Olen jo vuosikausia sairastanut vaikeita mielenterveysongelmia. Viime aikoina kuitenkin olen kokenut jonkinlaista helpotusta ongelmiini. En minä varmaan koskaan ongelmistani kokonaan pääse, mutta ehkä pystyn ongelmiani paremmin kestämään. Siis, jos haluaisin.
Nyt on alkanut tulemaan jotain ahdistusta tuon ”paranemisen” suhteen. Masennus on taas palannut. En kestä, että oloni paranee… Kun ei tämä elämäni ole kuitenkaan sellaista mitä haluaisin elää. Tuntuu typerältä olla iloinen kun elämäni oikeasti on aivan älytöntä. Ei jaksa.
Hoitokin on kohta ehkä loppumassa. Ei sillä, että minä olisin niin hoidosta innostunut, mutta kyllähän se rasittaa. Mieleen tulee ajatus tulevaisuudesta… iso köntti samaa ankeaa elämää ja nyt siitä pitäisi pystyä yksin selviämään. Ehkä selviäsinkin, mutta en tiedä jaksanko. Ehkä pitäisi ajatella, että elää päivän kerrallaan.
On naurettavaa, että haluan oloni huonontuvan. Ei siinä ole järkeä. Eikö olisi järkevää, että hyvä olisi hyvää ja huono huonoa? Eikä minun kannata mistään liikaa enää haaveilla. Kaikki on jo menetetty. Miksi en nauttisi siitä vähästä mistä pystyn ja eläisi elämääni mahdollisimman hyvin?
Itsemurha meinaa väkisin tulla taas mieleen… Mutta en oikein jaksaisi siitä alkaa hoitohenkilökunnalle puhumaan. Uusia lääkkeitä… terapiaa… sairaalahoitoa… Joopa joo, tuskin mikään auttaisi jos itse en halua parempaa. Vaikka haluanhan minä, mutta en oikeasti. Tai jotain.
😋