Päiväkerhossa, n. 4-6 vuotiaana muistan vielä, kun eräs kaveri halusi vaihtaa kanssani leikkiautoa. Vaihdoin aina, kun hän pyysi. Sitten hän huusi muille: Hei, tämän kanssa on helppo tehdä vaihtokauppoja. Muistan jo silloin miettineeni, että miten niin. Eivätkö muut sitten suostu vaihtamaan pyydettäessä. Jotkut tulivat sitten kokeilemaan, pitääkö paikkaansa. Pitihän se. Tuli ilkeä tunne. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja vähän tyhmäksi ja myös hyväksikäytetyksi. Minä vaihdoin, vaikka olisin ehkä halunnut leikkiä autollani itse. Muut osasivat ehkä sanoa: Ei, leikin lelullani itse, jos niin halusivat. Mietin silloin ja mietin vieläkin, miksi en uskaltanut sanoa: Ei. Ehkä ajattelin, että kavereilleni tulee paha mieli, jos heidän tahtoonsa ei suostuta. Entä minun tahtoni. Eikö sillä ollut merkitystä. Kuka olisi pitänyt siitä huolta. Minun itseni tietenkin olisi pitänyt tehdä se. Mutta asetin kaverien tarpeet omieni edelle. Näin tulin tekemään sitten myös pitkin lapsuuttani ja nuoruuttani, koulussa ja kodissa. Sitten aikuisena myös työelämässä ja sukulaisten kanssa. Nyt olen 45 -vuotias ja työstän tätä asiaa. Etenen, mutta olen myös huolissani. Opinko lopulta arvostamaan itseäni ja huolehtimaan tarpeistani ja pystynkö siten parantamaan elämänlaatuani.