Ensimmäistä kertaa vihdoin kirjoitan jonnekkin ’julkisesti’ pahasta olostani, nyt vain tuntuu siltä että on pakko päästä purkamaan ajatuksia edes jonnekkin.

Olen nuori, vähän päälle parikymppinen nainen jolla näyttää ulkoisesti kaikki olevan hyvin ellei paremminkin. Minulla on ihana perhe johon kuuluu 2 kissaa ja mies. Taloudellisesti kaikki on ok ja olen ollut kuukauden työttömänä josta olin 3 viikkoa reissussa johon olin säästänyt.

Minulla on pitkin elämääni ollut ikäviä ajanjaksoja, kouluikäisenä minua kiusattiin koska olin ja edelleen olen lihava ja outo. Asuin taloudessa sukulaisen kanssa, joka muistutti minua samasta asiasta; kuinka ruma ja lihava olen ja miten jo se tulee pilaamaan tulevaisuuteni. Kuuntelin haukkuja, arvosteluja ruokatottumuksistani, päätöksistäni yms. Noin 10 vuotta ajatellen sen kuuluvan asiaan – koska aina tuntui olevan joku joka vihasi preesenssiäni. Muistan kerran, kun kyseinen sukulaiseni sanoi ”Olisi parempi että sinulla olisi vaikka anoreksia kuin että näyttäisit tuolta” ja vertasi minua aina kavereihini miten he ovat kauniita ja solakoita ja tulevat pärjäämään elämässä ja mimä en.
Kestin sen, koska äitini ”kumosi” aina tämän toisen haukut ja lohdutti. Muutin pois kotoa 16 vuotiaana ja jatkoin äitini kanssa lämpimisså väleissä ja soitimme edelleen päivittäin. Hän oli paras ystäväni ja ei ollut vuorokauden aikaa koska en olisi voinut soittaa tai asiaa mistä en voisi puhua. Äitini oli minulle tärkeä ja kaikki kaikessa, isäni kuoli ollessani n. 8 vuotias enkä ikinä tuntenut häntä hyvin.

Olen läpi elämäni ollut itsetuhoinen ja masentunut enemmän tai vähemmän. Jouduin kamppailemaan ikävän fyysisen terveydellisen vaivan kanssa aikani, mutta siitäkin selvisin. Mutta tuntuu että kaikki karkasi lapasesta 4 vuotta sitten kun äitini kuoli tapaturmaisesti yhtäkkiä.

Sen jälkeen olen vain ollut. En ole itkenyt juuri kertaakaan ja vaikka yritän en pysty. Olen yrittänyt kieltää äitini kuoleman, mikä on saanut minulle suorastaan patouman negatiivisia tunteita.

En muista elämässäni yhtäkään ajanjaksoa jolloin muistaisin olleeni onnellinen pidemmän ajan, enkä osaa ollakkaan kun minua alkaa ahdistaa se että kaikki on hyvin ja milloin joku menee pieleen.

Se miten itseni näen on masentavaa. Kunnianhimoton, lihava, ruma, aikaansaamaton, päämäärätön ihmisraunio joka ei tunne kunnolla, en osaa katsoa peiliin näkemättä vain sitä isoa vikaa ja epäonnistumista. Olen ollut jo pidemmän aikaa sitä mieltä, että kun oikea hetki tulee – tahdon tappaa itseni. En vain nää itselni mitään merkitystä itselleni, maailmalle tai muillekkaan. Olen aivan varmasti korvattavissa.

En enää jaksa edes pitää huolta itsestäni, itken rumuuttani ja ylipainoani mutta olen silti liian laiska tehdäkseni asialle mitään. Sorrun silloin tällöin huumeisiin mikä ei edesauta tilannettani, mutta välillä se hetken helpotus houkuttaa aivan liukaa.

En tiedä mitä tehdä, haluan jo luovuttaa tappaa itseni, en oikeasti tiedä auttaakl mikään.