoa alkaa löytymään tunnelin päästä.....tällä hetkellä on vielä vähän pimeää siellä.....mutta oli aivan ihanaa lukea vastauksianne, sain niistä voimaa ja nyt tuntuu, etten ole aivan yksin näiden ongelmieni kanssa. Kiitos teille, olette aivan ihania.🙂🌻
Minustakin on ollut lohduttavaa lukea kaikkia näitä vastauksia. Olen ihan samassa tilanteessa. Hoidan mekaanisesti velvollisuuksia, työn, kodin, lapset... mutta takki on tyhjä, mieli maassa ja kaaoksessa, usein on tunne ettei mikään huvita.
Onko näitä terapiaryhmiä julkisella puolella? Saattaisi olla että vertaistuki auttaisi tässä enemmän kuin se, että juttelee asioista jollekin terapeutille, joka kuuntelee minua vain "viran puolesta".