Hukassa

Hukassa

Käyttäjä Nuotiokuutti aloittanut aikaan 04.06.2019 klo 22:20 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Nuotiokuutti kirjoittanut 04.06.2019 klo 22:20

Laitan nyt nopeasti tällaisen oman aiheen tulille. Törmäsin tukinettiin sattumalta googletellessa muita juttuja ja aattelin josko täällä olisi sellaista anonyymiä verkostoa liittyen mielenterveysjuttuihin, mutten nyt ole ihan varma mitä täällä on. En kokenut ihan osaavani etsiä näitä keskusteluja ja jäin kaipaamaan sellaista yleistä mielenterveysaluetta, ehkä tämä aikuisen elämä olisi lähinnä hakemaani? Vinkatkaa joku jos on ihan väärä osoite ja jos olisi jossain sopivampi suunta.

Mielenterveysasiat on sellainen kalvo mun koko arjessa, olen sairastanut jo vuosia diagnosoimattomana ja nyt kutakuinkin puolitoistavuotta terveydenhuollon piirissä asioinut siihen liittyen. Avopuolisolla masennus ja hänkin aikamoisessa myllytyksessä ollut vuodenpäivät. Itseäni vaivannut ahdistus ja nyt olen vasta herännyt siihen että itselläkin tuo masennus siellä taustalla on. Myös perheeni ja ystäväni ovat laajalti mielenterveysongelmaisia, mikä on tehnyt avoimen tunteiden/ajatustenilmaisun ongelmalliseksi. Olen 27 vuotias, tulevaisuus on ruma lurkki jota ei millään tohtisi kohdata. Konkreettisimpana tuskanlähteenä ovat työt ja raha, nykyinen työpaikka syö kuin sairaus mutten osaa/uskalla tavoitella uusia tuulia. Olin ns. nuoruusvuoteni koulun jälkeen työtön työnhakija ja sinne jäi kaikki rohkeus ja toivo unelma-ammatista tai työstä jota on kiva tehdä.


Siinä tuollainen ruma esittely siitä mitä mieleen nyt tulee, kanssaeläjiä olisi kiva löytää samojen aiheiden piiristä ja tosiaan vinkkiä saa antaa jos on jotain muuta paikkaa jossa mielenterveystouhuista voisi keskustella 🙂

Käyttäjä Ayale kirjoittanut 05.06.2019 klo 15:37

Onko sinulla joskus kuitenkin Nótt ollut jokin unelma ammatti olemassa, kun kirjoitit, että se jäi sinne nuoruuteen?

Käyttäjä kirjoittanut 06.06.2019 klo 15:28

Hei.

Kyllä täällä voi ottaa esille mielenterveyteen liittyviä asioita tietääkseni. Mitä tulee ahdistukseen ja masennukseen, niiden hoitamiset jätän ammatti-ihmisille. Onko sinulla pysyvä ja hyvä hoitokontakti? Millaista työtä sinä teet? Miten se eroaa toiveammatistasi?

Kirjoita ihmeessä. Pikemiten

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 13.06.2019 klo 06:23

Moi!

Paperilla mulla asiat todella hyvin, ”unelma-ammattiin” pääsin opiskelemaan heti lukion jälkeen, työllistyin jo opiskeluaikana, sittemmin oli omaa firmaa, ystäviä ja perhettä, talous ei ole ollut ikinä varsinaisesti ongelma ja päivääkään en ole ollut työttömänä esim.

Tuntuu niin älyttömän väärältä edes olla olemassa ja täällä tai missään muuallakaan puhua siitä, että olen masentunut tai että miltä se tuntuu. Olen kauhean epäkiitollinen kaikista niistä mahdollisuuksista jota minulle on tarjottu ja joihin olen saanut tarttua, ja kaikesta siitä, mitä olen saanut aikaan, ja kaikesta, missä olen ehkä jopa muita päässyt auttamaan. Minulla pitäisi olla kaikki ihan hyvin, en saisi olla masentunut.

olisi helpompaa ja oikeudenmukaisempaa, että olisin vaan pärjännyt huonommin elämässä, että tämä mun elämä tähän asti olisi jaettu jollekin toiselle, sellaiselle joka olisi kestänyt kaiken loppuun asti.

Vaikka ei se mun oloa helpommaksi tekisi. Päin vastoin. Olen kiitollinen kyllä siitä, että tietyt käytännön asiat sujuu mulla helpommin kuin monella muulla. Ihan kiva kun tukihakemusten mokaaminen ei tuhoa ihan kaikkea.

Taitaa olla niin, että jokaisella on oma polkunsa. On myös niin, että nämä ulkoiset asiat ei sitä onnea tuo.

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 13.06.2019 klo 06:25

Ja konkreettisemmin vastauksia:

itse olen suht aktiivinen myös jodelissa (anonyymi sosiaalinen media, sellanen APP puhelimeen), siellä vähän nopeampitempoista ja ehkä kevyempää keskustelua mielenterveydestä

muilla forumeilla en käy sitten kuin täällä, koska muualla on todella ankea keskustelun taso ja jatkuvaa naljailua en vaan jaksa enää tippaakaan.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 13.06.2019 klo 18:36

kuukkels kirjoitti:
olisi helpompaa ja oikeudenmukaisempaa, että olisin vaan pärjännyt huonommin elämässä, että tämä mun elämä tähän asti olisi jaettu jollekin toiselle, sellaiselle joka olisi kestänyt kaiken loppuun asti.

Vaikka ei se mun oloa helpommaksi tekisi. Päin vastoin. Olen kiitollinen kyllä siitä, että tietyt käytännön asiat sujuu mulla helpommin kuin monella muulla. Ihan kiva kun tukihakemusten mokaaminen ei tuhoa ihan kaikkea.

Taitaa olla niin, että jokaisella on oma polkunsa. On myös niin, että nämä ulkoiset asiat ei sitä onnea tuo.

Moi kuukkels!

Minä en virallisesti ole masentunut tai ahdistunut, koska en ole saanut aikaan hakea apua. Osin tämä johtuu siitä, että koen avun hakemisen raskaaksi ja hankalaksi, osin koska olotilani menevät sellaista vuoristorataa, että välillä, kuten nyt, menee suhteellisen hyvin. Nytkin on fiilis, etten ole mitenkään erityisen onnellinen, mutten kuitenkaan ryve pohjamudissakaan - sellainen tympeän harmaa olotila siis. En koe olevani oikeutettu apuun, koska en ole tarpeeksi ahdistunut/masentunut ja koska menee verrattain hyvin, kun on edes jotain työtä, harrastus ja mielenkiinnon kohde.

Mitä tässä yritän sanoa on, että samaistun kirjoitukseesi. Tunnen syyllisyyttä sekä saamistani tuesta ja mahdollisuuksista, mutta poden myös syyllisyyttä mahdollisuuksista, joita en käytä. Tein niin tai näin, niin aina tuloksena on paska fiilis.

Tiedostan kyllä, että mielenterveyden häiriöt eivät olosuhteita katso kuten eivät muutkaan sairaudet, paitsi että kurjuus voi vain pahentaa kurjuutta. Tiedostan myös, että syyllisyyden, häpeän ja huonommuuden tunteet kuuluvat pakettiin ("sairaus on se joka puhuu"), mutta eihän se niitä tunteita tai niiden vaikutusta vähennä.

Tsemppiä ja jaksamista! 🙂

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Sähläys lainauksen kanssa
Käyttäjä kirjoittanut 13.06.2019 klo 18:36

Hei K

Miten koet masennuksen vaikuttavan perhe-elämääsi? Kerroit aika tyhjentävästi siitä miltä sinusta tuntui, mutta onko vaikutukset myös tuollaiset?

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 20.06.2019 klo 10:01

Moi, apua kannattaa kyllä hakea, kun ei sitä kenellekään turhaan anneta. Kannattaakin hakea jo silloin, kun tuntuu siltä, että ei sitä edes ihan vielä tarvitse. Kun näin myöhään voi alkaa olla jo liian myöhäistä.

Minulta tämä on vienyt nyt melkein kaiken jo, työkyky meni ja sitä kautta työt, perhe-elämä pyörii nyt sitten joka toinen viikko jotenkuten, eli avioero tuli masennuksen myötä. Ystäviä nyt ei ollut aiemminkaan paljoa, ja tuttavat nyt ainakin ovat kadonneet ihan kokonaan.

Lasten takia jaksaa eteenpäin, päivä kerrallaan.

Käyttäjä kirjoittanut 24.06.2019 klo 08:31

Hei Kuukkels

Olen havainnut perhe-elämän olevan tärkeää ihmisille joilla on mielenterveysongelmia, miten ne sitten onkaan diaknoosin saaneet. Monilla on jo aikuisia lapsia, ja ongelmia lasten itsenäistymisen kanssa. Lapset ovat varmaan ihan mukavia kumppaneita ja niihin kiintyy. Oletko joutunut tilanteen eteen ettet huolehtisikaan lapsistasi itse, sellaista tapahtuu paljon että viranomaiset yhdessä miehen kanssa ottavat lapset huostaansa, äidin mielenterveyteen vedoten. Kirjoittele taas. Pikemiten.