Heippa, Smöggis! 🙂
Minulla on samankaltainen tilanne, paitsi että olen 30 ja nainen. Välillä ahdistaa kovin se, että olen yhä yksin. Haaveilen kyllä puolisosta ja perheestä. En oo ikinä seurustellut. Ihmisten kanssa olemisessa on paljon haasteita.

Joskus tuntuu, että jos jään yksin, en halua jäädä elämään sellaista elämää. Mutta ajattelen myös, että ihmisenä olen kovin pieni ja katson asioita kapeasta näkökulmasta. Pitäisi löytää se puoliso ja pitäisi saada lapsia, mutta kun aikaa ei ole rajattomasti. Arvelen, että elämässä on kuitenkin paljon enemmän vaihtoehtoja. Elämää ei pysty hallitsemaan: siihen ihminen on liian pieni. Tapahtuu niin paljon asioita, joita ei voinut ennakoida. Sekä iloisia että kipeitä asioita. Mietin voisiko elää vaan lapsen lailla, niin ettei yritä hallita elämää eikä määrittää, miten sen pitäisi mennä. Vaikka jotkut muut löytäisikin puolison ja perustaisi perheen jo paljon minua nuorempina, ei se sitä meinaa, että se olisi minulle paras tie. Mulla voi olla toinen tie, kun olen eri ihminenkin kuin he!

Se ei kumminkaan pyyhi pois sitä, että yksinäisyys on kipeä asia.

Yksinäisyys on vakava ongelma ja monisyinen. Voi tuntea itsensä yksinäiseksi parisuhteessakin. Ei ne lapset ja puoliso välttämättä sitä poista. Itse olen ollut parisuhteessa 20-vuotiaasta opiskelijasta asti. Ei ole ollut koskaan tilannetta, että olisin elänyt yksin ja ei sekään ole ideaali tilanne. On jäänyt elämättä jokin tärkeä vaihe elämässä. Kun tehdään asioita suurelta osin parina on se jotenkin turvallista, mutta se oma juttu jää usein puolitiehen. Onnellisuutta on vaikea määritellä. Jokaisella on oma mittarinsa. Ei se omakotitalo, puoliso ja lapset ole kaikille enää se ainut vaihtoehto , jota tavoitella. On olemassa muitakin elämisen malleja onneksi.

Smöggis kirjoitti 3.7.2018 13:30

Kulunut kevät ja kesä on ollut tähän mennessä elämäni raskainta aikaa. Ympärillä pörrää onnellisia pareja, kaverit puhuvat suhteistaan, sukulaiset löytävät puolisonsa ja perustavat perheitä. Itse olen 28-vuotias ikisinkku mies ja koen suurta kateutta ja katkeruutta onnellisia pareja kohtaan kun itselläni ei ole ketään rinnalla. Minulla ei ole aiemminkaan ollut minkäänlaista seurustelu- tai seksisuhdetta kehenkään ja koen tämän "kokemattomuuden" vain pahentavan tilannetta sitä mukaa kun ikävuosia karttuu.

Tämä yksinäisyys on pahentanut jo olemassaolevia itsetuhoisia ajatuksia. Elämälläni ei ole suuntaa tai merkitystä, ja kaikki tuntuu vielä pahemmalta ilman ketään kenen kanssa jakaa tunteita. Olenkin suunnitellut päättäväni päiväni ellen 35 ikävuoteen mennessä ole löytänyt ketään.

Haluaisin kuitenkin pyrkiä eroon yksinäisyyden tuottamasta kateudesta ja katkeruudesta. Eihän muiden onni ole minulta mitenkään pois. Koen olevani jotenkin "vajavainen" ja "huonompi" kun en ole vieläkään löytänyt ketään rinnalleni. Muut ikäiseni ja nuoremmat tuntuvat löytävän kumppaneita tuosta vain, mutta itselleni tuottaa vaikeuksia jo ihan tavallisen keskustelun ylläpitäminen. Naiset eivät tunnu yksinkertaisesti kiinnostuvan minusta muutamaa lausetta pidemmälle.

Olenko vain yksinkertaisesti luotu kulkemaan ja kuolemaan yksin?😭

Olen juuri 35-vuotias, eli tämän ikäisenä suunnittelet päättäväsi päiväsi. Ja se on kyllä ollut minullakin voimakkaasti mielessä ja osin juuri samasta syystä kuin sinulla. On minulla sentään pari seurustelusuhdetta nyt ollut, mutta nekin loppuivat toisen päätöksestä. Eli minut lempattiin. Varoitan sinua siitä, että jos olet jo nyt noin haavoittuvainen (kuten itsekin olin), niin ne jätetyksi tulemiset sattuvat ihan helvetisti. Tuo toinen dumppaus 3 kuukauden aikajänteellä minut on tähän itsetuhoiseen jamaan saattanutkin. Olisi ehkä tavallaan ollut helpompi vain hyväksyä yksinäisyytensä.

jepejee kirjoitti 4.7.2018 12:31

Olen juuri 35-vuotias, eli tämän ikäisenä suunnittelet päättäväsi päiväsi. Ja se on kyllä ollut minullakin voimakkaasti mielessä ja osin juuri samasta syystä kuin sinulla. On minulla sentään pari seurustelusuhdetta nyt ollut, mutta nekin loppuivat toisen päätöksestä. Eli minut lempattiin. Varoitan sinua siitä, että jos olet jo nyt noin haavoittuvainen (kuten itsekin olin), niin ne jätetyksi tulemiset sattuvat ihan helvetisti. Tuo toinen dumppaus 3 kuukauden aikajänteellä minut on tähän itsetuhoiseen jamaan saattanutkin. Olisi ehkä tavallaan ollut helpompi vain hyväksyä yksinäisyytensä.

Omat "kokeiluni" eivät ole kestäneet edes siihen asti että olisin voinut tulla jätetyksi. En ole saanut pidettyä toisen kiinnostusta yllä jotta touhua olisi voinut edes kutsua seurusteluksi. Tämä menee nyt tietysti vain katkeran miehen vikinäksi, mutta tuntuu ettei minussa ole mitään mikä voisi vastakkaista sukupuolta kiinnostaakkaan. Ei huvita lähteä opettelemaan sirkustemppuja tai alkaa näytellä jotain mitä en ole jotta saisin mahdollisuuksia löytää sielunkumppanin.

Sanonnat kuten "se löytyy kun sitä vähiten odottaa" tuntuvat lähinnä ärsyttävältä ja loukkaavilta.