Uskoisin, että kuulut kyllä tähän maailmaan.

Ehkä tarvitset vain jonkun kenen kanssa jutella asioista?

Millaiset asiat sua tällä hetkellä huolestuttaa?

Pystyisitkö kirjoittamaan täällä Tukinetissä tukihenkilölle? Tai pystyisitkö menemään päivystykseen, jossa voisit jutella sairaanhoitajan kanssa?

He on monesti tosi inhimillisiä.

Toivon sinulle voimia.

Hei, Vielä_täällä, kiitos, että jaksoit vastata. Se on ystävällistä.

Olen kaikki terapiat ja vastaavat jo kokeillut. Ei se auta pidemmän päälle, että juttelee jonkun kanssa, joka ei oikeasti välitä. Tuntuu ettei kukaan kunnolla tajua, vaikka kuinka puhuisi ja selittäisi. Lopulta siitä kaikesta ei jää mitään käteen. Jos joku ihminen ei ole itse kokenut masennusta ja yksinäisyyttä, niin siihen suhtaudutaan helposti vähättelevästi jopa terapeutin toimesta. Yksinäisyyteen varsinkin. Se on loukkaavaa ja turhauttavaa.

Tätä samaa on jatkunut jo koko elämäni ajan ja olen nyt jo keski-ikäinen. Aina lopulta taivun ja yritän jälleen kerran hakea jostain apua, kun "sitä on niin kattavasti tarjolla ja ei pidä jäädä yksin", mutta lopputulos on aina sama eli että se oli täysin turhaa.

Minulla on terveelliset elämäntavat ja pärjään ulkoisesti, mutta henkisesti tämä on jatkuvaa pinnistelyä. Vaikka hetkellisesti saisin hyvää oloa vaikka käynnistä jossain konsertissa, niin sen jälkeen iskee aina valtava tyhjyys ja tunne siitä miten turhaa kaikki on. Kuin kulkisi aina jossain omassa kuplassa, jota kukaan muu ei näe ja ketään ei kiinnosta.

Hyvin tutun kuuloista.
Masennukseen taitaa kuulua sulkeutuminen "omaan kuplaan". "Me koko ihmiskunta maapallollla ollaan samassa kuplassa ja vaikutetaan jokapäiväisillä valinnoilla itseemme ja toisiinme". Mä yritän jankuttaa edellistä itselleni joka päivä ja lähes joka hetki.
Tiedän miltä tuntuu kun kukaan ei tunnu kurkistavan mun elämään tai ei ole kiinnostunut kuka mä oon...
Mulla oli terapeutti jolla kävin piiitkäään n. kaksi vuosikymmen, hän näki minut ja kurkisti kuplaani. Terapeuttini kuoli yllättäen syksyllä 2022. Ja taas ollaan yksin kuplassa - jankuttaen itselle et ykdessä veneessä ollaan koko ihmiskunta ja eläväiset.
Tietoisuuteni ei ota hyväksykseen et ollaan yhtä - aina vaan venkoo vastaan.

HerKaramazow,

Varmasti aika järkytys tuo terapeuttisi kuolema. Itse miettisin varmaan, että miksi tuon ihmisen elämä päättyi ja itse joudun vielä olemaan olemassa. Samaa mietin, jos joku julkisuudesta tuttu kuolee. Samalla tunnen outoa helpotusta tai toivoa, kun ajattelen, että ehkä minäkin voin jonain päivänä kuolla pois noin vain. Että ei tämä kaikki jatku ikuisesti. Pääsen lopulta joskus pois.

Aika vaikea ajatella, että oltaisiin kaikki yhtä, jos mitään yhteyttä ei ole. Kyllä se vaatisi edes sen, että tulisi jotenkin huomatuksi, ystävällisiä ilmeitä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta sitten. Syy: Tarkennus

Ei saisi antaa tälle masentuneelle, tyhjälle ja alakuloiselle ololle näin suurta valtaa. Ei saisi antaa sen pilata koko kesää. Vaikeinta vain on, kun kaikki energia ja reippaus täytyy aina kaivaa itse itsestään. Se käy jatkuvasti vaikeammaksi. Muut ihmiset saavat energiaa ja tsemppausta myös muilta ihmisiltä eikä kaikesta tarvitse aina selvitä yksin ja olla niin helvetin reipas.

Välillä tulee niitä hyvien hetkien pilkahduksia, mutta ne sammuvat kovin nopeasti ja sitten niiden ajattelee olleen vain huijausta. Että ei sellaisia voi yksin kokea. Auringosta nauttiminen yksin puiston penkillä on vain huijausta. Sen näkee ohi kulkevien ihmisten katseista säälinä, vaikka juuri on käyttänyt kaikki voimavaransa päästäkseen edes jonnekin ulos. Sitten ympäriltä tulee vain viestiä, että sekin on säälittävää. Yksinäisten kuuluisi kai vain käpertyä jonnekin kellariin, pois säälivien,  ylemmyydentuntoisten ja vahingoniloisten katseiden alta.

On vain tämä tyhjyys, joka valtaa mielen vaikka mitä tekisi. Haaveilen itsemurhasta joka päivä. Silloin ei enää olisi mitään ja pääsisi pois. Kaikki kuolevat lopulta kuitenkin, joten mikä arvo tällä loputtomalla sinnittelyllä on?

Aika kuollut tämä foorumi kyllä. Yhtä kuollut kuin mun elämäkin. Oma asunto tuntuu haudalta. Ei mitään vuorovaikutusta kenenkään kanssa. Loputon tyhjyys ja paha olo päivästä toiseen.

Elämässä ei oikeasti ole mitään kaunista. Kaikki elämän peruspiirteet ovat lopulta vain julmia. Kuten vanheneminen. Kaikki mitä mielikuvituksellisimmat sairaudet. Luonnon kauneuskin on lopulta julmaa ja tuhovoima suuri. Kunpa ei olisi koskaan tarvinnut syntyä. Onneksi en ole itse pakottanut ketään syntymään tänne.

Ihmisen historiakin on käsittämättömiä raakuuksia täynnä. Siihen verrattuna nykyelämän pitäisi olla helppoa. Ei kyllä ole mitään järkeä missään tässä maailmassa.

VäsynytAinaVain kirjoitti:
On vain tämä tyhjyys, joka valtaa mielen vaikka mitä tekisi. Haaveilen itsemurhasta joka päivä. Silloin ei enää olisi mitään ja pääsisi pois. Kaikki kuolevat lopulta kuitenkin, joten mikä arvo tällä loputtomalla sinnittelyllä on?

Mulla on pitkiä jaksoja viikkoja/kuukausia haaveillessa itsemurhasta - lähinnä masentaa kun en uskalla tehdä sitä.

VäsynytAinaVain kirjoitti:
Aika kuollut tämä foorumi kyllä. Yhtä kuollut kuin mun elämäkin. Oma asunto tuntuu haudalta. Ei mitään vuorovaikutusta kenenkään kanssa. Loputon tyhjyys ja paha olo päivästä toiseen.

Tätä tämä on... Yksin on todella vaikea kääntää ajatuksia toiseen suuntaan.

Kuulostaa tutulta.  Mullakin vakava masennus pitkäaikaisena seuralaisena. Välillä on kivoja pilkahduksia , ja jonkun esim terapian aikana voi hieman paremmin.  Mutta se ei pysy,aina paluu samaan tunnetilaan nopeasti.  Miksi? Miksi mikään ei paranna, kun niinkuin kirjoitit apua on saatavilla.  Onko jo toivoton tapaus? Aina sama ahdistus ja surumielisyys valtaa kaiken. Sen voi sanoa  , että olen kokeillut monia asioita Helpottaakseni oloa. Mikään ei loppupelissä pysy. Miksi?

En minäkään jaksa yrittää vuodesta toiseen, kun lopputulos on tiedossa.

Musta tuntuu että tarvisin jotain radikaalia hoitoa esim. philosypiinillä ja terapiaa. Suomi on niin takapajula uusissa hoitokeinoissa että tuskin alle kymmeneen vuoteen kyseistä hoitoa tarjotaan...
Todellisuus on kuitenkin se että masennushoitojen painopiste on alle 30-vuotiaissa - heidät voidaan ehkä vielä "pelastaa" tuottaviksi yksilöiksi työelämään.
Mä en pääse liikkeelle ilman rauhoittavaa - ahdistaa niin törkeesti. Rauhoittavat kuulemma passivoi...mulla se on päinvastoin.

Yksinäisyys on pahin asia, mitä voin kuvitella. En ole yksin, minulla on aviomies ja 2 tytärtä ja poika, joka kuoli 13 vuotta sitten syntyessään. En silti jaksaisi välillä, sillä minulla on vakava mielenterveysongelma. Olen omalta osaltani yrittänyt edes täällä hitusen välittää lähimmäisistä. Minulla myllertää päässä jos jonkunlaiset asiat ja ajatukset silti mua lähestyy vanhemmat ihmiset vaikka kaupassa. Olen puhelias mut en liian, ystävällinen sopivasti ja hymyilen vienosti. Se käytös tulee takaisin ja mullakin on silloin parempi mieli.

En saa nukuttua ja päätäkin särkee. En ole nauttinut kesästä yhtään. En ole tehnyt mitään, mitä kesällä kuuluisi tehdä. En jaksa mitään muuta kuin ihan pakolliset jutut.

Taas yksi julkisuuden henkilö päätti lähteä pois. Se herättää paljon ajatuksia. Mietin sitä, miten moni muukin on juuri tälläkin hetkellä hyvin epätoivoisessa tilanteessa. Silti sitä kokee olevansa ainut. Mutta niinhän se menee, että yksin sitä oikeasti aina on, vaikka samassa tilanteessa olisi muitakin. Yksin kuollaan jne. Onnekkaimmat tosin saavat lähteä läheistensä ympäröiminä ja tietää olleensa rakastettuja. Toiset eivät koe olleensa sitä koskaan.

Tässä maailmassa on niin kylmät arvot valloillaan, että on tervettä voida huonosti.

Vanupallo, jos ympäristö on sairas ja kohtelee huonosti, niin miten sitä voisikaan parantua? Ei vain ole voimia raahautua mihinkään parempiin olosuhteisiin. Terapiat auttavat sinnittelemään hetken aikaa, mutta jos ympärillä ei mikään muutu, niin äkkiä sitä on uudelleen masentunut.