Tultiin taas kotipaikkakunnalle. Olen masentunut kun en näe sukulaislapsiani ollenkaan. Yhden kerran olen tavannut näistä lapsista yhden. Enää he eivät käy kuten ennen isänsä kanssa.
Ja tämä lasten tapaaminen on yksi suuri syy miksi käyn kotipaikkakunnallani.
Nyt vielä lisäpiikkinä kävi niin että sen yhden lapsen tapaaminen ilmeisesti estettiin.
Vaikka hän olisi halunnut tulla ja ruokakin valmiina.
Toinen vanhemmista ei ehkä halunnut että lapsi tulisi minun luo.
Tuntuu etten enää jaksa.
Vanhat traumat aktivoituvat jälleen ja tosi pahasti.
Ainoa iloni viedään minulta. Minua ja lastani ei sen vertaa arvosteta että tultaisiin käymään ja nyt estettiin jo sovittu tapaaminen. Minulla ei ole enää muuta kuin lapseni. Rakkaat kummitytöt ovat kadonneet. Juuri ne jotka tuottivat iloa.
Miten jaksan enää?