Olen sairastanut vakavaa masennusta reilut 10 vuotta, tai silloin se diagnosoitiin, masennuksen oireita oli toki aiemminkin, mutta laitoin sen vaan väsymykseksi pienen lapsen hoitamisen, työssäkäynnin ja väkivaltaisen avoiliiton yhteissumman syyksi. Avioero tuli, ja mä romahdin, oli itsemurhayrityksiä parin kappalein ja jonkun verran alkonkin käyttöä.
Mutta pidin kuitenkin itseni pinnalla, haparoiden, mutta pinnalla.
Välillä olin sairaslomalla pitkiäkin jaksoja, välillä töissä, vähemmän pitkiä jaksoja.
Nyt tätä edestakaisin huopaamista on ollut kymmenkunta vuotta, siis samaa sairaslomaa, työssäoloa. Pisin työssäolojakso on 10 vuoden aikana ollut 10kk, siis yhtäjaksoinen.
Muutama vuosi sitten sain kuitenkin jo diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön (II-tyyppi) joskin se on koko ajan ollut masennuspainotteista. Sekamuotoista mania-jaksoa on ollut pari-kolme kertaa.
Reilu kaksi vuotta sitten olin kuntoutustuella n puolitoista vuotta, sitten menin työkokeilun kautta uuteen työpaikkaan, ja sieltä olen nyt toista kertaa sairaslomalla, joka on kestänyt nyt lähes 9kk. Tätä ennen olin töissä 3,5kk puolen vuoden sairasloman jälkeen.
Olen aivan uupunut tähän jatkuvaan edestakaisuuteen. Olen aina mennyt mielelläni töihin sairasloman jälkeen, mutta jo muutaman kuukauden jälkeen alan pelätä miten kauan jaksan…ja pianhan se raja on aina vastaan tulleet. Ensimmäisenä oireena on aina unettomuus, saatan helposti nukkua muutaman tunnin yöunet, eikä mua silti väsytä ollenkaan.
Nyt ollaan taas siinä pisteessä, että vaikka nukkuisin 24h, olen silti väsynyt.
Olen taas umpikujassa, enkä tiedä mitä tehdä, jollei lapsia olisi, olisin varmasti vielä syvemmällä suossa. nyt voin vain tuijottaa tyhjyyteen ja itkeä…
Ja musta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä mua
Voi kuule, täällä on varmasti ihmisiä, jotka ymmärtää. Kohtalotovereita niin sanotusti. Mun työhistoriani kuulostaa aika samanlaiselta, pätkittäiseltä. Tosin oon ollut koko ajan samassa työssä. Monta vuotta meni niin, että uuvuin töissä ja romahdin, sitten olin pari-muutaman viikon s-lomalla ja palasin töihin taas. Jonkin aikaa jaksoin pinnistellä, kunnes tomahdin taas ja sama homma uudestaan ja uudestaan. Nyt olen ekaa kertaa pitkällä s-lomalla, ollut jo reilun vuoden ja s-loma jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Niin ja diagnoosina siis vakava psykoottistasoinen masennus. En tiedä, onko minusta enää koskaan työntekijäksi vai olenko eläkkeellä koko loppuikäni.
Mulla on tätä s-lomaa nyt jatkunut jo niin kauan et sairaspäiväraha on täynnä (ollut jo reilut kaksi kuukautta) ja Kevalta on siis haettu kuntoutustukea/määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä. Mutta sieltä tuli hylätty päätös. Eli tällä hetkellä elän täysin tulottomana kahden lapsen kanssa. Alkaa olla todellakin voimat kuihtuneet... Että tämäkin vielä.
En jaksa enää yhtään, jokainen, penikin vastoinkäyminen tuntuu olevan katastrofi mun päässä.
😭
Millä ihmeen perusteella Keva hylkäsi kuntoutusrahahakemuksen? Voiko siitä valittaa? Jos voi, niin valita ihmeessä. Voisiko valitukseen liittää uuden lääkärintodistuksen, jossa lääkärikin perustelisi voimakkaammin tarvetta kuntoutusrahaan? Ainakin Kelan päätöksistä voi yleensä valittaa, mutta Kevasta en tiedä, vaikka saan itsekin sieltä kuntoutusrahaa. Toivottavasti asia järjestyy.
Iskuja vyön alle senkun satelee... Eka luokkansa tänä syksynä aloittanut kuopus saa jatkuvalla syötöllä negatiivista palautetta, milloin ei jaksa keskittyä, milloin häiriköi tunnilla, mitä milloinkin.Ja eniten syytän itseäni...Enkö ole kuunnellut riittävästi, olenko syyttänyt asioista liikaa, olenko ollut liian joustamaton?? Mitä? Olen ollut sairaslomieni takia paljon kotona lasten kanssa, joten läsnäolon puuttesta ei voi olla kyse. Kuri on tavallaan kotona kova ja säännöt melko joustamattomia...Mutta on pakko ollut olla, muuten tää pakka olis hajonnut käsiin jo aikoja sitten. Olen pitänyt sylissä, olen lukenut iltasadut, ymym, mutta nyt en jaksa enää mitään.
En pysty enää elämään edes päivä kerrallaan, vaan on mentävä tunti kerrallaan. Ei ole mitään oljenkortta mihin tarttuisi.
Elämä ei yksinkertaisesti tunnu elämisen arvoiselta. Juuri nyt tekisi mieli laittaa ovi perässä kiinni ja häipyä olemattomiin, siinähän voisi kukin sitten miettiä omissa oloissaan, miten kaikki voisi olla toisin.
Mielialat vaihtelevat päivän mittaan ihan älyttömästi 😭
Joskin kevyestä masennuksesta täydelliseen ahdinkoon. Pienestäkin asiasta saatan saada sellaisen raivarin, että astiat lentää... ja sitä seuraa tietysti mieletön itkunpuuska huonosta omatunnosta.
"terapia"=psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotto on kerran kahdessa viikossa, ei selvästikään riittävää. Pahimmillani tietysti raivoan läheisilleni ja puran heihin, siis lapsiin miesystävääni ja äitiini ja saan heille voimattoman olon ja pahan mielen. Ja taas minulla huono omatunto.
Lääkitykseni on mieltä tasaava, mutta masennuslääkettä ei tietenkään voida aloittaa, koska mulla on ollut hypomaanisiakin vaiheita, viimeksi keväällä, jolloin olin sairaalassa pari viikkoa. Mutta sairaalahoito ei tule kysymykseen tällä hetkellä, vaikka sen tarpeessa selvästi olisinkin, koska en saa lapsia hoitoon, molemmat kun ovat jo kouluikäisiä.
Ehkä päiväsairaala olisi mulle hyvä vaihtoehto, en tiedä. Joka tapauksessa näin ei voi jatkua, mielessä on tietenkin jatkuvasti itsari, joka ei kuitenkaan ole vaihtoehto, en voi läheisilleni antaa kannettavaksi sellaista tuskaa.
Pikemminkin toivoisin etten vaan heräisi unestani enää...😭
Kertomasi negatiiviset palautteet kuopuksestasi kuulostavat tutuilta. Oma lapseni on saanut juuri samanlaista palautetta koulusta, ja olen ollut ymmälläni palautteesta. Tiedän, että poikani on vilkas, eikä jaksa aina keskittyä tunneilla istumiseen, mutta olen myös sitä mieltä, että nykyisin jokaisen lapsen tulisi mahtua samaan muottiin. Ja se muotti on ns. kiltin lapsen muotti, mikä tarkoittaa moitteettomasti käyttäytyvää paikallaan istuvaa lasta. Mielestäni nykyisen peruskoulun tulisi kannustaa kaikkia lapsia oppimaan ja etsiä mahdollisia tukikeinoja koulumaailmassa pärjäämiseen. Uskon kehujen suureen voimaan. Kun lasta kehuttaisiin ja kannustettaisiin myös koulussa, hänen käytöksensä parantuisi ja motivaatio koulunkäyntiä kohtaan parantusi huomattavasti.
Jaksaisitko mennä keskustelemaan kuopuksesi opettajan kanssa asiasta? Ehkä saisitte puhumalla asian ratkaistuksi. Ja tietenkin olisi hyvä, että myös lapsesi olisi paikalla, jolloin hän näkisi, että koulu ja koti puhaltavat yhteen hiileen hänen koulunkäyntinsä parasta ajatellen. Meillä tilanne ratkesi niin, että pidimme yhteisen palaverin asian tiimoilta, ja nyt olen pyytänyt opettajaa olemaan aina ongelmien ilmetessä yhteydessä minuun.
Vierailija
Kiitos kannustavasta viestistäsi. Olen täysin samaa mieltä kanssasi tästä muottiin asettelimisesta ja kielteisen palautteen korostamisesta koulumaailmassa.
ja valitettavasti tämä sama jatkuu läpi nuoruuden ja pahimmassa tapauksessa vielä aikuisuudessakin. Silloin onkin oltava itsetunto kohdallaan, jottei jäisi priimusten jalkoihin, jotka niin paljon helpommalla tuntuvat elämässä pärjäävän.
Ei todellakaan oteta huomioon sitä kuinka se vilkaskin oppilas, joka ei jaksa tunnilla aina keskittyä, yrittää kuitenkin parhaansa. Tekee läksynsä tunnollisesti ja tankkaa aakkosia, näin ainakin meillä. Ja kun sitä negatiivista palautetta tulee, niin se jää aina päälimmäiseksi.
Eikä mun kohdalla poikani oppimista ja itsetunnon kohotusta auta se, että itse olen koko ajan jaksamisen äärirajoilla, siinä sitten omassa avuttomuudessa, syyllistän häntä vielä lisää 😭
Ja varmasti hän omassa mielestään itseään minun väsymyksestäni...
Mielialani vaihtelevat jopa yhden päivän aikana melko paljon ja olen miettinytkin, miten paljon lapsiani mahtaa jopa pelottaakin se, millä päällä olen milloinkin. Täysi räjähdys saattaa tulla aivan puun takaa pienimmästäkin asiasta, tai sitten ei. Minäkään en aina tiedä. Ja kun suutun, en hallitse itseäni (en kuitenkaan missään tapauksessa esim pahoinpitele lapsiani).
Eilenkin olin välillä niin raivoissani, että nukkumaan mennessäni koko kroppa tärisi ja särki...
Tiedän ettei näin voi mun kohdalla jatkua. Jokin ratkaisu, elämää ja mielialaa tasaava juttu on löydyttävä, mutta itse en pysty sitä löytämään, se on selvä. Psyk polin aika on viikon päästä, yritän taas selviytyä sinne asti. Siellä voidaan ehkä sairaanhoitajan kanssa miettiä jotain kanavia tän tilanteen ratkaisemiseen.
Nyt vaan yritän selviytyä.
Hei. Minun ehdotukseni on, että olisit yhteydessä poliin. Tarvitset mielestäni kriisiajan. Yritä sitä!
Jardin Prive
JP,
Soitin psykpolille, siellä ei ollut antaa akuuttiaikaa ja kehoitettiin menemään päivystykseen, jos olo tulee sietämättömäksi ☹️
Viikonloppu meni tähän aamuun asti ihan rauhallisesti, oltiin pienellä reissulla miesystävän kanssa, paluumatkalla sitten kyynelkanavat taas aukesivat, tavallaan ihan mukava ja rauhallinen vkl saikin ihan toisellaisen käänteen, minusta mikään ei ollut hyvin. Mikali emme olisi istuneet turvavöissä olisin varmaan riehunut hullun lailla, nyt sitten vaan itkin.
En osaa koota ajatuksiani sen vertaa, että tietäisin, mistä nämä tunnepurkaukset aina johtuvat...
Yksikin neulanen polulla poikittain, niin hommat ratkeaa käsiin, enkä osaa itseäni kontrolloida...
Voi, kun et saanut akuuttiaikaa. Kai siinä näkyy resurssit. Meille ei löydy riittävästi hoitoa. Ja siitä voi seurata vielä pahempi vointi. Kun apua ei saa silloin, kun sitä tarvitsee...
Yritä kuitenkin jaksaa... Vaikka se on varmasti välillä liki mahdotonta...
Jardin Prive
Tänään tuli postissa lääkärin lausunto, dg tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö ☹️
Pitkät sepustukset siitä, miten pitkään tätä on jatkunut itsemurhayrityksineen ja töihinpaluuyrityksineen. Ammattitaitoa on, muttei psyykkinen kestävyys riitä. Ammatillisen kuntoutuksen suunnitelmaa ei voida tässä vaiheessatehdä, koska tavoitteena on nyt selviytyä arjesta ja päivittäisistä toiminnoista.
En tiedä mitä Keva ja Kela tähän nyt reagoi... en jaksa edes ajatella miten elantoni kahden lapsen äitinä hankin, jollen saa myönteistä päätöstä kuntoutustukeen😭
Hei. Toivotan onnea Kuntoutustuen hakuun. Se on huomattavan stressaava prosessi. Muistan, kuinka ahdistuin siinä vaiheessa, kun oli aika hakea uutta pätkää, ja toisaalta siinä vaiheessa, kun odotin päätöstä.
Voimia, sinulle ja perheellesi!
Jardin Prive