Häpeä on kyllä todella tuttu tunne minulle. Olen lukenut ehkä vuosi sitten muutamassa noista linkeistä mainitun Ben Malisen kirjat Häpeän monet kasvot ja Elämää kahlitseva häpeä, ja minusta ne olivat kyllä mielenkiintoisia ja valaisevia lukukokemuksia - voin suositella muillekin.

Voisin itsekin tutustua kyseisiin teoksiin. Ehkä oppisin käsittelemään häpeää ja syyllisyyden tunnetta, ja oppisin olemaan itselleni armollisempi. Häpeä on ajanut minut "lukkoon" jota en ole vieläkään saanut auki. Askeleet eteenpäin on otettu, ja edessä lienee se haastavin; läheiselle tunnustaminen. Tosin, haasteellisempaa taitaa olla itselleen anteeksi antaminen.

Häpeä on hyvin voimakas tunne joka voi hallita elämää.

Samat asiat ovat minunkin elämän taakkoina: häpeä ja syyllisyys. Opettelen antamaan anteeksi itselleni, vaikeaa se vain on. Häpeä tuntuu olevan läsnä koko ajan, en tunne olevani muiden mittainen. Onneksi on perhe jonka parissa saa tuntea olevansa rakastettu. Eikä minua oikeastaan kukaan muukaan syytä, itse olen itselleni tällaisen "häkin" rakentanut. Vaikea on että vain minä voin sen purkaa. Olen rukoillut apua ylhäältä. Armo on valtava mahdollisuus. Siihen yritän tarrautua.

Häpeä on noidankehä. Häpeäjä yrittää peitellä häpeäänsä ja välttää nolatuksi tulemista keinoilla, jotka tuottavatkin lisää häpeää ja joiden takia hän voi joutua nolatuksi ja naurunalaiseksi, mitä hän nimenomaan pelkää ja yrittää välttää.

Niinpä. Kotikasvatukseni oli monella tapaa häpeäntunteita ruokkiva. Lasken sen syyksi ainakin osittain pakonomaisen onnistumisen/miellyttämisen yrittämisen vielä aikuisiälläkin sekä masennustaipumuksen, joka on viime vuosina puhjennut vaikeaksi masennukseksi erinäisten tapahtumien myötä. Moni ammattiauttaja on ollut lapsuudestani hyvinkin kiinnostunut. Nyt olen pitkällä jäähyllä tavoitteena jaloilleen (vaatimattomastikin) pääseminen, silti peläten ettei onnistu. Itselleen pitäisi olla armollinen, näin minua on opastettu. Ei ole mahdollistakaan että kaikki aina onnistuisi.

Desperin tarjoamista linkeistä löytyi hyvää tekstiä.

Kyllähän häpeän tunnistan itsessäni. Se vetää mielen alas ja saa mustaksi kaiken. Ja itseä tietenkin moittimaan ja muistelemaan kaikkea mistä voisi olla häpeissään.
Olen taistellut pitkään häpeän voittamiseksi.
Aina joskus kuvittelen että jo sen selätin ja olen uudessa ihanassa olossa, jossa voin kävellä pystypäin, normaalisti ei ylpeänä. Sitten se jostain saa minut vedettyä takaisin sinne liejuun jossa itsesyytökset, häpeä, itseinho, kaikki virheet, erehdykset, hylkäykset ihan kaikki saa moninkertaisen mittasuhteen. Se paisuu ja paisuu. Ja kohta olen ihan varma ettei kukaan eikä mikään voi ikinä minua rakastaa, ei edes sietää. olen inhottava, luopio, olio, mikä lie. Ja se menee niin pitkälle että löydän "todisteita" siitä kuinka en ole arvostettu enkä kunnioitettu missään ihmisenä.
Pääsen ulos tuosta kaikesta vain sen avulla että ajattelen että olen tehnyt "parannuksen" elämässäni eli suunnan muutoksen ja en voi elää uudestaan mitään. Tehty mikä tehty. Sanottu mikä sanottu. En voi muuta kuin hyväksyä itseni tällaisenaan, Jumalan armosta ihan hyvänä, kun en tee muille mitään pahaa tahallaan.
Mutta eniten kait se inhottaa kun häpeä saa minut luimistelemaan, välttelemään läheisiä. Ja mielistelemään, ostamaan muiden hyväksyntää ja se saa minut vielä enemmän kurjaan oloon. Siitä haluan pois, muiden hyväksynnän etsimisestä.

En lukenut noita linkkejä, että mitä siellä on, kun en kestä sitä. Olen liian herkkä tutkimaan liikaa kaikkea mitä on mennyt pieleen elämässäni ja mistä se häpeäkin tulee. Olen huomannut että jos alan kovin miettimään liikaa, etsimään syitä ja selityksiä niin kohta olen ihan masennuksen syövereissä.
Häpeä on kuitenkin tuhonnut elämässäni paljon. Ja viina oli minulle se piilopaikka johon menin.
Oli rankkaa huomata kuinka olen antanut jo nuorena itseni yli-inhimillisen voiman valtaan luullen että on pyrittävä johonkin ylisuorituksiin että olisin hyvä ja kelvollinen ihminen. Etten saa tehdä virheitä. Ei saa tehdä mitään mikä on jossain määritelty epäsopivaksi. Ja siksi oli tosi häpeällistä kun sorruinkin johonkin sellaiseen minkä pidin syntinä tms. Siitä tuli hirveä syyllisyys. Vaikken muuta tehnyt kuin ihan normaalia nuoren ihmisen elämää. Ja siitä alkoi ristiriitainen elämäni, tappelu sisälläni jota yritin vaientaa viinalla. Ja ainakin viinan voimalla tein sitten niitä asioita joita en selvinpäin uskaltanut. Sukelsin sellaiseen maailmaan jossa oli pidettävä sielun silmät kiinni ettei kauhistuttanut. Olin niin kierteessä syyllisyyden, häpeän kanssa etten kuunnellut mitään, enkä uskaltanut ottaa selvää onko jokin asia niin kuin sen sanottiin olevan. En uskaltanut kyseenalaistaa mitään minkä olin joskus hamassa menneisyydessä joltain "isommalta" saanut ohjeeksi. Minuun upposi kaikki mitä muut sanoivat. Itselläni ei ollut mitään, olin ihan tyhjä ja pidin itseäni niin tyhmänä ja huonona etten voinutkaan tietää mitään. Vaikka kouluissa pärjäsinkin opiskelussa niin silti en uskonut itseeni, kun jokin oli sen sisälleni niin varmasti todistanut että olin huono.
Oliko kaikki sisarkateuden syytä? Meitä oli paljon lapsia ja hirveä taistelu kaikesta. Vai olenko vain taipuvainen itsesääliin ja marttyyri-elämään. Enkä uskalla olla kuin muut?
Onko helpompi tie olla tuntevinaan huonoutta ettei tarvitse ottaa itse vastuuta elämästään? Ei tarvitse nousta ylös kuopasta? Eikä se tarkoita että pitäis olla hyvä työpaikka, hyvä parisuhde ja rahaa yms.