Hei apilanlehti,kirjoitit asiaa🙂

Ei saa jäädä odottamaan,että joku toinen parantaa minut tai joku lääke pelkästään,itsensä täytyy myös tehä jotain sen eteen.Mutta tiedän kyllä itsekin,että aina se ei onnistu tai on välillä ehkä jopa mahdotonta.Mutta pienin askelin kerrallaan,aloittaa vaikka ihan pienestä asiasta,minkä pystyy tekemään ja vähitellen tehdä enemmän.

Minä haluaisin löytää sen uskon,mistä monet täällä kirjoittelee ja saavat siitä turvan elämälleen.

FB:ssa kiertää niitä kiitospäiväkirjoja,toiset haastavat kavereitaan kirjoittamaan viikon ajan jokaisena päivänä 3 asiaa,josta on kiitollinen.Pitäisi jaksaa enemmän ajatella niitä hyviä asioita,ei keskittyä pahoihin;tässä on minullakin opettelemista.

Pienin askelin eteenpäin,se on minun ohjeeni,kerralla ei tartte selviytyä kaikesta.

Minullekin nyt sitten todettiin masennus ja ehdotettiin lääkitystä. Mutten vielä suostunut sitä ottamaan. Vaan koetan ensin omin neuvoin "parantua".
Liikuntaa, hyvää ruokaa, lukemista ja paljon nukkumista. Ja tuota valoa myös.

Nyt kai joku voisi luulla etten ole oikeasti masentunut, kun kaiken tuon jaksan tehdä mutta olenhan minä, kun lääkäri sen totesi. Oli helpotus saada diagnoosi, nyt voin ihan virallisesti olla välillä väsynyt ja toivottoman oloinen enkä syytellä itseäni.

Agora hei,älä syyttele yhtään itseäsi,kun et ottanut lääkitystä.Aina parempi,jos ihminen itse pystyy vaikuttamaan syihin,jotka johtaneet masennukseen ja myös tekemään asioille jotain.Se on hyvä juttu,että sinulla on tuota toimintakykyä,pidä siitä kiinni🙂

Minä olen hyvä esimerkki siitä,kuinka lääkkeet eivät paranna:olen syönyt yli 20 v masennuslääkkeitä ja olen edelleen keskivaikeasti masentunut.

agora kirjoitti 14.4.2015 7:43

Minullekin nyt sitten todettiin masennus ja ehdotettiin lääkitystä. Mutten vielä suostunut sitä ottamaan. Vaan koetan ensin omin neuvoin "parantua".
Liikuntaa, hyvää ruokaa, lukemista ja paljon nukkumista. Ja tuota valoa myös.

Nyt kai joku voisi luulla etten ole oikeasti masentunut, kun kaiken tuon jaksan tehdä mutta olenhan minä, kun lääkäri sen totesi. Oli helpotus saada diagnoosi, nyt voin ihan virallisesti olla välillä väsynyt ja toivottoman oloinen enkä syytellä itseäni.

Sairastelu ne mielialan vaihtelut aiheuttaa. Pää ei kestä sitä että yhtenä päivänä on melkein kivuton olo mutta jo seuraavana jatkuva kolotus vaikkei olis mitenkään erityisesti itseään rääkännyt. Sitä ei sellaiset käsitä joilla ei ole koskaan mitään kipuja paljonko kivut päätä vannehtii. Mullekin on monesti tarjottu mömmöjä ja on niitä kirjoitettukin mutta en ole koskaan aloittanut.

En tiedä oikein mistä kiikastaa kun en suostu sillä tavalla helpotusta ottamaan vastaan. Olen kai niin vanhanaikainen että pelkään leimautumista tai johtuisko siitä että mun kummit teki itsemurhan vaikka olivat toistuvasti mielisairaalassa eli eivät silti parantuneet. Olin silloin nuorukainen ja kyllä oli iso järkytys minulle.

Toivottavasti kukaan syvästi masentunut ei masennu lisää näistä itsensä-parantamis-vaatimuksista. On ihmisiä, joille millään ei ole tällä hetkellä positiivista merkitystä, johon tarttua, mikään ei ole valoisaa. Varmasti jokainen yrittää parhaansa parantuakseen, kaikki on vain niin vaikeaa. Muutos ei kaikilla välttämättä tule siitä, että sälyttää itselleen vielä enemmän vaatimuksia. Kaikki voi silti muuttua, jossain tapauksessa ehkä juuri toisen auttamana, kun saavuttaa luottamuksen toiseen ihmiseen. Ihmeitä voi tapahtua, eikä oikein tiedä, mistä ne tulevat. Valo vain alkaa joskus pilkottaa.