Hirveä syyllisyys ja häpeä
En enää jaksa tätä itsesyyttelyä. Varmaan kaksi kuukautta olen kohta joka päivä miettinyt tekemääni mokaa. Toisaalta hirveä syyllisyys, toisaalta häpeä. Nämä tunteet vievät hirveästi energiaa.
En osaa sanoa, pitäisikö moittia itseään näin hirveästi – enhän kuitenkaan ole fyysisesti ketään satuttanut, enkä oikeastaan henkisestikään niin pahasti, että sille toiselle olisi varmaan tullut elinikäiset traumat tai jotain. Todennäköisesti minä tästä mokastani enemmän kärsin kuin se toinen. Taisin nolata itseni ja pahasti.
Jos rupean selittämään kovin yksityiskohtaisesti niin varmaan joku tuttuni voisi lukea tämän ja tunnistaa. En ota sitä riskiä… Nolottaa muutenkin. Jos te tietäisitte, mitä sanoin ja missä niin nauraisitte ihan helvetisti. Niin. Ehkä minun on ennemminkin syytä tuntea häpeää kuin syyllisyyttä. Mutta syyllisyyttäkin tunnen, koska se toinen varmaan loukkaantui sanoistani. ”Miten ajattelematon tuo tyyppi oikein on”, se varmaan ajatteli.
Kaikista naurettavinta on, että en minä tarkoittanut loukata. Yritin olla hauska. Voi helvetti… Miten minä olen näin tyhmä.
Olen yrittänyt itsekin nauraa asialle, nähdä sen humoristisessa valossa. Mutta ketä minä oikein yritän huijata: tunnen itseni niin sietämättömän hölmöksi, että olen miettinyt, että jonkun pitäisi rangaista minua.
Älkää sanoko, että pitäisi puhua tästä jollekin terapeutille tai jotain. Se terapeuttikin nauraisi itsensä kuoliaaksi jos kertoisin tästä. Tai sitten se järkyttyisi niin paljon, ettei saisi sanaa suustaan. Tai mistä minä tiedän – en ole uskaltanut puhua tästä ääneen kenellekään.