Haluaisin vain luovuttaa, vaikka olenkin aika nuori aikuinen.
Hei, olen 18 vuotta nuori nainen, joka opiskelee vielä koulussa ja valmistuu tänä keväänä.
Minulla on jollain lailla ollut vaikea tausta, ei tietenkään mitään syöpää yms.
Olen ollut koulukiusattu ala-asteella ja se jatkui hieman yläasteelle 8-luokkaan asti. Minua kiusattiin enemmän henkisesti, johon kuului selän takana juoruaminen ja pahaa puhuminen. Liikunnassa ja ryhmätöissä minua ei huolittu mukaan ja jos huolittiin, niin jätettiin tehtävästä ulkopuolelle. Myös koulutavaroitani rikottiin ja sotkettiin. Muistan mistä kaikki alkoi.
Kaikki alkoi siitä, kun oli 3-luokalla yleisurheilukisat ja minut valittiin (vaikken tahtonut) niin pitkän matkan juoksuun. Meitä oli n. 10 henkilön kokoinen luokka. Sen tiesin, että 4-luokka yhdistyisi kahden eri luokan kanssa, jolloin meitä olisi 32 oppilasta samalla luokalla. Oli kisapäivä ja menin paikalle. Alussa juoksuni meni hyvin, mutta loppupäässä aloin hengästymään ja pidin ”10 sekunnin” taukoja paikallani ja jatkoin kuitenkin maaliin asti, toki viimeisenä. Tuleva luokkalaiseni voitti. Hävetti. Siskoni olivat katsomassa, koko ala-aste oli katsomassa ja minä mokasin sen täysin. Silloin halusin vaipua maan alle. 4-luokalla kaikki kiusaaminen alkoi, kun kaksi luokkaa yhdistyivät. Se luokka, jossa oli kisan voittaja. Pelotti aloittaa koulu ja se alkoikin sillä kiusaamisella, koska minun kuviteltiin olevan läski. Olin hoikka jo pienestä pitäen, mutten koskaan sitä aikaisemmin ollut tehnyt mitään pitkiä juoksuja. Kuljinhan koulumatkat aina taxilla pitkästä matkasta johtuen. Varmaan sen takia minua ei haluttu valita liikunnassa ryhmiin koskaan – minut kuviteltiin laiskana läskinä, joka on huono. Itkinkin ala-asteella todella paljon. Tunneilla itkin, etten ymmärtänyt ja erityisopettaja suuttui minulle siitä, koska pyysin apua itkiessäni. Se satutti, kun opettaja hylkäsi. Olin tuolloin 4-luokalla ja se tuntui tosissaan todella pahalta. Minulla oli ystäviä, joilta sain tukea. Välillä kuitenkin tuli ajatus, että ovatko he edes ystäviäni? Ystäväni menevät kiusaajien kanssa tekemään elokuva -tehtävää ja jään ihan yksin. Pojat kuitenkin huolivat, mutta sekin oli ongelmallista.
Yläasteella osa lähti toiseen kouluun, mutta itse jäin samaan kouluun oppimisvaikeuteni takia ja osa jäikin kanssani. Osa haukkui minua rollikelloksi, vaikken tahallani kertonut opettajalle toisen rikoksista sääntöjä kohtaan. Halusinhan pysyä porukassa enkä edelleen syrjityimpänä ihmisenä. Minulla on R-vika, jonka takia myös pojatkin tekivät tahallaan kiusaa siitä. Käyttäytyivät kuin heilläkin olisi R-vika, mutta pahempi. Loukkaannuin todella. Mietin, että tulenko koskaan oppimaan oikeaa ärrää? Onko kaikki vika minussa aina?
Siirryin yläasteelta ammattikouluun. Sielläkin sain kokea kiusaamista syrjimisessä, mutta onneksi sain olla parin ystäväni kanssa ja tutustuin siellä mukavaan tyttöönkin, jonka jälkeen aloimmekin juttelemaan paljon. 1-2 vuoden kesälomalla aloin miettimään, että ansaitsenko koulua, ansaitsenko elää? Silloin ensimmäisen kerran halusin kuolla. Kukaan ei jää kaipaamaan, koska olen antanut häpeää perheelleni. Koska olen liian erilainen ja ettei kukaan rakastaisi minua samalla lailla kuin siskojani? Koin jonkin laista syrjintää kotonakin. Sukulaisetkin pitivät enemmän siskojani parempina, normaaleina ihmisinä ja itse koin olevani uhka perheelle, koko suvulle. Jatkoin elämää siinä toivossa, että ehkäpä joskus saisin kokea, että millaista on olla edes hieman parempi ihminen? Olinhan tehnyt siinä vuosien varrella hieman väkivaltaa pikkusiskoani kohtaan ja haukkunut siskoni/ystäväni/kaiken.
Aloin 2 vuonna juttelemaan kuraattorille elämästäni, koulusta ja vapaa-ajastani. Huomasin, että todella vähän olin vapaa-ajalla jossain, vaan linnoittauduin huoneeseeni ja pysyin siellä koulun jälkeisestä ajasta iltaan asti. 2 vuoden lopussa aloin viiltelemään. En liian syviä, mutta sellaisia joista jää arpia ja joista hieman verta tuli esiin. 😞
Nyt 3 vuonna aikaa on kulunut paljon ja ajatuksia on ollut siellä sun täällä. Välillä itken, välillä en, vaikka asia olisikin todella kurja. Tunnen myös, että kuraattori käynnitkin ovat huonontuneet. Kerroin kuraattorille ajatukseni itsetuhoisista ajatuksistani. Hiemanhan tämä siinä hätääntyi ja ehdotti koulupsykologia. Ajattelin, että tapaisin tämän, mutta eipä tullut mahdollisuutta. Nyt kuraattorikin jankuttaa päähäni asioita, joiden mukaan minun pitäisi hyväksyä asioita elämästä, mutten voi. Nyökkäilen, vaikken tarkoita sitä. Koska jos alan väittelemään, tämä hyökkää. Tunnen oloni uhkaavaksi.
Keväänä valmistun, mutten haluaisi. Tekisi mieli lopettaa koko koulu kesken. Mietin myös, että miksi hain edes tällaiseen kouluun (liiketalous), jos asiakaspalvelu ja vastuu pelottavat minua. Kuinka voin uskaltaa, jos pelkään? Tykkään hyllyttää ja siihenhän se lista positiivisista asioista jäi. En ole viillellyt jonkin aikaa, mutta on ollut ajatuksia vähän väliä ja nyt meinaa taas tulla ote siihen. Valmistuminen pelottaa suuresti. Pärjäänkö elämässä? Olenko liian arka? Uskallanko edetä? Itsetuntoni on todella huono. 😑❓
Tiedän, että joillakin koulukiusaaminen ollut pidempi ja fyysisempi ja tunnen sääliä heitä kohtaan. Onko asiani siis paremmat kuin muilla? (Vertaan aina itseäni muihin, vaikkei pitäisi). Onko muilla asiat huonommin itselläni kuin minulla? Onko tämä normaalia?
Minut tuntee nykyään 5 adjektiivilla: Arka, pelokas, stressaantunut, jännittynyt, luovuttaja.☹️
En tiedä miten jatkan eteenpäin tästä. 😯🗯️
Kiitos kaikille, jotka lukevat tämän alusta loppuun saakka ja kuuntelivat tarinaani.
Yritin kertoa mahdollisimman tarkasti ja välttää kirjoitusvirheitä, mutta varmaan niitäkin löytyy.
KIITOS! 🙂🌻
Muistan olleeni joksenkin ujo ja varautunut nuorempana.Myös koulukiusattu. Minulla ei ollut isää ja sitä pidettiin outona. Nykyään sitä ei katsota niin karsaasti. Olihan niitä ystäviä mutta kun mutsini löysi miesystävän rupesi asiat menemään huonommin. Ensin asiat oli suht hyvin kunnes mies rupesi juomaan ja haukumaan kavereitteni vanhempia ties millä hienouksilla, kuka sellaista haluaa kuunnella vanhemmistaan. Lopputulos oli ettei kaverit viittyny enää käydä meillä enkä mä aina jaksanu niilläkään olla.
Olin sitten omissa oloissani ja lihoin. Siitähän kiusaajat riemastuivat entisestään.
Jossain vaiheessa mutsin miesystävä katosi kuvioista, mutta mikään ei ollut enää niinkuin ennen. Kieltäydyin menemästä kouluun (poissaoloani ei ensin edes huomattu), lopetin syömisen ja harrastin liikuntaa mielipuolisesti ,viiltelin, sitten menin hoitoon mistä ei ollut apua. Sairastuin bulimiaan mitä kesti vuosikausia. Yritin itsaria ja epäonnistuin jonka jälkeen minusta tuli vihainen, tunteeton.
Menin myöhemmin kouluun jossa oli suuremmaksi osaksi nuorempia kuin minä. Tietysti nolasin itseni ensimmäisenä päivänä, mutta loppujen lopuksi se oli opettavainen kokemus.
Jossain vaiheessa vaan päätin väliäkö sillä mitä muut ajattelevat minusta. Jos kaaduin keskellä katua niin rupesin nauramaan. Eli opettelin nauramaan itselleni. Välillä tein hulluja asioita, siinäpähän sitten ihmiset kattelivat silmät pyöreenä.
En ole mikään kaunotar, ylipainoinen ja nolaan aina silloin tällöin itseni totean vaan että HUPS ja jatkan matkaani.
Tämä sai kuulostamaan tietysti kaiken ruusuiselta. Ei se sitä ole. Muuten menee huonosti. Mutta oma minäkuvani on muuttunut. Minusta ei tullut sellaista millaista minusta toivottiin, olen yksilö, en täydellinen mutta väliäkö sillä.
Olen tehnyt töitä mistä en ole pitänyt ja se on tuskallista. Olen ollut töissä paikassa missä on ollut hyvä yhteishenki ja kaikki auttoivat toisiaan kykyjensä mukaan, harmi että toimipiste lopetettiin.
Ei pidä tehdä sellaista josta ei pidä vain sen takia että sinulta odotetaan sitä. Tee sitä mistä pidät ja tunnet olosi kotoisaksi. Ja siitä sitten pikkuhiljaa etenet eteenpäin kun siltä tuntuu. Toivottavasti tunnet olosi paremmaksi.🌻🙂🌻
Moi Boodis!
Ensiksi, ei pidä vähätellä sitä, mitä on kokenut. Kaikki olemme yksilöitä ja koemme eri asiat omalla tavallamme. Samastuin moneen kohtaan tekstissäsi. Valmistut kohta. Merkonomiksi? Aina voit hakea uudestaan opiskelemaan. Tosin, koulukiusatulle se voi tuntua ylitsepääsemättömältä koko ajatus. Niin on käynyt nyt itselle. Onneksi on koulussa ihmisiä jotka mahdollistavat oman koulunkäymisen verkossa ainakin tällä hetkellä (syksyllä ei pää enää kestänyt...).
Koulukuraattori sanoi, että asiat pitää vaan hyväksyä. Se on vaikeaa. Itse olen huomannut että etäisyys auttaa. Oletko kuullut Frozenin Let It Go -kappaleen? Se itseäni ainakin puhuttelee. Olet vasta 18, näe maailmaa, lähde vaikka au pairiksi (niin minäkin tein ja oli paras päätös koskaan, sitä jotenkin löysi itsensä). Meinasin muuten lähteä uudelleen! 🙂
yksikkö kirjoitti 1.3.2016 9:56
Muistan olleeni joksenkin ujo ja varautunut nuorempana.Myös koulukiusattu. Minulla ei ollut isää ja sitä pidettiin outona. Nykyään sitä ei katsota niin karsaasti. Olihan niitä ystäviä mutta kun mutsini löysi miesystävän rupesi asiat menemään huonommin. Ensin asiat oli suht hyvin kunnes mies rupesi juomaan ja haukumaan kavereitteni vanhempia ties millä hienouksilla, kuka sellaista haluaa kuunnella vanhemmistaan. Lopputulos oli ettei kaverit viittyny enää käydä meillä enkä mä aina jaksanu niilläkään olla.
Olin sitten omissa oloissani ja lihoin. Siitähän kiusaajat riemastuivat entisestään.
Jossain vaiheessa mutsin miesystävä katosi kuvioista, mutta mikään ei ollut enää niinkuin ennen. Kieltäydyin menemästä kouluun (poissaoloani ei ensin edes huomattu), lopetin syömisen ja harrastin liikuntaa mielipuolisesti ,viiltelin, sitten menin hoitoon mistä ei ollut apua. Sairastuin bulimiaan mitä kesti vuosikausia. Yritin itsaria ja epäonnistuin jonka jälkeen minusta tuli vihainen, tunteeton.
Menin myöhemmin kouluun jossa oli suuremmaksi osaksi nuorempia kuin minä. Tietysti nolasin itseni ensimmäisenä päivänä, mutta loppujen lopuksi se oli opettavainen kokemus.
Jossain vaiheessa vaan päätin väliäkö sillä mitä muut ajattelevat minusta. Jos kaaduin keskellä katua niin rupesin nauramaan. Eli opettelin nauramaan itselleni. Välillä tein hulluja asioita, siinäpähän sitten ihmiset kattelivat silmät pyöreenä.
En ole mikään kaunotar, ylipainoinen ja nolaan aina silloin tällöin itseni totean vaan että HUPS ja jatkan matkaani.
Tämä sai kuulostamaan tietysti kaiken ruusuiselta. Ei se sitä ole. Muuten menee huonosti. Mutta oma minäkuvani on muuttunut. Minusta ei tullut sellaista millaista minusta toivottiin, olen yksilö, en täydellinen mutta väliäkö sillä.
Olen tehnyt töitä mistä en ole pitänyt ja se on tuskallista. Olen ollut töissä paikassa missä on ollut hyvä yhteishenki ja kaikki auttoivat toisiaan kykyjensä mukaan, harmi että toimipiste lopetettiin.
Ei pidä tehdä sellaista josta ei pidä vain sen takia että sinulta odotetaan sitä. Tee sitä mistä pidät ja tunnet olosi kotoisaksi. Ja siitä sitten pikkuhiljaa etenet eteenpäin kun siltä tuntuu. Toivottavasti tunnet olosi paremmaksi.🌻🙂🌻
Kiitos tarinastasi! En kuvittelekaan, että elämäsi olisi ruusuista. Ihanaa, että olet löytänyt itsesi ja voisit elää sellaista elämää mitä tahtoisit. Kiitos, kun jaoit. 🙂👍
Itse en ole löytänyt minä -kuvaani ja tuntuu, etten koskaan löytäisi sitä. Kotonakin kysyn vaatteissakin, että sopiiko tämä vaate tämänkin kanssa, koska olen epävarma. En halua, että kaikki katsoo, että mitä toi yksi on pukeutunut noin oudosti. Ja nykyään menenkin jokaisen pillin mukaan, koska en uskalla vastustaa sitä. En tiedä johtuuko siitä, että lapsuudessa sain kokea väkivaltaa perheessä ja vanhempien haukkumiset ottivat minuun aika henkilökohtaisesti, vaikka jälkeenpäin he eivät tarkoittaneet sitä. Ja jos tein vähäsenkin väärin, sain kotiarestia. Minusta on tullut arka enkä uskalla tuoda omia mielipiteitä kunnolla esille.
Tänäkin aamulla oli koulupäivä. Kuulin, että pikkusiskoni saa autokyydin. Aloin siinä omissa oloissani itkemään, että tuo pääsee autokyytiin ilman, että kysyy. Itse saan siis pyöräillä. Äiskä kun alkoi valittaa iskälle, niin syyllistin äitini ja tulihan siitä riita. Siinähän tuli selville sitten se, että pikkusisko oli kysynyt päivää ennen ja että miksen minä kysy koskaan, jos haluaisin kyytiin. (Itselläni tulee hieman pidempi koulumatka). Todellisuudessa en uskalla kysyä, koska jos kysyn, pelkään että minut haukutaan lyttyyn ja etten selviä siitä ilman itkulla. Sellainen tunne minulla siis on. Haluaisin tehdä jotain, mutten uskalla.
Mutta anyway.. kiitos kommentistasi yksikkö. Voisi joskus kokeilla ajattelemaan iloisesti edes pienestäkin asiasta. 🙂
tylleröinen kirjoitti 1.3.2016 11:11
Moi Boodis!
Ensiksi, ei pidä vähätellä sitä, mitä on kokenut. Kaikki olemme yksilöitä ja koemme eri asiat omalla tavallamme. Samastuin moneen kohtaan tekstissäsi. Valmistut kohta. Merkonomiksi? Aina voit hakea uudestaan opiskelemaan. Tosin, koulukiusatulle se voi tuntua ylitsepääsemättömältä koko ajatus. Niin on käynyt nyt itselle. Onneksi on koulussa ihmisiä jotka mahdollistavat oman koulunkäymisen verkossa ainakin tällä hetkellä (syksyllä ei pää enää kestänyt...).
Koulukuraattori sanoi, että asiat pitää vaan hyväksyä. Se on vaikeaa. Itse olen huomannut että etäisyys auttaa. Oletko kuullut Frozenin Let It Go -kappaleen? Se itseäni ainakin puhuttelee. Olet vasta 18, näe maailmaa, lähde vaikka au pairiksi (niin minäkin tein ja oli paras päätös koskaan, sitä jotenkin löysi itsensä). Meinasin muuten lähteä uudelleen! 🙂
Hei, tylleröinen.
Tunnen itseni liian erilaiseksi, koska melkeinpä joka päivä on ongelma, jonka takia saan erityisapua opettajalta vaikkapa liittyen ymmärtämiseen. Juu, merkonomiksi.
Tunnen, että jollain lailla merkonomi on kivaa (hyllyttäminen ja se tunne kun asiakaspalvelu onnistuu), mutta jos on esimerkiksi asiakas, joka haukkuu, otan sen itseeni. En tiedä miten tulen pärjäämään sellaisessa työssä. Olen todella ujo loppujen lopuksi enkä tee samoja asioita mitä ikäiseni tekevät. Lähtevät bussilla toiselle paikkakunnalle yms. Niin.. en ole ikinä kulkenut bussilla yksin/kaverin kanssa minnekään. Joskus luokkaretkillä ja siinäpä se oli.
Kuraattorin kanssa ainakin sovimme, että käytäisiin valmistumisen jälkeisiä asioita läpi. Kuten vuokrat yms., koska itselleni on jäänyt outo olo, etten ole ymmärtänyt kaikkea mitä isosiskollani on. Ja pelkään että teen vahingossa sopimuksen, josta en ymmärrä yhtikäs mitään esim. ensimmäinen kesätyö sopimus. Oli todella noloa kysyä, että mitä nuo tarkoittavat, koska joillekin se on helppoa ymmärtää. Päähäni pitää jankuttaa varmaan 2-5 kertaa ennen kuin ymmärrän.
Olen kuullut, toki englanniksi ja hieman suomeksi. Minulla on kielivaikeus, niin en osaa kääntää niin hyvin kuin jotkut. Tässäkin asiassa tunnen itseni liian erilaiseksi. ☹️
Ei pahalla, mutta piti Googlettaa hieman, että mitä on Au Pair. Olen jotain kuullut siitä, mutten ole ollut varma. Ulkomaille meno ei omalta kannaltani olisi hyvä, koska en osaa kieliä. Englanti ja Ruotsi ovat minulle kohtalaisia. Osaan peruslauseet ja siinähän se oli. En osaa taivuttaa ja kirjoittaminenkin/puhuminenkin tuottaa ongelmia. Häpeän!😞
Moi Boodis,
oli liikuttava kertomus. Maailma voi olla julma paikka ja yleensä onkin. Minulla myös ollut: jännittämistä, arkuutta, paniikkia... Olen myös joskus aikanaan vahingoittanut itseäni ja välillä tekisi taas mieli, mutta tekee silti mieli enemmän elää, kuin kuolla. Tiedän että terapeutit tai kuraattorit sanovat, että unohda menneet ja keskity tulevaisuuteen, mutta ei se vaan mene niin että pystyisi unohtamaan kokonaan menneisyyden. Minullakin on ikäviä asioita tapahtunut menneisyydessä ja vaikken usein niitä muistele, niin ne tunteet on tavallaan jäänyt päälle...
Äläkä missään nimessä ala vahigoittaa itseäsi... Minulla ainakin on sellaisia kokemuksia siitä, etten viitsi edes kaikkia mainita, mutta aina pitää muistaa, että itseä ei saa vahingoittaa... Kyllä elämässä tulee sairauksia ja surua, mutta älä tee sitä omasta tahdosta. Päätät vain niin ja pysy lujana.
Sitten semmonen siedätys-hoito on hyvää, että askel kerrallaan yrität päästä arkuudesta. Välillä tulee taka pakkia, mutta kyllä siitä pääsee. Itsekin pääsin.
Sairastuin vakavasti 8 vuotta sitten, osaksi johtui noista menneisyyden tapahtumista. Tai vaikea sanoa mistä, mutta veikkaan että niistä...
Minulla on ollut myös vaikea talvi. Aloitin opiskelut viime syksynä, mutta jouduin luopumaan niistä, kun terveyteni alkoi mennä huonompaan jamaan.
Jouduin vetämään hurjasti lääkkeitä ja samaan aikaan tuli masennus ja alkoholin käyttö. Olin erittäin huonossa kunnossa noin 2 kuukautta. Ravasin terveyskeskuksessa ja kyllä ne siellä tutkivat, mutta aina sama virsi: kaikki on kunnossa, voit lähteä kotiin.
En vieläkään ole ihan 100% kunnossa, mutta parempaan päin on mennyt. Olen alkanut myös lukea filosofisia ja teologisia tekstejä. Olen ajatellut paljon kuolemaa ja ihmis-elon lyhyyttä. Olen omassa mielessäni miettinyt, että on tää elämä aika perseestä, jos ei ole Jumalaa. Olen lukenut Raamattua, ateistisia kirjoituksia yms.
Niiden lukeminen on auttanut pahimpaan tuskaan. Olen tällä hetkellä 26-vuotias "nuori" mies... Olen pikku hiljaa päässyt takaisin omille jaloilleni, enkä ole enää niin muiden varassa... Minun tämä sairaus on vaan sellainen, että sen kanssa pitää oppia elämään. Se on itse asiassa pakko, jos haluaa elää ja tällä hetkellä haluan. Syksyllä ja alku keväästä saattoi olla toisin, mutta tällä hetkellä yritän saada itseni terveeksi liikunnalla ja olen vähentänyt lääkkeiden käyttöä.
Liikunta auttaa moneen vaivaan suosittelen sitä... Tsemppiä sulle...🙂👍