Olen ollut vuoden päivät naimisissa mieheni kanssa. Olemme kumpikin yli nelikymppisiä ja minulla on aiemmasta liitosta eskari-ikäinen lapsi. Mieheni on lapseton.

Naimisiin meno oli ihanaa ja oli mukava olla yhdessä. Jotain kuitenkin tapahtui melko pian. Miehestäni tuli aika nopeasti sulkeutunut ja kireä. Joskus jo heti aamusta näin, että hän on vihainen, mutta en tiennyt mistä syystä. Olen itse ollut aina sellainen, että pidän pienistä huomionosoituksista kuten halailusta, suukottelusta, pienistä kosketuksista, hipaisuista ym. Yhtäkkiä mieheni ei enää koskenut, ei enää edes moikannut kun lähti ulko-ovesta ulos. Mieheni alkoi olla tyhjiä lupauksia. Piti tehdä jotain yhdessä, niin sitten tulikin muutos viime hetkellä. Hän ei ollut enää sanojensa mittainen ja minä lapseni saatiin pettyä todella monta kertaa.

Olen aina pitänyt itseni siistinä ihmisenä. Minun kotiini on aina voinut tulla eikä minun ole tarvinnut hävetä asuntoni tilaa. Mutta mieheni on supersiisti, sairaalloisen siisti. Minä en osaa tehdä kotona enää mitään kotitoitä niin, etteikö hän korjaisi niitä. En osaa esim. laittaa jääkaappiin tavaroita oikeille hyllyille, en osaa täytt ää tiskikonetta, pyykkikonetta en saa käyttää (se on hänen), hän kuivaa suihkutilan aina minun jälkeen viledaliinalla, koska kosteutta ei saa jäädä pisaraakaan. (Kuivaan vain lastalla).Siivoan keittön aina ruuanlaiton jälkeen, mutta hän siivoaa sen minun jälkeeni uudelleen. Tulen hulluksi! Kysyin häneltä mitä hän elämässään/päässään siivoaa niin kovasti. Onko tämä mahdollisesti jokin trauma jostakin?

Keväällä pimahdin kunnolla anopilleni. Hän lähetti hyökkäävän tekstarin jossa hän perusteli sitä miksi hän on meidän kodissamme käynyt silittämässä, pesemässä ikkunoita ja vaihtamassa verhoja mielensä mukaan. Hän on ostanut meille tauluja, verhoja, mattoja…. Pimahdin ja rähisin. Hän sanoi vielä, että koska asunto on vain mieheni nimissä, niin se on hänen kotinsa ensisijaisesti ja enemmän kuin minun. Sanoin, että on sitä vuokralaisellakin koti, vaikka ei seiniä omistakaan. En pysty ostamaan mieheltäni puolta tästä asunnosta. Hukkuisin velkaan. Jos pystyisin ostamaan tästä puolet, niin kuulemma se tekisi miehestäni mukavamman hänen omien sanojensa mukaan. Epäilen. Mieheni on erittäin nuuka ja pelkää kuollakseen työttömyyttä, joka ei ole kovin todennäköistä.

Pelkään, että tästä kaikesta riitelystä jää traumoja lapselleni. Minä olen vastuussa hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan ja suhtaudun äitiyteeni vakavasti. Haluan olla hyvä ja turvallinen äiti.

Olen monta kertaa sanonut miehelleni, että mieti miten hyvin meidän asiat ovat. Meillä ei ole taloudellisia huolia, ei uskottomuutta, ei alkoholismia, ei väkivaltaa, mutta silti hän on aina pahalla päällä. Mitä minä teen väärin? Minä olen meistä se rennompi tyyppi ja haluaisin nauttia tästä elämästä, koska se voisi olla niin hyvää. En haluaisi hukata elämääni turhaan jurottamiseen.

Olen myös alkanut lukea filosofiaa omaksi ilokseni ja hakeakseni henkistä turvaa sieltä. Olen saanut paljon ajateltavaa, mutta ei ole ketään kenen kanssa jakaisin ajatuksiani. Koen olevani niin yksin. Haluaisin tehdä asioita oikein, mutta miten?