Syksy tuntuu parhaalta, kun päivät lyhenevät ja tulee pimeämpää. Vielä ei kuitenkaan tarvitse tehdä lumitöitä.

Minä tykkää eniten keväästä ja syksystä. Valoisat päivät, pimeät yöt ja juuri minulle sopiva lämpötila. Olen selkeästi aktiivisempikin aina keväisin ja syksyisin ja se aktiivisuus parantaa myös mielialaa.

Kesä on ihan kiva (pl. kuumuus ja kaiken maailman verenimijät), mutta myös omalla tavallaan vaikea. En niinkään ajattele, että minun kuuluu mennä ja tehdä kaikkea, vaan haluaisin itse olla aktiivisempi ja sitten kun se ei onnistu, niin on huono omatunto. Oli tälläkin kesälle suunnitelmia, eikä edes mitenkään suuria sellaisia, mutta vain murto-osa niistä toteutui. En käynyt lähimuseossa, en retkellä, en torilla...

Säiden puolesta en pidä yhtään talvesta: jos ei ole kova pakkanen, niin tulee räntää. Tuntuu, että talvella on harvoin itselleni mieluinen sää. Tunnistan kyllä itsessänikin tuon, että talvella on jotenkin sallitumpaa olla väsynyt, alakuloinen ja vetäytynyt. Luulen, että se on myös jossain määrin itseään toteuttava ennustus ja noidankehä, sillä jos ja kun annan itselleni luvan jumahtaa kotiin, niin helposti se sitten näkyy mielialassa. Kolikon toinen puoli kuitenkin on, että koen talven olevan myös armollinen, sillä se sallii myös tietynlaisen pysähtyneisyyden ja rauhoittumisen.

Syksy on minulle pahinta, kun luonto kuolee ja pimeys nielee kitaansa kaiken elämän. Kevättalvella helpottaa kun valo alkaa voittaa. Mutta kun mieli on maassa, valoisimmissakin päivissä värjyy varjo ja toivoa on vaikea nähdä missään. Pimeä pelottaa kuitenkin eniten, silloin katoaa horisontti ja kaikki tuntuu pakahtuvan sen alle.