Herättelen kysymyksiä ja vastauksia!
Olen täällä viime kesästä lähtien lukenut ja kirjoitellutkin joskus. Aloitin silloin kun elämäni oli hirveän yksinäistä ja pelkäsin tulevaisuutta.
Olen eläkkeellä (liian nuorena jouduin jäämään pois töistä) ja siksipä talous ja muu elämä meni ihan uusiksi. Sen jälkeen olen yrittänyt pysyä ”pinnalla” etten antais periksi, tehnyt välillä töitä (mutta niitäkään ei saa tehdä enää, kansaeläkelaitoksella on omat kummalliset säännöt) ja opiskellut taidetta, kun en muutakaan keksi enää. Sekin maksaa aika paljon, jos jotain tekee. Meinaan muuta kuin istuis jossain kuppilassa tai asukastuvalla ja kun en ole sosiaalinen ihminen sillä tavalla, että edes viihtyisin isoissa porukoissa. Yksin on mukavampi.
Sitä ihmettelen, että olisko muitakin, jotka haluavat parempaa elämää ja pyrkivät siihen ihan oikeasti. Tekemällä työtä, opiskelemalla, olemalla auttamisjärjestöissä yms.
Minua auttaa kovasti se, jos jotain edes touhuan, vaikken edes siitä välttämättä saa palkkaa.
Elämäni on nyt syksyn aikana muuttunut tosi paljon. Liekö rukousvastauksia, kun olen tiiviisti lähetellyt yläilmoihin pyyntöjä ja kuunnellut vastauksia, totellut myös. Enkä enää anna kaikenlaisten mielijohteiden viedä itseäni harhaan. Ikäänkuin sisälläni olis nyt terve järki, joka ei enää halua, että kuuntelen tai ajattelen mitään epävakaista ja surkeaa asiaa. Kaikki surkeudet on pannaan julistettu. Äskenkin meinas tulla epäileviä ajatuksia eräästä asiasta, niin toinen tiukempi ääni käski olla kuuntelematta ja komensi olemaan selväjärkinen ja katsoa vain eteenpäin.
Olisko se näin helppoa? Ei kuuntele pahoja juttuja itsessään, vaan haluaa olla tervemielinen. Yksinkertaisesti päättää olla enää kuuntelematta pahoja asioita. Telkkari komeroon ja lehdet piiloon. Elämä on nyt helpompaa. Sillä olen ihan liian herkkä ottamaan kaikki huolet ja pelot tosissaan, kuvittelen sitten ne liian suuriksi.
Opettelen tyytyväisyyttä pieneen ja vaatimattomaan elämään, kun en muuhun pysty. Ja kiitän Jumalaa että muutosta tulee koko ajan. Ja parempaan suuntaan!
Minä ainakin olen kyllästynyt siihen ainaiseen ahdistukseen ja itsetuhoisuuteen. Itseasiassa kyllästyin siihen vähän aikaa sitten jo. Päätin, että helvetti sentään enhän minä tällaista elämää halua elää, menneisyys on menneisyyttä ja sille ei voi mitään. Tulevaisuuteen pystyn vaikuttamaan täysillä, joten panostetaan siihen. Olen myös miettinyt, että mitä kaikkea lähimmäiseni ovat joutuneet kestämään, kun minulla on ollut vaikeaa. Olen valittanut heille, olen ollut osastohoidossa ja sairaalassa ja ties missä, tehnyt mitä tyhmimpiä asioita ja sanonut väärin. Silti he vain yhä ovat vierelläni. He ymmärtävät ja tukevat vaikka mikä olisi. Ehkä suurin apu näin jälkeenpäin ajateltuna on ollut se, että kaikki ihmiset ovat vain pitäneet kädestä kiinni kuvainnollisesti. Sanomatta sanaakaan he ovat olleet ymmärtäväisiä ja antaneet sitä rakkautta mitä tarvitsin eniten.
Tästä kaikesta kasvaneena voin vain kiittää ja kumartaa elämää siitä mikä minä nyt olen.
Olen nyt ollut sairaslomalla melkein vuoden verran ja kyllä tässä on jo kädet alkaneet syyhytä siihen malliin, että jotain olisi pakko päästä tekemään. Onneksi koulu alkaa ensi viikolla, niin tulee arkista tekemistä viikoille. Olen myös miettinyt näitä vertaistukiryhmiä, missä keskusteltaisiin mielen hyvinvoinnista ja erilaisista selvitymiskeinoista, miten saada arjesta hieman parempaa ja taas hieman parempaa. Haluaisin joskus myös osallistua vapaaehtoiseen työhön, jossa tuettaisiin nuoria mielenterveysongelmissa, mutta tämä vasta todellakin sitten joskus tulevaisuudessa.
Samoin on täälläkin, että haluan jo tarttua muuhunkin kuin ongelmien ratkomiseen, ne kun eivät näytä loppuvan. Joka päivä tulee uusi juttu, jos niihin kiinni jää.
Vertaistukiryhmistä luovuin siten etten enää hae sieltä apua, ehkä joskus voin antaa jollekin, mutta nyt on ensin saatava tukevaa tervettä maata jalkojen alle.
Huono puoli noissa ryhmissä oli se että niissä "vellottiin" liikaa jossain meneisyyden, varsinkin lapsuuden, virheissä siten, että syy oli aina vanhempien tai muiden ihmisten. Itsekin ensin tein niin, ennenkuin aloin inhota sitä, että kaivan syyllisiä esiin.
Heräsin huomaamaan, ettei se syy ole välttämättä muissa, vaan omassa asenteessa. Kun jäin kiusattavaksi, enkä osannut lähteä pois. Lapsena ei pysty, jos ei joku ulkopuolinen puutu asioihin, ja olisko sekään auttanut. Ehkä olis vain tullut suurempi ongelma. Nämä on niitä ikuisuus-kysymyksiä joihin tuskin olen niin viisas, että osaisin vastata, ainoa johon voin vastata on tämän päivän tekemiset. Nyt. Ja jos teen virheen opettelen antamaan sen heti anteeksi itselleni ja pyydän anteeksi jos toisia loukkaan. Harvemmin sitä muita loukkaa, itseä kohtaan olen ihan liian ankara. Se kait se on ollut se pahin sairastuttaja, liian kovat vaatimukset.