mulla toi estyineisyys diagnoosi mutta se olikin asperger.

Poikaystäväni vastasi kyllä kun kysyin että puhunko ilmeettömästi. En tiedä pitääkö paikkaansa. Pitäisi ehkä muiltakin tutuilta kysyä joiden kanssa vietän enemmän aikaa. Jännitän kovasti poikakaverini seurassa joten "ilmeettömyys" voi johtua siitäkin ja nähdään harvoin (viime tapaamisesta muutama kuukausi...). En ole kovin hymyileväinen ja naura paljon ääneen vaikka huumorintajua kyllä löytyy. Silmiin en juuri tuijottele koska se tuntuu oudolta, varsinkin vieraampien ihmisten kanssa silmiin katsominen on suorastaan pelottavaa. En kuitenkaan usko että mulla olisi tuo asperger. Ei mulla niinkään ole vaikeuksia ymmärtää ihmisiä (en tulkitse kirjaimellisesti mitä mulle sanotaan ja näen kyllä naamasta jos joku on epärehellinen tms.) vaan pelkään puhumista ja mietin liikaa mitä muut mahtaa musta ajatella. Joskus kyllä jos joku esim. tervehtii kovin ilottomasti niin tulee ajatus että eikö se pidä musta. Sitten käsitän ettei se oikeasti varmaan tarkoittanut mitään. Sillä lailla siis teen vääriä tulkintoja, että kuvittelen muiden suhtautuvan muhun negatiivisesti. Myöskään en käsittääkseni ollut lapsena mitenkään erikoinen ja leikkikavereita kyllä riitti. Uudet asiat ovat kyllä jännittäneet aina kovasti (esim. kun aloin ala-asteella kulkea linja-autolla kouluun kysyin kaverilta monta kertaa miten se kortti kuuluu leimata) Ystävät alkoivat etääntyä vasta murrosiässä, osa hävisi kuvioista kokonaan, osasta tuli ns. hyvänpäiväntuttuja (näkee juhlissa jne.) ja pari jäi sellaista joita tapaan välillä kahdenkeskenkin.

Pääsen ensiviikolla juttelemaan psykologin kanssa ja ajattelin jossain vaiheessa (kun nyt saan jotain kerrottua itsestäni ja ongelmistani) kysyä hänen mielipidettään tuosta estyneisyydestä. Psykologihan ei tee diagnooseja mutta kai hän pystyy arvioimaan tarvitsenko edes sellaista vai olenko ihan "normaali" stressaantunut ja arka ihminen. Joku vika mun ajatusmaailmassa on koska työelämä tuntuu raskaalta vaikka valmistumisestani ei ole pitkä aika, seurustelu on hankalaa, enkä saa uusia ystäviä enkä uskalla jutella työkavereiden kanssa vaikka haluaisin. Tavallinen arki on aina vaan stressaavampaa.

Kovaäänisten ihmisten seurassa tulee ahdistava olo, varsinkin jos on sellanen "kaakattava kanalauma" ympärillä. En pidä myöskään kikattelusta ja tirskumisesta mitä lähinnä nuoret tytöt harrastavat. Kuulen sitä töissä ja kuvittelen aina jotenkin että mulle nauretaan. Kai siinä nousee jotain muistoja mieleen omilta yläasteajoilta kun koin lievää kiusaamista pukeutumiseni ym. vuoksi.

Noista ulkonäköön kohdistuvista loukkauksista olen päässyt aika hyvin yli. Nykyään mua kehutaan toisinaan jopa nätiksi ja koen näyttäväni aika tavalliselta. Joskus surkuttelen mahaani tms. mutta käsitän kuitenkin etten ole millään mittapuulla ylipainoinen. En liiku juuri lainkaan muuten kun töissä. Tiedän että pitäisi ja voisin paremmin jos ulkoilisin. Ehkä sitten kesällä.

Ulkoisiin puoliini olen siis melko tyytyväinen, mutten oikeastaan muihin ominaisuuksiin. Olen kai kohtalaisen hauska, mutta parhaat jutut tulee yleensä mieleen kun kukaan ei ole kuulemassa tai sitten en vaan uskalla sanoa niitä ääneen kuin harvoille. Tai kun olen sopivasti rentoutunut juomalla. Työhakemuksissa olen maininnut olevani tarkka ja tunnollinen, mitä olenkin työssäni koska pelkään jatkuvasti huonoa palautetta. Kotona en pidä asioita niin järjestyksessä mutta jos joku muu tulisi tänne sotkemaan niin se kyllä ärsyttäisi. Olen takertuva ihminen, riippuvainen läheisistäni, varsinkin äidistäni ja kaipaisin paljon enemmän huomiota poikaystävältäni mitä yleensä saan. Pystyn kuitenkin itsenäisesti tekemään päätöksiä jne. vaikka joskus kysyn vanhemmiltani tai kavereilta neuvoa. Mutta siinä mielessä en pärjää kovin hyvin yksin että olen tosi seurankipeä vaikka läheisten ihmissuhteiden muodostaminen ja ylläpitäminen on jännittämiseni vuoksi hankalaa.

En tiedä mitä tällä kirjoittamisella haen. Yritän kai vähän selvittää ajatuksiani vaikka kai sen voisi tehdä päiväkirjaankin. Ehkä jollain on samantapaisia tuntemuksia ja lukee sitten tämän ja huomaa ettei ole ainoa? Onneksi pääsen ensi viikolla terapiaan ja saan toivottavasti jotain tolkkua näihin ongelmiini ja mistä ne voisivat johtua. Mitään lääkkeitä en kaipaa ainakaan tässä vaiheessa ja toivottavasti en koskaan. Ajoittain ahdistaa kovasti mutta ehkä keskusteluapu auttaa.

Hmm.. Olipas tuo kuvaus kuin suoraan musta kirjoitettu. Siltä ainakin tuntui. Täysin samanlaisia ongelmia ja ajatuksia löytyy myös täältä, että yksin et ajatuksiesi kanssa ole!

Ite oon kans huomenna menossa ekaa kertaa juttelemaan koulukuraattorille ongelmista sosiaalisissa tilanteissa ja tästä huonommuuden tunteesta, joka on jatkuvasti mielessä. Jos sieltä jotain selvyyttä asioihin saisi... Jännittää ja ahistaa vaan sinne meno ihan hirmusesti ☹️

Tsemppiä kuraattorilla käyntiin. Mulla oli viime viikolla ensimmäinen psykologiaika ja hänen mielestään (vaikkei diagnooseja tekään) mulla ei todennäköisesti ole persoonallisuushäiriötä tai muuta vastaavaa. Jotenkin vaan olen alkanut pelätä ihmisiä ja ajatella liian itsekriittisesti. Kuulemma siitä voi oppia pois. No, eka käynti vasta takana ja seuraava pian edessä.

Hei,

Ei kai noita persoonallisuuhäiriöiden diagnooseja pidä lukea liian kirjaimellisesti. Olen ymmärtänyt ettei kukaan meistä täytä täysin 100-prosenttisesti minkään häiriön oireistoa. Ts. kaikilla ihmisillä esiintyy jossain määrin mitä erilaisempien häiriöiden oireita. Vaikeaa varmaan psykiatreillekin vetää rajat kuka on esim. asperger ja kuka ei.

Monet estyneen persoonallisuuden kuvauksen oireista sopi itseeni. Kaveripiiri on minulla aina ollut pieni. Toisaalta haluaisin lisää kavereita, mutta toisaalta ahdistun ja väsyn helposti sosiaalisessa kanssakäymisessän, joten toinen aivopuoliskoni ei loppupeleissä ehkä kuinkaan halua oikeasti uusia ystäviä. Paljon ristiriitaisi tunteita ja ajatuksia pyörii pääkopasssa... :/

Mulle psykologi sanoi että mulla ei luultavasti olisi yhtään ystävää ja olisin muutenkin sulkeutuneempi jos olisi persoonallisuushäiriö. Pari kaveria kuitenkin on ala-asteajoilta ja kännissä tavattu poikaystävä. Uusiin ihmisiin en ole muuten pystynyt tutustumaan vuosiin vaikka olisin halunnut. Kun itse luin estyneen persoonallisuuden kuvauksen niin omasta mielestäni lähes joka kohta sopii muhun ja pitkäkestoisiakin nämä mun ongelmat ovat olleet, mutta ilmeisesti ne ei näy mussa niin voimakkaina että kyse olis häiriöstä.

Psykologihan ei tosiaan tee diagnooseja, mutta kai hän jotain tietää. Lisäksi mulla oli vasta ensimmäinen käynti. Mutta en kai millään diagnoosilla toisaalta mitään tekiskään kun en suostu kuitenkaan lääkkeitä syömään tms. Toivon vaan että tästä terapiasta olis jotain hyötyä ja jos ei, niin psykologi osais ohjata mut sitten jonnekin muualle apua saamaan. Käyntejä on kuitenkin vaan tyyliin kymmenen tuolla kunnallisella.