Maaliskuun lopulla vaimoni ilmoitti hakevansa eroa 13 vuoden yhdessä olon jälkeen. Syitä on varmasti monia ja pelistä löydän niistä useimmat. Ja kun ei niihin menneisiin voi enää vaikuttaa, niin haluaisinkin löytää ajatuksia ja ehkä kokemuksenkin kautta hyväksi havaittuja neuvoja miten tästä voi päästä eteenpäin. Itsestäni tuntuu siltä ettei mitenkään.
Kuluneen kuuden viikon aikana en ole onnistunut löytämään vielä yhtään positiivista asiaa eroon liittyen. Suren asiaa koko ajan enemmän ja enemmän ja ikävä käy koko ajan vaan kovemmaksi, vaikka vaimo vielä asuu samassa osoitteessa kanssani (meillä on myös 10v poika). Vaimo on muuttamassa toukokuun loppupuolella uuteen asuntoon. Käytännön asiat eroon liittyen olemme mielestäni saaneet sovittua ihan hyvin.
En halua myöntää, että jään yksin. En myöskään pysty sulattamaan ajatusta, että rakkaus toisen puolelta voi niin kertakaikkiaan loppua, että ero on ainoa ratkaisu. Minä rakastan yhä vaimoani enemmän kuin ketään muuta – ja tulen aina rakastamaan. Enkä usko, että jos tämä ero on lopullinen, niin tulen enää koskaan luottamaan saati rakastamaan ketään muuta. Enkä haluakaan. Tekisin mitä vaan, että vaimoni muuttaisi päätöksensä eron suhteen, mutta se taitaa kyllä olla turha toivo. En silti lakkaa toivomasta ja unelmoimasta, että jonain iltana toteammekin eron olleen ehkä sittenkin virheen ja päätämme yrittää vielä…
Jos joku on elänyt samanlaisissa tuntemuksissa ja päässyt niistä eteenpäin elämässä, niin auttaisi kyllä varmaan edes jonkin verran kuulla niistä kokemuksista. Toisaalta minusta välillä tuntuu etten haluakaan tuntea muuta kuin surua ja ikävää – en halua tuntea olevani onnellinen, koska elämästä on lähdössä pois se asia, mikä minut on onnelliseksi tehnyt…
Entä missä vaiheessa täytyy todeta masennuksen olevan sen verran vakavaa, että kannattaa hakea apua ammattilaisilta? Tähän asti olen surrut ja itkenyt päivät, mutta saanut vielä nukuttua. Aamulla herätessä sitten ensimmäisenä on kuitenkin mieleen tullut paha olo. Viime yö oli ensimmäinen, kun yölläkin heräsin omaan itkuuni ja olin nähnyt unta tästä erosta.
Valitettavasti musta ei juuri ole apua, koska minulla on sama ongelma. Meidän eropäätöksestä on kulunut 5 viikkoa ja mies halusi avioeron.
Mieheni jätti 15-vuoden yhdessä olon jälkeen. Kovasti olen itsekin miettinyt asiaa, että miten erosta eteenpäin. Yritän ainakin lohduttautua sillä, että moni on eronnut pitkienkin liittojen jälkeen ja ovat hengissä. Hävettää jo tämä itsesäälissä rypeminen ja pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Arki pyörii normaalisti, mutta silti tuntuu, että se tärkein puuttuu. Olen myös miettinyt sitä, että miten ikinä voin rakastaa toista ihmistä. Se tuntuu täysin mahdottomalta.
Mulla on täysin samat tuntemukset tuon yksinjäämisen suhteen. Mä en vaan halunnut ymmärtää sitä, että mä jään yksin. Aluksi en edes saanut kerrottua ihmisille erostamme ja vieläkään en ole aivan kaikille kertonut siitä. Olen myös tuntenut itseni, täysin epäonnistuneeksi, kun avioliittonikin loppui.
Kyllä meillä vuosien varrella on ollut ongelmia, mutta silti kuvittelin, että eletään loppuelämä yhdessä.
Itse olen kovasti miettinyt eroseminaariin osallistumista, jos tämä olo ei ajan myötä ala helpottamaan.
Mä toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista 🙂🌻
Valitettavasti minulla ei ole neuvoja antaa, koska oma elämäntilanteeni on sama, kuin sinulla.
Tunnistin itseni monesta asiasta sinun kirjoituksesta. Meillä tuli ero 15-vuoden jälkeen ja olen aivan rikki. Aikaa tästä on kulunut suunnilleen saman verran, kuin sinulla. Myöskään minä en usko, että voin rakastaa ketään muuta. Minäkään en voi uskoa sitä, että jään yksin. Minä näen joka yö miehestäni unta, joten en edes nukkuessa pääse tätä asiaa karkuun.
Tiedän, että ihmiset ovat selvinneet eroista, mutta silti koko mun maailmani on romahtanut.
Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamista!
🙂👍
Sanoppa noin pikaseen, mitä olet sitten kokeillut, että vaimosi tulisi toisiin aatoksiin?
Se ei paljoa auta, jos alta kulmais mulkoilet ja omassa mielessäsi mietit mitä/missä/miten...vaan sinun aukaistava suusi, sanottava, puhuttava, kerrottava!
Tehtyjä ei saa tekemättömäksi, mutta ei samoja virheitä ole pakko toistaa.
Pahoitteluni, että minulta tuli kaksi vastausta. Luulin, että ensimmäinen oli kadonnut bittiavaruuteen ja naputin uuden. Jälkeenpäin huomasin, että viestit moderoidaan ensin 😀
Olin yli 30 vuotta naimisissa. Meillä ei ollut pahoja riitoja ja ulkopuoliset pitivät meitä hyvin onnellisena parina. Kun ero oli tosiasia, hämmästys oli suuri ja ympäristön reaktiot olivat tuomitsevia. Kaikki mahdolliset asiat vedettiin esiin tuomitsemiseksi. Vähän uskovaisiksi tuntemani sukulaiset ottivat Raamatun ja uskonnonkin avuksi. En oikein tunnistanut omia sukulaisiani, kun he kävivtä syytöksillään minun kimppuuni. Erosta puhuminen oli minulle vaikeaa ja siksi asian kertominen rajoittui aluksi vain aivan lähipiiriin.
Itse en koskaan kuvitellut eroavani. Se oli niin tiukasti ohjelmoitu päähäni jo lapsuudessa. Kun vaimoni ilmoitti halustaan erota, olin hyvin hämmästynyt hänen rohkeudestaan. Ennen eroa meillä oli muutamia vuosia, jolloin kamppailtiin yhdessä avioliiton jatkon puolesta. Käytiin parisuhdeterapiassakin. Siellä vaimoni ei suostunut terapeuttien esittämiin ohjelmiin vaan puhui omista ajatuksistaan. Omaa suhtautumistani terapiaan en osaa arvioida. Kuvittelen olleeni siinä täysillä mukana.
Olin tehnyt itse - näin jälkeen päin ajateltuna - virheitä, joista tuli härkäsiä. Ne kasvoivat vaimoni ajatuksissa mielettömästi. Oli paljon epäonneakin, joka vähensi uskottavuutta. Vaikka eroon ei olisi ollut minun mielestä pakottavia syitä, ajauduttiin vähitellen tilanteeseen, jossa vaimoni katsoi parhaaksi valita eron.
Kun ero oli sitten käytännössä selvä ja asiat olivat viimeistä pistetttä myöten käsitelty, tunsin suurta huojennusta. Yksin eläminen ei ollut ongelmallista. Tuttavien ja sukulaisten suhteen tilanne rauhoittui eron jälkeen nopeasti. En ajatellut menneitä vaan halusin elää päivän kerrallaan. Tosiasioitten hyväksyminen auttoi. Menneet olivat menneitä eikä niille voinut mitään. Pyrin antamaan itselleni anteeksi ne asiat, joissa olin tehnyt virheitä. Joskus makasin laiskana sängyllä ja kuuntelin mielimusiikkia. Joskus paneuduin töihin kaikella tarmolla ja unohdin yksityisasiat. Annoin itselleni aikaa ja eristäydyinkin. Ehkä liikaakin.
Nyt on vuosia kulunut erosta. En vieläkään oikein käsitä, miksi näin kävi. Tuntuu siltä, että tämä ei ole ollut huono vaihtoehto. Yksin eläminen ei ole tuntunut vaikealta. Osa ystävistä ja sukulaisista jäi eron jälkeen vieraammiksi, mutta uudessa tilanteessa voi tulla uusia läheisiä.
Minusta tuntuu, että eron aikana kannattaa pyrkiä elämään päivä kerrallaan ja yrittää hyväksyä tosiasiat. Parasta on kertoa viivyttelemättä erosta lähipiirille. Kuvittelin eron aikana, että ikinä en halua mitään uusia suhteita enkä koskaan suostu asumaan toisen kanssa yhdessä. Eihän sekään ajatus kestänyt vuosikymmeniä. Etukäteen ei voi päättää, millaista elämää tulee elämään. Voi tulla suuriakin yllätyksiä!
Minulle se tapahtui puoli vuotta sitten. 10 vuotta oltiin avovaimoni kanssa yhdessä, rakkautta vannottiin ja (ainakin) minä olin todella onnellinen. Avokkini eroilmoitus tuli kuin salama taivaalta, en ikinä, edes pahimmissa painajaisissani osannut aavistaa sitä. Ennen eroilmoitusta meillä kuitenkin oli 2 viikon "huono" jakso. Minun mielestäni parisuhteemme oli niin vahva ja onnellinen että se kesti hyvin ajoittaisia huonoja jaksoja joita on jokaisessa parisuhteessa. Tämä huono jakso ei edes sisältänyt mitään suuria riitoja tms, pelkkää alakuloisuutta.
En aluksi suostunut uskomaan eroa todeksi, se tuntui niin hirveältä ajatukselta. Kun parissa viikossa sitten (ex muutti viikossa ulos yhteisestä kodistamme) aloin hyväksymään ajatuksen että tämä oli sitten tässä, pääsin surutyön alkuun. Voin käsi sydämellä sanoa että niin pohjalla en ole ikinä käynyt, vaikka elämä on minua 30 vuoden aikan heitellyt minne sattuu. Kipu oli sanoinkuvaamattoman suuri. En olisi selvinnyt siitä ilman mielialalääkkeitä. Sitten siihen päälle kaikista vakuutteluista huolimatta kävi ilmi että ex-avokilla on suhde kaverini kanssa. Ehkäpä eron syyt kuitenkin juontuvat sieltä? Minua syytettiin koko erosta. En käynyt tarpeeksi anoppilassa (asuivat toisella puolella suomea, kävin siellä kerran vuodessa, joskus kaksi). Hän ei tuntenut oloaan turvalliseksi kanssani mutta ei suostunut erittelemään että miksi? En lyönyt, en fyysisesti enkä henkisesti. Päinvastoin. En tukenut häntä työasioissa (tähän saatoin syyllistyä kun niistä jauhettiin ruokapöydässä ja sängyssäkin). Kaikki syyt olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän "tekaistun" oloisia.
Ystäväpiirini pienentyi huimasti, kaverini (muut kuin tämä selkäänpuukottaja) eivät halunneet "sotkeentua" asiaan ja jatkoivat "normaalisti", sillä seurauksella että minä jäin ulkopuolelle. Eivät halunneet kutsua minua mihinkään koska tämä "kaveri" oli myös paikalla. Ehkäpä ajattelivat että minulla olisi paha olla siellä tms??
En ole ollenkaan uskovainen mutta televisiosarjassa kuulin lausahduksen "Jumala korvaa moninkertaisesti sen mitä on sinulta riistänyt". Jostain syystä tartuin tähän ja päätin että aloitan oman, uuden elämän ja katson mitä sillä on tarjottavana. Meni 3 kk ja tapasin aivan ihanan tytön. Nykyisin tyttöystäväni. Saatte kutsua häntä laastariksi ketkä haluavat mutta minä todella rakastan häntä enkä ikipäivänä vaihtaisi ex-ään tai kehenkään muuhunkaan. Erosta on 7kk, painajaisia näen ajoittain ja suruakin vielä tunnen mutta sen tiedän varmasti, olen ONNELLINEN😎
Loppukaneetti: usko huomiseen, hyväksy eilinen. Se nopeuttaa prosessia.
moi
omasta erostani on kohta puolitoista vuotta. tuli aivan yllättäen, olin kuvitellut että kaikki oli hyvin. meillä oli yksi kina jonka jälkeen avomieheni päätti että hän ei halua jatkaa. muutti äidillensä yhteisestä talosta ja jätti minut ja kaksi pientä lasta. Hän muutti kax päivää ennen jouluaattoa, kolme päivää ennen poikamme kax vuotis synttäreitä... täydellinen ajoitus.
Uutena vuotena muutin omaan asuntoon lasten kanssa. olin itkenyt ja rukoillut ja yrittänyt jopa vedota että yritettäisiin lasten takia mutta hän oli vaan päättänyt että hän ei halua enää. Syytti minua kaikesta. Minun kanssa ei voi elää, olen inhottava ihminen, hän ei halua herätä 50 vuotiaana ja miettiä että tässäkö oli hänen elämänsä.
Vajoin niin pohjaan että en edes kuvitellut että niin alas voi vajota. Olin niin masentunut että vain itkin enkä jaksanut tehdä mitään. Kävin terapiassa, söin masennuslääkkeitä ja rauhoittavia että saisin nukuttua. Mieheni tapasi nopeasti uuden, jonka kanssa hän vieläkin seurustelee. Ei ollut pokkaa kertoa, lapsilta sen kuulin.
Itsekin tapasin yhden naimisissa olevan joka niin oli jättämässä vaimoaan takiani. Meillä oli muutaman kuukauden suhde joka "yllättäen" loppui siihen että hän ei lähtenytkään. Sen jälkeen olin vielä enemmän maassa. Kaks eroa päällekkäin... oli täysin arvoton olo.
Pikkuhiljaa olen päässyt pinnalle vaikka välillä tulee vieläkin sellaisia päiviä kun haluaisi vaan itkeä kun on niin kova ikävä, kumpaa en tiedä, ehkä sitä oloa vaan että joku välittää mustakin. Ja välillä haaveilen että hän huomaakin että haluaa tulla takaisin kasvattamaan lapsiaan...
Miten sitä koskaan voi luottaa kenenkään enää ikinä? Olen ollut nyt yli vuoden ihan sinkkuna. Välillä ajattelen että voisin taas haluta seurustella mutta en uskalla enää. En tiedä uskallanko koskaan? Miten paljon paskaa ihminen voi kestää? En enää luota ikuiseen rakkauteen...en rakkauteen ollenkaan. Minulla on kaksi ihanaa lasta joiden takia selvisin erosta vaikka kävi mielessä se lopullinen ratkaisu monta kertaa. Niiden takia elän ja hengitän kaikki muu on toisarvosta, eikö? Selviihän ihminen yksinkin, eikö?
Tsemppiä sulle. Aika parantaa kaikki haavat, ainakin useimmat. Ja onhan se tosiasia että muutkin selviävät eroista...ehkä meillekin löytyy vielä toivoa?😝
Ihan ensin kiitos kaikille vastauksista! Yksi tapa yrittää selvitä - ainakin mulle - on asiasta puhuminen ja kirjoittaminen. Olen myös läynyt kriisikeskuksessa asiasta puhumassa ja se on auttanut myös. Siellä aion käydä jatkossakin.
Joku kysyi, mitä konkreettista olen tehnyt asioiden muuttamiseksi nyt eron jälkeen? Ainakin omasta mielestäni olen tehnyt. laiska töitään laskee, mutta: olen lopettanut työkeskeisen suhtautumiseni elämään. Tekemättömiä töitä vaan aina on, mutta silloin kun olen kotona ja vaimoni on täällä myös, en ole töihin koskenut. paitsi sitten kotitöihin. Olen yrittänyt mahdollisimman paljon tehdä kotihommia itse ja yhdessä vaimoni kanssa; pihan laittoa jne.
Nyt on noin viikko aikaa jäljellä, kun ero sitten tulee todella konkreettisesti käsille ja vaimo muuttaa uuteen, omaan asuntoonsa. Päivä päivältä tuntuu kipeämmältä ja oireet on välillä jopa ihan fyysisiä: itkun lisäksi tuntuu, että rintaa puristaa ja hengitys salpautuu.
Olen vaan niin surullinen tästä kaikesta. Jotenkin olisi jopa helpompi hyväksyä tapahtunut, jos Hänellä olisi vaikka suhde toiseen mieheen, mutta kuulemma ainakaan juuri tällä hetkellä sellaista ei ole. Ja se mitä ehkä on ollut, olen kyllä 100% anteeksi antanut.
Yritän vaan yhä edelleen elättää (turhia) toiveita siitä, että eropäätös peruuntuisi ja palaisimme takaisin yhteen... aloittaisimme alusta...
Taas on yksi päivä edessä sinniteltävänä. En tiedä miten sen jaksaisi, mutta kait se ilta sieltä taas tulee ja saa painaa pään tyynyy ja yrittää nukkua.